TOINEN NÄYTÖS.
(Sama sali puutarhan puolella konsuli Bernickin talossa. Rouva Bernick istuu yksinään ompeluksineen työpöydän ääressä. Hiukan myöhemmin tulee konsuli Bernick hattu päässä ja hansikkaat ja keppi kädessä sisään oikealta.)
ROUVA BERNICK. Joko sinä tulet kotiin, Karsten?
KONSULI BERNICK. Jo. Minun täytyy saada tavata erästä miestä.
ROUVA BERNICK (huokaisten). Niin, Juhani tulee kai taas tänne tänään, ajattelen.
KONSULI BERNICK. Erästä miestä, sanon minä. (Laskee hattunsa pois.)
Missä kaikki naiset ovat tänään?
ROUVA BERNICK. Rouva Rummelilla ja Hildalla ei ollut aikaa.
KONSULI BERNICK. Oho! Lähettivät sanan?
ROUVA BERNICK. Niin; heillä oli niin paljon puuhaa kotona.
KONSULI BERNICK. Tietysti. Eivätkä muutkaan luonnollisesti tule?
ROUVA BERNICK. Eivät, heilläkin oli tänään esteitä.
KONSULI BERNICK. Sen minä olisin voinut sanoa jo etukäteen. Missä Olavi on?
ROUVA BERNICK. Minä annoin hänen mennä vähän ulos Dinan kanssa.
KONSULI BERNICK. Hm; Dina; se huikenteleva lepakko —. Että hän heti eilen saattoi antautua niin paljon Juhanin seuraan —!
ROUVA BERNICK. Mutta, rakas Karsten, eihän Dina tiedä ollenkaan —
KONSULI BERNICK. No sitten olisi ainakin Juhanilla pitänyt olla sen verran tahtia, ettei olisi osoittanut hänelle huomaavaisuutta. Minä näin kyllä, millä silmin kauppias Vigeland sitä katsoi.
ROUVA BERNICK (laskien ompeluksen syliinsä). Karsten, voitko ymmärtää, mitä varten he ovat tulleet tänne?
KONSULI BERNICK. Hm; Juhanillahan on siellä farmi, joka ei menestyne kovinkaan hyvin; ja Lonahan viittasi eilen siihen, että heidän täytyi matkustaa toisessa luokassa —
ROUVA BERNICK. Niin, valitettavasti, jotakin sellaista se lienee. Mutta että Lona tuli mukaan! Hän! Niin verisesti sinua silloin loukattuaan —!
KONSULI BERNICK. Oh, älä ajattele noita vanhoja asioita.
ROUVA BERNICK. Mitä muuta voin ajatella nykyään? Onhan Juhani toki veljeni; — niin, en minä hänen tähtensä; mutta mitä ikävyyksiä hän voikaan tuottaa sinulle —. Karsten, minä pelkään niin hirveästi, että —
KONSULI BERNICK. Mitä pelkäät?
ROUVA BERNICK. Eikö hän voisi joutua kiinni niiden rahojen tähden, jotka katosivat sinun äidiltäsi?
KONSULI BERNICK. Mitä joutavia! Kuka voi todistaa, että rahoja katosikaan?
ROUVA BERNICK. Herra Jumala, senhän tietää koko kaupunki, ikävä kyllä; ja olethan sinä itse sanonut —
KONSULI BERNICK. Minä en ole sanonut mitään. Kaupunki ei tiedä mitään niistä asioista; ne olivat kaikki pelkkää juorua.
ROUVA BERNICK. Oi miten sinä olet jalomielinen, Karsten!
KONSULI BERNICK. Jätä nuo muistelemiset, kuuletko! Sinä et tiedä, miten sinä kiusaat minua kaivelemalla esille kaikkea tätä. (Hän kävelee edestakaisin; sitten hän heittää kepin kädestään.) Että heidän pitikin tulla kotiin juuri nyt, — nyt, jolloin minä tarvitsen sekoittamattoman hyvää mielialaa sekä kaupungissa että sanomalehdissä. Täältä tullaan kirjoittamaan kirjeitä naapurikaupunkien sanomalehtiin. Otinpa heidät vastaan hyvin tai huonosti, niin kaikkea pohditaan ja selitellään johonkin suuntaan. Vanhat asiat käännellään nurin, — niinkuin sinäkin teet. Sellaisessa yhteiskunnassa kuin meidän —. (Nakkaa hansikkaat pöydälle.) Eikä ole ainoaa ihmistä, jonka kanssa voisin puhua ja jolta hakea tukea.
ROUVA BERNICK. Eikö yhtään, Karsten?
KONSULI BERNICK. Ei, kukapa se olisi? — Saada heidät vastuksikseen juuri nyt! Ei ole epäilemistäkään, että he aikovat tehdä skandaalin jollakin tavalla, — varsinkin Lona. Eikö nyt olekin onnettomuus, että on mokomia sukulaisia!
ROUVA BERNICK. Niin, enhän minä mitään voi sille, että —
KONSULI BERNICK. Mille sinä et voi mitään? Että olet sukua heille? Ei, se on kyllä hyvin totta.
ROUVA BERNICK. Ja enhän minä ole pyytänyt heitä tulemaan kotiin.
KONSULI BERNICK. Kas niin; siinä se taas on! en ole pyytänyt heitä tulemaan kotiin; en ole kirjoittanut heille, että tulkaa; en ole vetänyt heitä tukasta tänne! Oh, minä osaan jo koko lorun ulkoa.
ROUVA BERNICK (hyrskähtää itkuun). Mutta kyllä sinäkin olet tyly. —
KONSULI BERNICK. Kas niin, noin sitä pitää; ala nyt itkeä, niin että kaupunki saa vielä puhumista siitäkin. Jätä nyt tuo hassuttelu, Betty. Mene istumaan tuonne portaille; tänne voi tulla joku. Vai pitääkö heidän saada nähdä konsulin rouva punaisin silmin? No se vasta olisi kaunista, jos ihmiset saisivat tietää, että —. Kas niin, tuolla eteisessä kuuluukin joku tulevan. (Kolkutetaan ulko-oveen.) Sisään vaan!
(Rouva Bernick menee ompeluksineen ulos puutarhaportaille. Telakkamestari Aune tulee sisään oikealta.)
TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää päivää, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Päivää. No, Te arvaatte kai, mitä asiaa minulla on
Teille?
TELAKKAMESTARI AUNE. Prokuristi kertoi eilen, ettei konsuli olisi muka tyytyväinen —
KONSULI BERNICK. Minä olen tyytymätön koko hommaan siellä telakalla, Aune. Tehän ette saa mitään aikaan niillä haaksirikkoutuneilla aluksilla. »Palmupuun» olisi pitänyt olla lähtövalmis jo kauan sitten. Kauppias Vigeland käy täällä joka päivä minua kiusaamassa; hän on tukala mies liiketoveriksi.
TELAKKAMESTARI AUNE. »Palmupuu» voi lähteä matkalle ylihuomenna.
KONSULI BERNICK. No viimeinkin. Mutta se amerikalainen sitten, »Indian
Girl», joka on lojunut täällä viisi viikkoa ja —
TELAKKAMESTARI AUNE. Amerikalainenko? Minä ymmärsin, että me ensin kävisimme kaikin voimin käsiksi Teidän omaan laivaanne.
KONSULI BERNICK. Sellaiseen luuloon minä en ole antanut Teille aihetta. Amerikalaistakin alusta piti jouduttaa kaikin tavoin; mutta sitä ei ole tehty.
TELAKKAMESTARI AUNE. Alus on pohjasta läpilaho, herra konsuli; kuta enemmän sitä paikkaamme, sitä hullummaksi se tulee.
KONSULI BERNICK. Ei se johdu siitä. Prokuristi Krap sanoi minulle, miten asia oikein on. Te ette ymmärrä käyttää työssä niitä uusia koneita, jotka olen tänne hankkinut, — tai paremminkin sanoen, Te ette tahdo niitä käyttää.
TELAKKAMESTARI AUNE. Herra konsuli, minä olen jo viisikymmen-vuotias mies; aina pojasta saakka minä olen tottunut vanhaan työtapaan —
KONSULI BERNICK. Se ei meille kelpaa nykyaikaan. Älkää luulko, Aune, että minä vaadin sitä oman hyötyni vuoksi; sitä minun onneksi ei tarvitse tehdä; mutta minun on otettava huomioon se yhteiskunta, jossa elän, ja se liike, jonka johtajana olen. Edistyksen täytyy lähteä minusta, muuten sitä ei tule ollenkaan.
TELAKKAMESTARI AUNE. Edistystä minäkin tahtoisin, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Niin, omalle ahtaalle piirillenne, työväen luokalle. Oh, minä tunnen kyllä Teidän agitatsiooninne; Te pidätte puheita; Te yllytätte työväkeä; mutta kun kouraantuntuva edistysaskel on tarjolla, niinkuin nyt koneitten avulla, niin ette tahdo olla mukana, silloin Teitä peloittaa.
TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, minua tosiaankin peloittaa, herra konsuli; minua peloittaa niiden monien kohtalo, joilta koneet riistävät leivän. Konsuli puhuu niin usein, että on otettava huomioon yhteiskunta; mutta minun mielestäni yhteiskunnallakin on velvollisuutensa. Kuinka uskaltaa oppi ja pääoma ottaa työssä käytäntöön uusia keksintöjä ennenkuin yhteiskunta on saanut kasvatetuksi polven, joka osaa niitä käyttää?
KONSULI BERNICK. Te luette ja tuumiskelette liikaa, Aune; se ei ole
Teille hyväksi; se juuri tekee Teidät tyytymättömäksi asemaanne.
TELAKKAMESTARI AUNE. Se ei ole se, herra konsuli; mutta minä en siedä nähdä, miten yksi kunnon työmies toisensa jälkeen eroitetaan työstä ja saatetaan leivättömäksi noiden koneitten tähden.
KONSULI BERNICK. Hm; kun kirjapainotaito keksittiin, jäi monta kirjuria leivättömäksi.
TELAKKAMESTARI AUNE. Olisiko konsuli ollut kovin ihastunut siihen keksintöön, jos olisi silloin ollut kirjuri?
KONSULI BERNICK. Minä en kutsuttanut Teitä tänne väittelemään. Minä kutsutin teidät sanoakseni Teille, että haaksirikkoutunut laiva »Indian Girl» on oleva valmis lähtemään ylihuomenna.
TELAKKAMESTARI AUNE. Mutta, herra konsuli —
KONSULI BERNICK. Ylihuomenna, kuuletteko; samalla aikaa kuin meidän omakin laivamme; ei tuntiakaan myöhemmin. Minulla on hyvät syyt jouduttaa sitä asiaa. Oletteko lukenut tämän aamun lehteä? No, sittenpä tiedätte, että nuo amerikalaiset ovat taas täällä mellastelleet. Vääntäähän se kelvoton joukkio koko kaupungin nurin; ei kulu ainoatakaan yötä, jolloin ei tapeltaisi ravintoloissa ja kaduilla; muusta inhoittavasta menosta en huoli edes puhuakaan.
TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, kyllähän se on totta, että he ovat huonoa väkeä.
KONSULI BERNICK. Ja kuka saa syyn kaikesta tästä mellastuksesta? Minäpä juuri! Niin, juuri minuun se kaikki kohdistuu. Nuo sanomalehti-tuhertajat parjaavat koristellulla tavalla, että me kiinnitämme koko työvoimamme »Palmupuuhun». Minun, jonka asia on vaikuttaa esimerkin voimalla kansalaisiini, täytyy antaa heittää itselleni moista päin kasvoja. Sitä minä en kärsi. Minä en tahdo, että minun nimeäni sillä tavalla tahrataan.
TELAKKAMESTARI AUNE. Oi, konsulin nimi on niin hyvä, että se voi kestää sen ja vielä enemmänkin.
KONSULI BERNICK. Eipä nyt; juuri näinä aikoina minä tarvitsen kaiken kunnioituksen ja suopeuden, jota kansalaiseni voivat minulle antaa. Minulla on tekeillä suuri yritys, kuten kai olette kuullut; mutta jos pahansuopain onnistuu järkyttää ihmisten ehdoton luottamus minuun, saattaa se tuottaa minulle mitä suurimpia vaikeuksia. Senvuoksi tahdon kaikin mokomin säästyä noilta pahansuovilta ja panettelevilta sanomalehti-kyhäyksiltä, ja siksi olen määrännyt laivan lähtöajan ylihuomiseksi.
TELAKKAMESTARI AUNE. Herra konsuli, te olisitte yhtä hyvin voinut määrätä sen täksi iltapäiväksi.
KONSULI BERNICK. Arvelette, että vaadin mahdottomia?
TELAKKAMESTARI AUNE. Niin; sillä työvoimalla mikä meillä nyt on —
KONSULI BERNICK. Jaha, hyvä; — no saammepa sitten katsella muualta.
TELAKKAMESTARI AUNE. Aiotteko tosiaan eroittaa yhä lisää entisiä työmiehiänne?
KONSULI BERNICK. En, sitä minä en aio.
TELAKKAMESTARI AUNE. Sillä luulenpa tosiaan, että se herättäisi paheksumista sekä kaupungilla että sanomalehdissä, jos sen tekisitte.
KONSULI BERNICK. Sangen mahdollista; siksi jätämmekin sen tekemättä. Mutta ellei »Indian Girl» ole selvä matkalle ylihuomenna, niin eroitan minä Teidät.
TELAKKAMESTARI AUNE (hätkähtäen). Minutko! (Hän hymyilee.) Nyt laskette leikkiä, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Älkää luottako siihen.
TELAKKAMESTARI AUNE. Tekö aikoisitte eroittaa minut? Minut, jonka isä ja isoisä ovat olleet telakan palveluksessa koko ikänsä, ja samoin minäkin —
KONSULI BERNICK. Kuka sitten pakottaa minut siihen?
TELAKKAMESTARI AUNE. Te vaaditte mahdottomia, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Oh, hyvä tahto ei tunne mahdottomuuksia. Joko tai ei; antakaa minulle varma vastaus, tai saatte eron heti paikalla.
TELAKKAMESTARI AUNE (askeleen lähempänä). Herra konsuli, oletteko oikein tarkemmin ajatellut, mitä on vanhan työmiehen eroittaminen työstä? Arvelette, että hakekoon jotakin muuta tointa? Kyllä niinkin, sen hän voikin tehdä; mutta onko se sillä selvä? Olisittepa kerran läsnä tuommoisen eroitetun työmiehen kotona sinä iltana, jolloin hän tulee kotiin ja laskee kalulaatikkonsa oven suuhun.
KONSULI BERNICK. Luuletteko, että minä eroitan Teidät kevyellä mielin?
Enkö ole ollut aina kohtuudenmukainen isäntä?
TELAKKAMESTARI AUNE. Sen pahempi, herra konsuli. Juuri siksi ei kotiväkeni usko, että syy on Teissä; he eivät minulle sano mitään, sillä sitä he eivät uskalla tehdä; mutta he katselevat minuun, kun en sitä huomaa, ja ajattelevat, että kai se oli ansiosta. Katsokaas, sitä — sitä minä en jaksa kestää. Niin halpa mies kuin olenkin, olen aina tottunut siihen, että minua pidetään ensimäisenä omieni joukossa. Minun köyhä kotini on myöskin pieni yhteiskunta, herra konsuli. Tätä pientä yhteiskuntaa olen minä voinut tukea ja pitää yllä siksi, että vaimoni on luottanut minuun, ja siksi että lapseni ovat luottaneet minuun. Ja nyt pitää sen kaiken luhistua kokoon.
KONSULI BERNICK. Niin, jos ei muu auta, niin luhistukoon pienempi suuremman hyväksi; yksityinen asia uhrattakoon, Herran nimessä, yleisen tähden. Muuta en voi Teille vastata, ja toisin ei käy muuallakaan tässä maailmassa. Mutta Te olette itsepäinen mies, Aune! Te vastustatte minua, ette sentähden, ettette voisi muuta tehdä, vaan siksi, että Te ette tahdo myöntää koneitten paremmuutta käsivoiman rinnalla.
TELAKKAMESTARI AUNE. Ja Te pysytte tässä vaatimuksessanne, herra konsuli, koska tiedätte, että jos ajatte minut pois, niin saatte joka tapauksessa näytetyksi sanomalehdille, miten taipuvainen olette niiden tahtoon.
KONSULI BERNICK. Entäpä jos niin olisikin? Kuulettehan, mikä minulla on edessä, — joko saada sanomalehdistö kimppuuni tai itseäni kohtaan suopeaksi hetkellä, jolloin minulla on tekeillä suuri työ yhteishyvän edistämiseksi. Mikä neuvoksi? Voinko menetellä toisin kuin teen? Minä voin Teille sanoa, että tässä on kysymys siitä: pitääkö Teidän kotianne yllä, kuten tuota mainitsitte, tai painaako alas satoja uusia koteja, satoja koteja, joita ei koskaan voida perustaa, jotka eivät koskaan saa leimuavaa liettä, jollei minun onnistu toteuttaa sitä, mitä nyt aion. Siksi minä annan Teidän valita.
TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, jos sillä tavoin on, ei minulla ole mitään sanomista.
KONSULI BERNICK. Hm —; rakas Aune, minuun todellakin koskee, että meidän täytyy erota.
TELAKKAMESTARI AUNE. Me emme eroa, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Kuinka niin?
TELAKKAMESTARI AUNE. Halvallakin miehellä on jotain vaalittavaa tässä maailmassa.
KONSULI BERNICK. No hyvä, hyvä; — ja Te siis luulette tohtivanne luvata —?
TELAKKAMESTARI AUNE. »Indian Girl» on ylihuomenna valmis matkalle.
(Hän kumartaa ja menee ulos oikealle.)
KONSULI BERNICK. Ahaa, jokos sain tuon niskurin taipumaan. Sitä pidän hyvänä enteenä —
(Hilmar Tönnesen, sikaari suussa, tulee portista puutarhaan.)
HILMAR TÖNNESEN (puutarhaportailta). Hyvää päivää, Betty! Hyvää päivää,
Bernick.
ROUVA BERNICK. Hyvää päivää!
HILMAR TÖNNESEN. No, sinä olet itkenyt, näkyy? Sinä siis sen tiedät?
ROUVA BERNICK. Mitä tiedät?
HILMAR TÖNNESEN. Että skandaali on täydessä menossa? Uh!
KONSULI BERNICK. Mitä tarkoitat?
HILMAR TÖNNESEN (tulee saliin). Niin, nuo kaksi amerikalaista kuljeksivat pitkin katuja ja esiintyvät Dina Dorfin seurassa.
ROUVA BERNICK (tulee myöskin portailta sisään). Mutta, Hilmar, voiko se olla mahdollista —?
HILMAR TÖNNESEN. Voi; ikävä kyllä, se on aivan totta. Lona oli niinkin tahditon, että huusi jälkeeni; mutta minä en tietysti ollut kuulevinani.
KONSULI BERNICK. Ja se ei kai mennyt ihmisten huomaamatta.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, sen nyt arvaat. Ihmiset pysähtyivät ja katselivat heidän kulkuaan. Se näytti levinneen kuin kulovalkea kaupungille, — suunnilleen kuin tuli lännen ruohoaavikoilla. Joka talossa oli ihmisiä ikkunoissa odottamassa, että matkue kulkisi ohitse; pää pään vieressä uutimien takana — uh! Niin, saat luvan suoda anteeksi, Betty: minä sanon uh; sillä tämä tekee minut hermostuneeksi; — jos tätä jatkuu, niin olen pakoitettu ajattelemaan jotakin pitempää matkaa.
ROUVA BERNICK. Mutta olisit puhunut hänelle ja huomauttanut —.
HILMAR TÖNNESEN. Keskellä katua? Ei, kiitos, saat luvan antaa anteeksi.
Mutta että tuo olento ylimalkaan uskaltaa näyttäytyä tässä kaupungissa!
No, saadaanpa nähdä, eivätkö sanomalehdet saa häntä aisoihinsa; niin,
anna anteeksi, Betty; mutta —
KONSULI BERNICK. Sanomalehdetkö, sanot? Oletko kuullut vihjauksia siihen suuntaan?
HILMAR TÖNNESEN. Enpä aivan ilmankaan. Kun minä läksin täältä eilisiltana, jouduin sattumalta klubiin, tautini tähden. Minä huomasin heti vaikenemisesta, joka siellä syntyi, että nuo amerikalaiset olivat olleet laudalla. Sitten tulee tuo hävytön toimittaja Hammer sisään ja onnittelee minua aivan ääneen rikkaan serkkuni kotiintulon johdosta.
KONSULI BERNICK. Rikkaan —?
HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä sanaa hän käytti. Minä tähtäsin tietysti häntä hyvin ansaitulla katseella ja annoin hänen ymmärtää, etten minä tiennyt mitään Juhani Tönnesenin rikkauksista. »Oho», sanoo hän, »sepä merkillistä; onhan Amerikassa tapana päästä jaloillensa, kun on vaan millä alkaa, ja eihän Teidän serkkunne matkustanut sinne tyhjin käsin».
KONSULI BERNICK. Hm, tee minulle palvelus —
ROUVA BERNICK (huolissaan). Siinä sen nyt näet, Karsten.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, minä sain joka tapauksessa unettoman yön tuon olennon tähden. Ja kuljeskelee vielä kadulla sellaisin naamoin kuin hänellä ei olisi tuon taivaallista. Miksi hän ei jäänyt sinne ikipäiviksi? On aivan sietämätöntä, miten eräät ihmiset ovat sitkeähenkisiä.
ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä sanot, Hilmar?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, en sano mitään. Mutta että hän pääsee ehjin nahoin rautatieonnettomuuksista ja Kalifornian karhujen ja mustajalka-indiaanien kynsistä; ei saanut edes skalpiaan nyljetyksi —. Uh, tuolla ne taas tulevat.
KONSULI BERNICK (katsoo ulos kadulle). Olavikin on siellä!
HILMAR TÖNNESEN. Tietysti; tottahan he tahtovat muistuttaa ihmisille, että kuuluvat kaupungin ensimäiseen perheeseen. Katsokaa nyt, tuolla tulevat kaikki vetelehtijät ulos apteekista ja töllistelevät heitä ja tekevät huomautuksiaan. Tämä ei tosiaan ole minun hermojani varten; miten voi mies tällaisissa olosuhteissa pitää korkealla aatteen lippua, sitä en —
KONSULI BERNICK. He tulevat suoraan tänne. Kuules nyt, Betty, ehdoton toivomukseni on, että kaikella muotoa osoitat heille ystävyyttä.
ROUVA BERNICK. Sallitko sen, Karsten?
KONSULI BERNICK. Sallin kyllä; aivan niin; ja sinäkin, Hilmar. He eivät toivottavasti viivy täällä kovin kauan; ja sitten, kun olemme omin joukoin —; ei mitään viittauksia: meidän ei pidä millään tavoin loukata heitä.
ROUVA BERNICK. Oi Karsten, kuinka sinä olet jalomielinen.
KONSULI BERNICK. No, no, anna olla.
ROUVA BERNICK. Ei, salli minun kiittää itseäsi; ja anna anteeksi, että äsken niin kiivastuin. Oi, olihan sinulla täysi syy —
KONSULI BERNICK. Anna olla; anna olla, kuule!
HILMAR TÖNNESEN. Uh!
(Juhani Tönnesen ja Dina sekä heidän jälkeensä neiti Hessel ja Olavi tulevat sisään puutarhan kautta.)
NEITI HESSEL. Päivää, päivää, hyvät ihmiset.
JUHANI TÖNNESEN. Nyt me on oltu kaupungilla katselemassa vanhoja paikkoja, Karsten.
KONSULI BERNICK. Niin, sen olen kuullut. Paljon muutoksia; vai kuinka?
NEITI HESSEL. Konsuli Bernickin suuria hyviä töitä kaikkialla. Me kävimme armeliaisuus-laitoksessa, jonka sinä olet lahjoittanut kaupungille —
KONSULI BERNICK. Oikein sielläkin?
NEITI HESSEL. »Karsten Bernickin lahja», kuten portin päällä seisoo.
Niin, sinä olet tosiaan ensimäinen mies täällä.
JUHANI TÖNNESEN. Ja mainioita sinulla on laivojakin. Minä kohtasin
»Palmupuun» kapteenin, entisen koulutoverini —
NEITI HESSEL. Ja uuden koulutalonkin sinä olet rakennuttanut; ja sekä kaasu- että vesijohto luetaan sinun ansioksesi, kuulemma.
KONSULI BERNICK. No, täytyyhän toimia yhteiskunnan hyväksi, jos elää.
NEITI HESSEL. Niin, se on kaunista, lankoni; mutta onkin ilo nähdä, miten ihmiset kunnioittavat sinua. Minä en ole turhamainen, tietääkseni; mutta en voinut olla muistuttamatta muutamille, joiden kanssa juttelimme, että mekin olemme sinun sukuasi.
HILMAR TÖNNESEN. Uh —!
NEITI HESSEL. Sanotko siihen uh?
HILMAR TÖNNESEN. Ei, minä sanon vaan hm —
NEITI HESSEL. No, se olkoon suotu sinulle, raukka. Mutta tänäänhän Te olette aivan yksin?
ROUVA BERNICK. Niin, tänään me olemme yksin.
NEITI HESSEL. Me tapasimme pari noita moraalisiakin torilla; heillä näytti olevan sangen kiire. Mutta emmehän ole saaneet vielä oikein pakistakaan keskenämme; olivathan nuo uranuurtajat eilen täällä, ja sitten vielä se pastori —
HILMAR TÖNNESEN. Kolleega.
NEITI HESSEL. Minä sanon häntä pastoriksi. Mutta miltäs minun työni näinä viitenätoista vuonna näyttää? Eikö hänestä ole tullut pulska poika? Kuka tuntisi häntä enää tuoksi villityksi, joka karkasi kotoa?
HILMAR TÖNNESEN. Hm —!
JUHANI TÖNNESEN. Oh, Lona, älä nyt viitsi kehuskella!
NEITI HESSEL. Niin, siitä minä olen suorastaan ylpeä. Herra Jumala, onhan se ainoa, mitä minä olen maailmassa toimittanut; mutta sehän antaa minulle jonkinlaisen oikeuden olla olemassa. Niin, Juhani, kun muistan, kuinka me kaksi siellä meren takana aloimme paljailla kourillamme.
HILMAR TÖNNESEN. Käsillänne.
NEITI HESSEL. Minä sanon kourillamme; sillä liassakin ne olivat —
HILMAR TÖNNESEN. Uh!
NEITI HESSEL. — ja tyhjät ne myöskin olivat.
HILMAR TÖNNESEN. Tyhjät? Ei, nyt minun täytyy sanoa —!
NEITI HESSEL. Mitä sinun täytyy sanoa?
KONSULI BERNICK. Hm!
HILMAR TÖNNESEN. Nyt minun täytyy sanoa — uh —!
(Menee ulos puutarha-portaille.)
NEITI HESSEL. Mikä tuolle nyt tuli?
KONSULI BERNICK. Oh, älä huoli hänestä, hän on nykyään hiukan hermostunut. Mutta etkö tahdo katsella vähän puutarhaakin? Tuolla alhaallahan sinä et vielä ole käynyt ja minulla on nyt juuri tunti joutoaikaa.
NEITI HESSEL. Kyllä, sen teen mielelläni; arvaattehan, että sangen usein olen ollut ajatuksissani tuolla puutarhassa luonanne.
ROUVA BERNICK. Sielläkin on tehty suuria muutoksia, saat nähdä.
(Konsuli, hänen vaimonsa ja_ neiti Hessel_ menevät alas puutarhaan, jossa heitä näkyy tuontuostakin seuraavan keskustelun aikana.)
OLAVI (puutarhaovella). Hilmar-eno, arvaappas, mitä Juhani-eno kysyi minulta? Hän kysyi, tahtoisinko lähteä hänen kanssaan Amerikaan.
HILMAR TÖNNESEN. Sinäkö, pöllö, joka täällä riiput äitisi helmoissa —
OLAVI. Mutta sitä minä en tahdo tehdä enää. Saathan nähdä, kun minä tulen isoksi —
HILMAR TÖNNESEN. Oh, himphamppua; sinulla ei ole mitään vakavaa pyrkimystä tuollaiseen karkaisevaan, joka on siinä että —
(He menevät alas puutarhaan.)
JUHANI TÖNNESEN (Dinalle, joka on ottanut hatun päästään ja seisoo oikeanpuolisella ovella pudistellen tomua hameestaan). Teille tuli aivan kuuma kävelymatkalla.
DINA. Niin, se oli ihana matka; niin ihanaa matkaa en ole koskaan ennen tehnyt.
JUHANI TÖNNESEN. Eikö Teillä ole usein tapana käydä aamupäivin kävelyllä?
DINA. Kyllä; mutta ainoastaan Olavin kanssa.
JUHANI TÖNNESEN. Niinkö. — Ehkä mieluummin haluatte mennä puutarhaan kuin jäädä tänne?
DINA. Ei, ei, haluan mieluummin jäädä tänne.
JUHANI TÖNNESEN. Niin minäkin. Ja onhan nyt sovittu, että joku aamu teemme yhdessä sellaisen kävelymatkan?
DINA. Ei, herra Tönnesen, sitä Te ette saa tehdä.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä en saa? Lupasittehan jo.
DINA. Niin, mutta kun nyt sitä oikein ajattelen, niin —. Te ette saa kävellä minun kanssani.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta minkä vuoksi en?
DINA. Oi, Te olette täällä vieras; Te ette voi sitä ymmärtää; mutta kun minä sanon Teille —
JUHANI TÖNNESEN. No?
DINA. Ei, en minä sitä Teille sanokaan.
JUHANI TÖNNESEN. Tottahan toki sanotte; minulle Te voitte sanoa kursailematta, mitä se on.
DINA. No niin, tietkää sitten, että minä en ole sellainen kuin muut tytöt; minussa on jotain — jotain tuommoista. Siksi ette saa sitä tehdä.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en ymmärrä tästä kerrassaan mitään. Ettehän ole tehnyt mitään pahaa?
DINA. Ei, en minä, mutta —; ei, nyt minä en sano enää mitään. Te saatte sen kyllä tietää muilta.
HILMAR TÖNNESEN. Hm.
DINA. Mutta oli eräs toinen seikka, jota halusin Teiltä kysyä.
JUHANI TÖNNESEN. Ja mikä se oli?
DINA. Siellähän kuuluu olevan niin helppo tulla oikein kunnolliseksi, siellä Amerikassa.
JUHANI TÖNNESEN. No, niin varsin helppoa se ei aina ole; saa usein alussa paljon kärsiä ja tehdä kovasti työtä.
DINA. Niin, sitä minä juuri haluaisinkin.
JUHANI TÖNNESEN. Te?
DINA. Minä osaan kyllä tehdä työtä; minä olen vahva ja terve, ja
Martta-täti on lukenut paljon kanssani.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta peijakas, lähtekää sitten sinne meidän kanssamme.
DINA. Oi, nyt Te laskette vain leikkiä; niin Te sanoitte Olavillekin. Mutta sitähän minä tahdoin tietää, ovatko ihmiset siellä hyvin noin, — moraalisia?
JUHANI TÖNNESEN. Moraalisia?
DINA. Niin, minä tarkoitan, ovatko he niin — säädyllisiä ja siveitä kuin täällä.
JUHANI TÖNNESEN. No, ainakaan eivät he ole niin huonoja kuin täällä luullaan. Sitä Teidän ei tarvitse peljätä.
DINA. Te ette ymmärrä minua. Minä juuri tahtoisin, etteivät he olisi niin ylen siveitä ja moraalisia.
JUHANI TÖNNESEN. Etteivät? Millaisia heidän sitten Teidän mielestänne pitäisi olla?
DINA. Mielestäni heidän pitäisi olla luonnollisia.
JUHANI TÖNNESEN. Ah, niin; sitä juuri he siellä taitavat ollakin.
DINA. Niin, silloin olisi hyvä, jos minä pääsisin sinne.
JUHANI TÖNNESEN. Varmasti se olisi! Siksi Teidän täytyy lähteä meidän kanssamme.
DINA. Ei, Teidän kanssanne minä en tahtoisi lähteä; minun olisi matkustettava yksin. Oh, minä kyllä saisin siellä jotakin aikaan; minusta tulisi siellä kyllä kunnollinen —
KONSULI BERNICK (naisten seurassa portaitten edustalla). Jää tänne vaan; minä tuon sen, rakas Betty. Sinä voit helposti vilustua.
(Konsuli tulee saliin ja etsii vaimonsa saalia.)
ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhasta). Tule sinäkin tänne, Juhani; me lähdemme alas luolaan.
KONSULI BERNICK. Ei, Juhanin on jäätävä tänne. Kas tässä, Dina, ota vaimoni saali ja mene heidän kanssaan. Juhani jää tänne minun seuraani, rakas Betty. Täytyyhän minun hiukan saada kuulla sen puolen oloista.
ROUVA BERNICK. Hyvä, hyvä; mutta tulkaa sitten perästä; tiedäthän, mistä meidät löydät.
(Rouva Bernick, neiti Hessel ja Dina kulkevat puutarhassa alas vasemmalle.)
KONSULI BERNICK (katselee hetken heidän jälkeensä, menee sitten vasemmalle takimmaiselle ovelle ja sulkee sen ja tulee vihdoin Juhanin luokse, tarttuu hänen molempiin käsiinsä, pudistaa ja puristaa niitä). Juhani, nyt me olemme yksin; nyt minä saan viimeinkin sinua kiittää.
JUHANI TÖNNESEN. Oh, mitä!
KONSULI BERNICK. Varoistani ja kodistani, perhe-onnestani, koko porvarillisesta asemastani yhteiskunnassa, — kaikesta olen kiitollisuuden velassa sinulle.
JUHANI TÖNNESEN. No, siitä minä iloitsen, rakas Karsten; niinpä johtui siitä hulluttelusta jotain hyvääkin.
KONSULI BERNICK (pudistaa jälleen hänen käsiään). Kiitokset, kiitokset kuitenkin! Ei yksi kymmenestä tuhannesta olisi tehnyt sitä, mitä sinä minun hyväkseni silloin teit.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä joutavia! Emmekö me molemmat siihen aikaan olleet nuoria ja huikentelevia? Täytyihän toisen meistä ottaa syy osakseen —
KONSULI BERNICK. Mutta kuka oli siihen lähempi kuin itse syyllinen?
JUHANI TÖNNESEN. Seis! Sillä kertaa oli syytön siihen lähempi. Minähän olin vapaa ja irtain kuin lintu, minulla ei ollut vanhempia; päästä pois konttorityössä kitumasta oli pelkkä onni. Sinulla sitävastoin oli elossa vanha äiti, ja olithan sitäpaitsi juuri mennyt salakihloihin Betyn kanssa, joka piti niin paljon sinusta. Kuinka hänen olisi käynyt, jos hän olisi saanut tietää —?
KONSULI BERNICK. Totta, totta, aivan totta; mutta —
JUHANI TÖNNESEN. Ja etkö sinä juuri Betyn vuoksi lopettanut tuota salasuhdetta rouva Dorfin kanssa? Sinähän olit hänen luonaan sinä iltana nimenomaan katkaistaksesi ne välit —
KONSULI BERNICK. Tuona onnettomana iltana, jolloin tuo juoppo tuli kotiin —! Niin, Juhani, minä tein sen Betyn vuoksi; mutta kuitenkin — että sinä niin jalomielisesti saatoit ottaa häpeän omaksesi ja lähteä maasta —
JUHANI TÖNNESEN. Ei joutavaa aprikoimista, rakas Karsten. Mehän sovimme silloin, että niin oli tehtävä; täytyihän sinun pelastua, ja sinähän olit ystäväni. Niin, siitä ystävyydestä minä olin suorastaan ylpeä! Täällä minä nuhjustin kuin mikä raukka kotinurkissa; ja sitten sinä tulet takaisin hienona maailmanmiehenä pitkältä ulkomaanmatkalta; olit käynyt sekä Lontoossa että Parisissa. Ja sitten valitset seuratoveriksesi minut, vaikka olin neljä vuotta sinua nuorempi; — no, se nyt johtui siitä, että hakkailit silloin Bettyä; nyt minä sen kyllä ymmärrän. Mutta mitenkä minä olinkaan siitä ylpeä! Ja kuka ei olisi sitä ollut? Kuka ei olisi mielellään uhrautunut sinun puolestasi; varsinkin, kun ei ollut muuta peljättävää kuin kuukauden päivät pikkukaupungin juoruja, ja kun sain samalla lentää ulos suureen maailmaan.
KONSULI BERNICK. Hm, rakas Juhani, sanon suoraan, ettei juttu ole vieläkään aivan unohdettu.
JUHANI TÖNNESEN. Eikö? No, mitä se minuun kuuluu, kun istun jälleen siellä farmillani —
KONSULI BERNICK. Sinä siis lähdet sinne takaisin?
JUHANI TÖNNESEN. Tietysti.
KONSULI BERNICK. Mutta ethän aivan heti, toivoakseni?
JUHANI TÖNNESEN. Niin pian kuin mahdollista. Minähän tulin tänne ainoastaan Lonan mieliksi ja hänen seurakseen.
KONSULI BERNICK. Niinkö? Mitenkä niin?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, näetkös, Lonahan ei ole nuori enää, ja viime aikoina alkoi koti-ikävä kiusata ja vetää häntä tänne; mutta hän ei tahtonut koskaan tunnustaa sitä; (hymyilee). Miten hän olisi uskaltanut jättää minut, huikentelevan huitukan, sinne yksin, minut, joka jo yhdeksäntoistavuotiaana olin vienyt —
KONSULI BERNICK. Ja siksi?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, Karsten, nyt minun on tehtävä tunnustus, jota häpeän.
KONSULI BERNICK. Ethän vaan ole uskonut hänelle koko asiaa?
JUHANI TÖNNESEN. Olen, siinä tein väärin: mutta minä en voinut muuta. Sinä et saata kuvitellakaan, mitä Lona on minulle ollut. Sinä et ole koskaan voinut sietää häntä; mutta minua kohtaan hän on ollut kuin äiti. Ensimäisinä vuosina, jolloin meillä oli siellä niin ahtaat olot, — kuinka hän tekikään työtä! Ja kun minä sitten olin pitkän aikaa sairaana, enkä kyennyt ansaitsemaan mitään, enkä voinut häntä estää, niin ryhtyi hän esittämään lauluja kahviloissa, pitämään esitelmiä, joille ihmiset ilkkuivat; ja sitten hän kirjoitti kirjan, jota hän itse perästäpäin sekä itki että nauroi, — kaiken vaan pitääkseen minua hengissä. Saatoinko minä nähdä, että hän viime talvena siellä kaukana riutui koti-ikävästä, hän, joka oli niin paljon kärsinyt ja tehnyt työtä puolestani? En, minä en voinut sitä, Karsten. Ja niinpä sanoin: Lähde sinä vaan, Lona; sinun ei tarvitse olla peloissasi minusta; minä en ole niin kevytmielinen kuin sinä luulet. Ja silloin — hän sai sen tietää.
KONSULI BERNICK. Ja mitä hän siitä arveli?
JUHANI TÖNNESEN. Hän arveli, niinkuin asia onkin, että koska tiesin olevani syytön, niin ei minustakaan voinut olla vastenmielistä pistäytyä hänen kanssaan täällä. Mutta ole rauhassa; Lona ei ilmaise asiaa ja minä kyllä tiedän pitää vastedes vaarin suustani.
KONSULI BERNICK. Niin, niin; siihen minä luotan.
JUHANI TÖNNESEN. Tässä käteni. Ja nyt me emme puhu enää tuosta vanhasta jutusta; onneksi se on ainoa hullutus, mihin kumpikaan meistä on tehnyt itsensä syypääksi — arvelen. Nyt tahdon oikein nauttia ne harvat päivät, joiksi tänne jään. Sinä et voi aavistaa, millaisen ihanan kävelymatkan me teimme aamupäivällä. Kuka olisi uskonut, että tuo pieni tytön-typykkä, joka täällä juoksenteli ja esiintyi näytelmissä enkelinä —! Mutta kerroppas, — kuinka kävi sitten hänen vanhempainsa?
KONSULI BERNICK. Oi, veli hyvä, minä en tiedä kertoa enempää kuin kirjoitin sinulle heti sitten kuin olit lähtenyt. Niin, sinä kai sait nuo kaksi kirjettä?
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä sain; minulla on ne molemmat. Tuo juoppohan karkasi hänen luotaan?
KONSULI BERNICK. Ja menetti sitten henkensä juovuspäissään.
JUHANI TÖNNESEN. Ja rouva Dorf kuoli myöskin kohta sitten? Mutta kai sinä teit hänen hyväkseen, mitä noin kaikessa hiljaisuudessa voit?
KONSULI BERNICK. Hän oli ylpeä; hän ei ilmaissut mitään, eikä tahtonut ottaa mitään lahjaksi.
JUHANI TÖNNESEN. No, siinä teit kuitenkin oikein, että otit Dinan perheeseesi.
KONSULI BERNICK. Tietysti, se on totta. Muuten, sen asian hommasi oikeastaan Martta.
JUHANI TÖNNESEN. Vai Martta se oli? Niin, Martta — tosiaankin — missä hän on tänään?
KONSULI BERNICK. Niin, hän — silloin kun hänellä ei ole koulu valvottavanaan, hoitelee hän sairaitaan.
JUHANI TÖNNESEN. Siis Martta se on pitänyt hänestä huolta.
KONSULI BERNICK. Niin, Martallahan on aina ollut eräänlainen heikkous kasvatustoimiin. Siksi hän ottikin viran kansakoulussa. Siinä hän teki suuren tyhmyyden.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, hän näytti eilen kovin huonolta; minäkin pelkään, ettei hänen terveytensä sitä kestä.
KONSULI BERNICK. Oh, mitä terveyteen tulee, niin se kai sentään menettelisi. Mutta se on ikävää minulle: näyttää siltä kuin minä, hänen veljensä, en tahtoisi elättää häntä.
JUHANI TÖNNESEN. Elättää? Minä luulin, että hänellä olisi sen verran omaisuutta itsellään —
KONSULI BERNICK. Ei killinkiä. Muistat kyllä, mikä ahdas aika äidillä oli silloin, kun sinä läksit. Hän jatkoi sitten jonkun aikaa minun avullani; mutta sehän ei tietysti ajan pitkään minulle sopinut. Niinpä annoin minä ottaa itseni osakkaaksi liikkeeseen; mutta se ei onnistunut silläkään tavalla. Minun täytyi senvuoksi ottaa liike kokonaan omiin nimiini, ja kun me teimme tilinpäätöksen, ilmeni, ettei äidin osalle jäänyt enää suorastaan mitään. Joten, kun äiti kohta senjälkeen kuoli, Marttakin luonnollisesti joutui puille paljaille.
JUHANI TÖNNESEN. Martta-raukka!
KONSULI BERNICK. Raukka? Kuinka niin? Et kai luule, että minä annan hänen kärsiä jollakin tavoin puutetta. En suinkaan; sen minä ainakin uskallan sanoa, että minä olen hyvä veli. Hän asuu tietysti täällä meillä ja syö pöydässämme; opettajapalkallaan hän voi hyvin pukeutua, ja yksinäinen nainen — mitä hän enemmällä tekee?
JUHANI TÖNNESEN. Hm; sillä tavoin me emme ajattele Amerikassa.
KONSULI BERNICK. Ette kai, sen minä kyllä uskon; sellaisessa ärsytetyssä yhteiskunnassa kuin Amerika. Mutta täällä meidän pikkupiirissämme, jossa turmelus, Jumalan kiitos, ei ainakaan toistaiseksi ole saanut jalansijaa, täällä tyytyvät naiset heille soveliaaseen, joskin vaatimattomaan asemaan. Se on muuten Martan oma syy; hän olisi kyllä saanut aikoja sitten huolettoman olon, jos itse olisi sitä tahtonut.
JUHANI TÖNNESEN. Tarkoitat, että hän olisi päässyt naimisiin?
KONSULI BERNICK. Sitäpä niin. Hän olisi tullut sijoitetuksi suorastaan edullisesti; hän on saanut monta hyvää tarjousta, merkillistä kyllä; varaton tyttö, ei enää nuorikaan, ja sitäpaitsi aivan vähäpätöinen.
JUHANI TÖNNESEN. Vähäpätöinen?
KONSULI BERNICK. No, en lue sitä hänelle suinkaan viaksi. En ylimalkaan toivoisikaan häntä toisenlaiseksi. Ymmärräthän, — sellaisessa suuressa taloudessa kuin meidän, — on aina tarpeen tuollainen tasainen ihminen, jota saa käyttää kaikkeen, mitä sattuu.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, mutta hän —?
KONSULI BERNICK. Hänkö? Kuinka? No niin, hänellä on luonnollisesti yllin kyllin harrastuksen aihetta; onhan hänellä minä ja Betty ja Olavi. Eihän ihmisten pidä etusijassa ajatella vain itseään, ja kaikkein vähimmin naisten. Meillähän on kaikilla suurempi tai pienempi yhteiskunta, jota tuemme ja jonka eteen työskentelemme. Niin teen ainakin minä. (Osoittaa prokuristi Krapia, joka tulee oikealta.) Kas tuossa näet todistuksen. Luuletko sinä, että omat asiani vievät nytkin aikaani? Eipä suinkaan. (Vilkkaasti Krapille.) No?
PROKURISTI KRAP (hiljaa, näyttäen paperipinkkaa). Kaikki kauppakontrahdit valmiit.
KONSULI BERNICK. Erinomaista! Mainiota! — Niin, nyt, lanko, saat suoda minulle anteeksi, minun täytyy lähteä. (Hiljaisella äänellä ja puristaen Juhani Tönnesenin kättä.) Kiitos, kiitos, Juhani; ja ole vakuutettu, että kaikki, millä suinkin voin sinua palvella, — no, sinä ymmärrät minut kyllä. — Tulkaa, herra Krap. (He poistuvat konsulin huoneeseen.)
JUHANI TÖNNESEN (katsoo hetkisen hänen jälkeensä). Hm — (Aikoo lähteä puutarhaan. Samassa tulee neiti Bernick pieni kori käsivarrella sisään oikealta.) Kas, sinäkö, Martta.
NEITI BERNICK. Ah — Juhani, — sinäkö?
JUHANI TÖNNESEN. Niin varhain liikkeellä sinäkin.
NEITI BERNICK. Niin. Odotappas vähän; nyt tulevat varmaan toisetkin pian. (Aikoo mennä vasemmalle ulos.)
JUHANI TÖNNESEN. Kuule, Martta, onko sinulla aina noin kiire?
NEITI BERNICK. Minullako?
JUHANI TÖNNESEN. Eilen sinä ikäänkuin kartoit minua, niin etten saanut puhua sanaa kanssasi, ja tänään —
NEITI BERNICK. Niin, mutta —
JUHANI TÖNNESEN. Ennen me toki olimme aina yhdessä, — me, vanhat leikkitoverit.
NEITI BERNICK. Oi Juhani, siitä on monta, monta vuotta.
JUHANI TÖNNESEN. No, Herra Jumala, siitä on viisitoista vuotta, ei enemmän eikä vähemmän. Olenko minä mielestäsi niin paljon muuttunut?
NEITI BERNICK. Sinä? Kyllä; kyllähän sinäkin, vaikka —
JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?
NEITI BERNICK. Oi, en mitään.
JUHANI TÖNNESEN. Sinä et näytä liioin ihastuneen tulostani.
NEITI BERNICK. Minä olen odottanut niin kauan, Juhani, liian kauan.
JUHANI TÖNNESEN. Odottanut? Että tulisin?
NEITI BERNICK. Niin.
JUHANI TÖNNESEN. Ja mitä varten minun olisi mielestäsi pitänyt tulla?
NEITI BERNICK. Sovittamaan, mitä olet rikkonut.
JUHANI TÖNNESEN. Minäkö?
NEITI BERNICK. Oletko unohtanut, että eräs nainen kuoli puutteeseen ja häpeään sinun tähtesi? Oletko unohtanut, että sinun tähtesi katkeroitui kasvavan lapsen kaunein ikä?
JUHANI TÖNNESEN. Ja tämä minun pitää kuulla sinun suustasi? Martta, eikö sitten veljesi ole milloinkaan —?
NEITI BERNICK. Mitä hänestä?
JUHANI TÖNNESEN. Eikö hän ole milloinkaan —; no niin, tarkoitan, eikö hän milloinkaan ole edes sanalla puolustanut minua?
NEITI BERNICK. Ah, Juhani, tunnethan sinä Karstenin ankarat periaatteet.
JUHANI TÖNNESEN. — Hm —, kyllä, kylläpä niin; tottahan tunnen vanhan ystäväni Karstenin ankarat periaatteet. — Mutta, tämähän on —! No niin. Minä puhelin äsken hänen kanssaan. Minusta hän näytti kelpolailla muuttuneen.
NEITI BERNICK. Kuinka sinä voit sanoa niin? Karsten on aina ollut erinomainen mies.
JUHANI TÖNNESEN. No, en minä juuri sitä tarkoittanut; mutta olkoon menneeksi. — Hm; nyt minä siis huomaan, missä valossa sinä olet minut nähnyt; tuhlaajapojan kotiinpalaamista sinä olet odottanut.
NEITI BERNICK. Kuule, Juhani, minä sanon sinulle, millaisessa valossa sinut olen nähnyt. (Viittaa alas puutarhaan.) Näetkö tuon tytön, joka leikkii tuolla ruohistossa Olavin kanssa? Se on Dina. Muistatko sen sekavan kirjeen, jonka kirjoitit minulle silloin, kun läksit täältä? Sinä kirjoitit, että minun piti luottaa sinuun. Minä olen luottanut sinuun, Juhani. Kaikki se paha, josta täällä perästäpäin huhu kertoi, lienee tapahtunut hairahduksesta, ajattelemattasi, harkitsematta —
JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?
NEITI BERNICK. Oi, kyllä sinä ymmärrät minua; ei sanaa siitä enää. Mutta poishan sinun täytyi päästä, alkaa alusta — alkaa uutta elämää. Katso, Juhani, minä olen ollut täällä sinulle viransijainen, minä, vanha leikkitoverisi. Ne velvollisuudet, joita sinä et muistanut tai joita et voinut valvoa täällä, niistä olen minä pitänyt huolen puolestasi. Minä sanon sen sinulle, ettei sinun edes siitä tarvitsisi itseäsi soimata. Tuolle vääryyttä kärsineelle lapselle olen minä ollut äitinä, olen kasvattanut häntä niin hyvin kuin voin —
JUHANI TÖNNESEN. Ja hukannut koko elämäsi siihen —
NEITI BERNICK. Se ei ole hukattu. Mutta sinä tulit liian myöhään.
Juhani.
JUHANI TÖNNESEN. Martta, — jos minä saisin sanoa sinulle —. No, anna minun ainakin kiittää sinua uskollisesta ystävyydestäsi.
NEITI BERNICK (hymyilee raskasmielisesti). Hm —. Niin, nyt siis olemme puhuneet selväksi asian, Juhani. Hst; tuolta tulee joku. Hyvästi; minä en voi nyt — (Hän poistuu vasemmalle takimmaisesta ovesta. Neiti Hessel tulee puutarhasta ja hänen perästään rouva Bernick.)
ROUVA BERNICK (huudahtaa puutarhassa). Mutta Jumalan tähden, Lona, mitä sinä ajattelet!
NEITI HESSEL. Anna minun se tehdä, sanon minä; minä tahdon ja minun täytyy puhua hänen kanssaan.
ROUVA BERNICK. Mutta sehän olisi pahin skandaali! Voi, Juhani, vieläkö sinä olet täällä?
NEITI HESSEL. Ulos, poika; älä ummehdu täällä sisäilmassa; mene puutarhaan Dinan kanssa pakinoimaan.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, sitä minä juuri aioin.
ROUVA BERNICK. Mutta —
NEITI HESSEL. Kuules, Juhani, oletko sinä oikein katsellut tuota Dinaa?
JUHANI TÖNNESEN. Ehkä.
NEITI HESSEL. No, katselisit häntä vielä oikein kaupan päälle, poika. Siinä olisi jotain sinulle!
ROUVA BERNICK. Mutta — Lona!
JUHANI TÖNNESEN. Jotain minulle?
NEITI HESSEL. Niin, katsomista, tarkoitan. Mene nyt!
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä menen, oikein mielelläni. (Lähtee alas puutarhaan.)
ROUVA BERNICK. Lona, minä olen aivan ymmällä sinusta. Sinä et voi mitenkään tarkoittaa täyttä totta.
NEITI HESSEL. Kautta sieluni, sitä tarkoitan. Eikö Dina ole terve ja puhdas ja vilpitön? Siinä juuri on Juhanille sopiva vaimo. Juuri sellaista hän tarvitsee siellä meren takana; se on toista kuin vanha sisarpuoli.
ROUVA BERNICK. Dina! Dina Dorf! Ajattele vähän —
NEITI HESSEL. Minä ajattelen ennen kaikkea pojan onnea. Sillä auttaa häntä, se minun täytyy; itse hän ei ole liioin etevä näissä asioissa; nuoriin tyttöihin ja naisväkeen ei hänellä ole ollut koskaan silmää.
ROUVA BERNICK. Hänelläkö? Juhanilla! Minun mielestäni meillä päin vastoin on siitä sangen surulliset todistukset —
NEITI HESSEL. Ah, helkuttiin nuo vanhat, tuhmat jutut! Missä on
Bernick? Minä tahdon puhua hänen kanssaan.
ROUVA BERNICK. Sinä et sitä tee!
NEITI HESSEL. Mutta minä teen. Jos poika pitää Dinasta, — ja Dina hänestä, — niin täytyy heidän saada toisensa! Onhan Bernick niin älykäs mies; hän keksiköön jonkin keinon —
ROUVA BERNICK. Ja sinä luulet, että tällaisia amerikalaisia sopimattomuuksia kärsittäisiin täällä —
NEITI HESSEL. Pyh, lorua, Betty —
ROUVA BERNICK. — että sellainen mies kuin Karsten, jolla on niin ankarat moraaliset periaatteet —
NEITI HESSEL. Hai hai, eivät ne mahda olla kovinkaan ankarat.
ROUVA BERNICK. Mitä uskallat sinä sanoa?
NEITI HESSEL. Minä uskallan sanoa, ettei Bernick taida olla sen moraalisempi kuin muutkaan miehet.
ROUVA BERNICK. Niin syvälle on siis viha häntä kohtaan sinuun juurtunut! Mutta miksi sinä sitten tulit tänne, kun et ole voinut unohtaa, että —? Minä en ymmärrä, kuinka sinä uskallat astua hänen silmäinsä eteen sen jälkeen, kun sinä loukkasit häntä niin halpamaisesti.
NEITI HESSEL. Niin, Betty, sillä kertaa minä jouduin liian suunniltani.
ROUVA BERNICK. Ja kuinka jalomielisesti hän on antanut anteeksi sinulle, hän, joka ei koskaan ole rikkonut mitään! Sillä eipä hän sille mitään voinut, että sinä täällä rakentelit turhia toiveita. Mutta siitä lähtien sinä olet vihannut minuakin. (Puhkeaa itkuun.) Sinä et olisi koskaan suonut minulle onneani. Ja nyt sinä tulet tänne vierittämään tämän kaiken minun päälleni, — näyttääksesi kaupungille, millaiseen sukuun minä olen Karstenin saattanut. Niin, minuun, minuun se sattuu, ja sitä juuri sinä tahdot. Oi, miten ilkeästi sinä teet!
(Poistuu itkien takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
NEITI HESSEL (katselee hänen jälkeensä). Betty-parka.
(Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)
KONSULI BERNICK (ovellansa). Niin, niin, hyvä on, herra Krap; se on erinomaista. Lähettäkää 400 kruunua köyhille ruokaan. (Kääntyy saliin päin.) Lona! (Tulee lähemmäksi.) Sinä olet yksin? Eikö Betty tule tänne?
NEITI HESSEL. Ei. Pitääkö minun hänet noutaa?
KONSULI BERNICK. Ei, ei, ei, anna olla! Oi, Lona, sinä et tiedä, kuinka suuresti olen kaivannut saada puhua suoraan sinun kanssasi, — saada kerjätä sinulta anteeksi.
NEITI HESSEL. Kuule, Karsten, älkäämme ruvetko senttimentaaleiksi; se ei sovi meikäläisille.
KONSULI BERNICK. Sinun täytyy kuunnella minua, Lona. Minä tiedän, miten syyllinen minä nyt olen mielestäsi, nyt, kun sinä olet saanut kuulla tuon Dinan äidin asian. Mutta minä vannon sinulle, se oli ainoastaan lyhytaikainen hairahdus; minä olen tosiaan, aivan suoraan tunnustaen, kerran pitänyt sinusta.
NEITI HESSEL. Mitä varten sinä luulet minun tänne tulleen?
KONSULI BERNICK. Mitä sinulla liekin mielessä, rukoilen sinua, ettet ryhdy mihinkään ennenkuin minä olen puhdistanut itseni. Minä voin sen tehdä, Lona; voin ainakin puolustaa tekoani.
NEITI HESSEL. Nyt sinä pelkäät. — Olet kerran pitänyt minusta, sanot. Niin, samaa vakuutit sinä kyllä usein kirjeissäsikin; ja ehkä se olikin totta — tavallaan, sen aikaa kuin sinä olit ulkomailla, suuressa ja vapaassa maailmassa, joka antoi sinulle itsellesikin rohkeuden ajatella vapaasti ja suuresti. Ehkä näit minussa vähän enemmän luonnetta ja tahtoa ja itsenäisyyttä kuin enimmissä muissa täällä kotona. Ja olihan se sitäpaitsi vielä salaisuus meidän välillämme; ei ollut ketään, joka olisi voinut tehdä pilaa huonosta maustasi.
KONSULI BERNICK. Lona, miten voit luulla —?
NEITI HESSEL. Mutta sitten, kun tulit takaisin; kun kuulit pistopuheet, joita minuun sateli; kun kuulit naurettavan kaikkea, mitä nämä täällä nimittivät minun hassutteluikseni —
KONSULI BERNICK. Sinä olit siihen aikaan häikäilemätön.
NEITI HESSEL. Enimmin vain ärsyttääkseni näitä hame- ja housuniekkoja sippanoita, jotka luutivat pitkin kaupunkia. Ja kun sitten kohtasit tuon nuoren ja lumoavan näyttelijättären —
KONSULI BERNICK. Se oli poikamaisuutta; ei mitään enempää; minä vannon, ettei kymmenes osakaan niistä huhuista ja juoruista ollut totta, joita levitettiin.
NEITI HESSEL. Olkoon; mutta kun sitten Betty palasi kotiin, kauniina, kukoistavana, kaikkien jumaloimana, ja kun tuli tunnetuksi, että hän saisi tädin kuoltua periä kaikki hänen rahansa ja etten minä saisi mitään —.
KONSULI BERNICK. Niin, nyt tullaan asiaan, Lona; ja nyt saat sen kuulla peittelemättä. Minä en rakastanut Bettyä siihen aikaan; minä en purkanut kihlausta sinun kanssasi minkään uuden tunteen vuoksi. Sen tein pelkästään rahojen tähden; minun oli pakko se tehdä; minun täytyi saada ne.
NEITI HESSEL. Ja noin sanot minulle vasten silmiä?
KONSULI BERNICK. Niin, sen sanon. Kuule minua, Lona.
NEITI HESSEL. Ja kuitenkin kirjoitit minulle silloin, että sinut oli vallannut voittamaton rakkaus Bettyyn, vetosit jalomielisyyteeni, vannotit minua olemaan Betyn tähden hiiskumatta siitä, mitä oli ollut meidän välillämme —
KONSULI BERNICK. Minun täytyi tehdä niin, sanoin.
NEITI HESSEL. No enpä siis, kautta elävän Jumalan, kadu, että silloin jouduin niin suunniltani.
KONSULI BERNICK. Anna minun kylmästi ja rauhallisesti kertoa sinulle, miten asianlaita siihen aikaan oli. Äitini toimi, kuten muistat, liikkeen johtajana; mutta hänellä ei ollut kerrassaan yhtään liikeälyä. Minut kutsuttiin kiireesti Parisista kotiin; aika oli kriitillinen; minun piti saada liike jälleen kuntoon. Mitä täällä näinkään? Näin seikan, joka oli pidettävä mitä tarkimmin salassa, nimittäin että kauppahuoneemme oli suorastaan perikadon partaalla, Niin, se oli suorastaan perikadon partaalla, tämä vanha ja arvokas liike, joka oli toiminut kolme sukupolvea. Mitä oli minulla, pojalla, ainoalla pojalla, muuta neuvona kuin etsiä pelastuksen keinoa?
NEITI HESSEL. Ja sitten sinä pelastit Bernickien liikkeen naisen kustannuksella.
KONSULI BERNICK. Sinä tiedät hyvin, että Betty rakasti minua.
NEITI HESSEL. Entä minä?
KONSULI BERNICK. Usko minua, Lona, — sinä et olisi koskaan tullut onnelliseksi minun kanssani.
NEITI HESSEL. Minun onneni tähdenkö sinä sitten jätit minut pulaan?
KONSULI BERNICK. Luuletko sinä siis, että minä tein itsekkäistä syistä niinkuin tein? Jos olisin siihen aikaan ollut yksin, niin olisin rohkein mielin alkanut alusta. Mutta sinä et ymmärrä, kuinka liikemies kasvaa, edesvastuun suunnattoman painon alla, kiinni siihen liikkeeseen, jonka hän saa perinnöksi. Tiedätkö sinä, että satojen, jopa tuhansienkin onni tai onnettomuus riippuu hänestä? Etkö ajattele, että koko se yhteiskunta, jota sekä sinä että minä kutsumme kodiksemme, olisi mitä tuntuvimmalla tavalla saanut kärsiä, jos Bernickien liike olisi joutunut vararikkoon?
NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko vuoksi sinä nämä viisitoista vuotta olet pysynyt valheessa?
KONSULI BERNICK. Valheessa?
NEITI HESSEL. Mitä tietää Betty kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen avioliittoanne ja mikä on sen perustana?
KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä aivan hyödyttömästi olisin mennyt häntä loukkaamaan paljastamalla niitä asioita?
NEITI HESSEL. Hyödyttömästi, sanot. Niin, sinä olet liikemies; kyllähän sinä hyödyn ymmärtänet. — Mutta kuule nyt, Karsten, nyt minäkin tahdon puhua kylmästi ja rauhallisesti. Sanoppas, — oletko sinä nyt sitten oikein onnellinen?
KONSULI BERNICK. Perheessänikö?
NEITI HESSEL. Niin.
KONSULI BERNICK. Olen, Lona. Oi, sinä et ole turhaan ollut niin uhrautuva ystävätär minua kohtaan. Minä uskallan sanoa, että olen tullut vuosi vuodelta yhä onnellisemmaksi. Betty on sekä hyvä että mukautuvainen. Ja kuinka hän onkaan oppinut vuosien kuluessa taivuttamaan olemustaan sen mukaan, mikä minulle on erikoisesti ominaista —
NEITI HESSEL. Hm. KONSULI BERNICK. Ennen hänellä oli koko joukko liiallisia kuvitelmia rakkaudesta; hän ei voinut sopeutua siihen ajatukseen, että se vähitellen muuttuisi lauhkeaksi ystävyyden liekiksi.
NEITI HESSEL. Mutta nyt hän siihen sopeutuu?
KONSULI BERNICK. Täydellisesti. Arvaathan, ettei jokapäiväinen seurustelu minun kanssani ole ollut jättämättä häneen kypsyttävää vaikutustaan. Ihmisten täytyy itse kunkin oppia vähentämään vaatimuksiaan, jos mieli täyttää tehtävänsä siinä yhteiskunnassa, johon on asetettu. Sen on Bettykin vähitellen oppinut huomaamaan, ja siksi onkin kotimme nykyään mallikoti muille kansalaisille.
NEITI HESSEL. Mutta nuo kansalaiset eivät tiedä mitään sinun valheestasi?
KONSULI BERNICK. Valheesta?
NEITI HESSEL. Niin, valheesta, jossa olet pysynyt viisitoista vuotta.
KONSULI BERNICK. Ja sitä sanot sinä —?
NEITI HESSEL. Valheeksi sitä sanon. Kolminkertaiseksi valheeksi. Ensin valhe minua kohtaan; sitten valhe Bettyä kohtaan; ja viimein valhe Juhania kohtaan.
KONSULI BERNICK. Betty ei ole koskaan vaatinut minua puhumaan.
NEITI HESSEL. Siksi, ettei ole mitään tiennyt.
KONSULI BERNICK. Ja sinäkään et sitä vaadi; — Betyn vuoksi sinä et sitä vaadi.
NEITI HESSEL. Oh, en. Minä kyllä osaan kestää pilkkanaurut: minulla on leveä selkä.
KONSULI BERNICK. Eikä Juhanikaan sitä vaadi; sen hän lupasi minulle.
NEITI HESSEL. Mutta entä sinä itse, Karsten? Eikö sinussa itsessäsi ole jotakin, joka vaatii vapautusta valheesta?
KONSULI BERNICK. Minäkö uhraisin ehdoin tahdoin perheonneni ja asemani yhteiskunnassa!
NEITI HESSEL. Mikä oikeus on sinulla siihen asemaan, jossa olet?
KONSULI BERNICK. Viidentoista vuoden kuluessa minä olen joka päivä ostanut vähin erin sitä oikeutta — omalla elämälläni, ja tiedä se, minä olen tehnyt työtä ja toimittanut paljon hyvää.
NEITI HESSEL. Niin, sinä olet tehnyt työtä ja toimittanut paljon sekä itsesi että muitten hyväksi. Sinä olet kaupungin rikkain ja mahtavin mies; sinun tahtoosi ei kukaan uskalla muuta kuin taipua, sillä sinun luullaan olevan vailla vikaa ja tahraa; sinun kotiasi pidetään mallikotina, sinun elämääsi esimerkiksi kelpaavana. Mutta kaikki tämä komeus ja sinä itse seisotte kuin hyllyvällä nevalla. Hetki voi tulla, sana sattua lausutuksi, — ja sekä sinä että kaikki loistosi uppoatte pohjaan, ellet ajoissa pelasta itseäsi.
KONSULI BERNICK. Lona, mitä sinä täällä tahdot —?
NEITI HESSEL. Minä tahdon auttaa sinut jälleen lujalle pohjalle,
Karsten.
KONSULI BERNICK. Kostaa! Sinä aiot kostaa kohtalosi? Minä jo arvasin sen. Mutta sinä et onnistu! Täällä on ainoastaan yksi, jolla on valta puhua, ja hän on vaiti.
NEITI HESSEL. Juhani?
KONSULI BERNICK. Niin, Juhani. Jos joku muu astuu syyttäjäkseni, niin minä kiellän kaikki. Jos minut tahdotaan tuhota, niin taistelen henkeni kaupalla. Mutta sinun ei koskaan sitä onnistu tehdä, tiedä se! Hän, joka voisi minut kukistaa, hän on vaiti — ja hän matkustaa takaisin pois.
(Tukkukauppias Rummel ja kauppias Vigeland tulevat oikealta.)
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Päivää, päivää, veli Bernick; sinun täytyy tulla kanssamme kauppaseuraan; meillä on kokous rautatie-asiasta, tiedäthän.
KONSULI BERNICK. Minä en voi. Mahdotonta nyt.
KAUPPIAS VIGELAND. Teidän täytyy todellakin, herra konsuli —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Sinun täytyy, Bernick. Siellä on miehiä, jotka toimivat meitä vastaan. Toimittaja Hammer ja nuo muut, jotka kannattivat rannikkorataa, väittävät, että uuden ehdotuksen alla piilee yksityiskeinotteluja.
KONSULI BERNICK. No selitä nyt heille sitten —
KAUPPIAS VIGELAND. Ei se auta, mitä me selitämme, herra konsuli —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, ei, sinun täytyy itsesi tulla; sinua ei tietysti kukaan uskalla epäillä sellaisesta.
NEITI HESSEL. Eipä, senhän arvaa.
KONSULI BERNICK. Minä en saata, johan sanoin; minä voin pahoin; — tai ainakin, odottakaa — antakaa minun vähän levähtää.
(Kolleega Rörlund tulee oikealta.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Anteeksi, herra konsuli; te näette minut mitä kiihtyneimmässä mielentilassa —
KONSULI BERNICK. Kyllä, kyllä, mikä Teillä on?
KOLLEEGA RÖRLUND. Minun täytyy tehdä teille eräs kysymys, herra konsuli. Teidän luvallanneko tuo nuori tyttö, joka on saanut turvapaikan kattonne alla, näyttäytyy julkisesti kadulla sellaisen ihmisen seurassa, joka —
NEITI HESSEL. Minkä ihmisen, herra pastori?
KOLLEEGA RÖRLUND. Ihmisen, josta hänen, jos kenestä maailmassa, pitäisi olla kaikkein loitoimpana.
NEITI HESSEL. Ohoo!
KOLLEEGA RÖRLUND. Teidänkö luvallanne, herra konsuli?
KONSULI BERNICK (haeskellen hattuaan ja hansikkaitaan). Minä en tiedä mistään. Anteeksi; minulla on kiire, minun täytyy lähteä kauppaseuraan.
HILMAR TÖNNESEN (tulee puutarhasta ja menee takimmaiselle ovelle vasemmalle). Betty, Betty, tule tänne!
ROUVA BERNICK (ovella). Mitä sinä tahdot?
HILMAR TÖNNESEN. Sinun täytyy mennä tuonne puutarhaan ja tehdä loppu lepertelystä, jota eräs henkilö harjoittaa tämän Dina Dorfin kanssa. Minä tulin aivan hermostuneeksi sitä kuullessani.
NEITI HESSEL. Oho? Mitä se henkilö sanoi?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei muuta kuin että Dinan on lähdettävä hänen kanssaan Amerikaan. Uh!
KOLLEEGA RÖRLUND. Voiko se olla mahdollista!
ROUVA BERNICK. Mitä sanot?
NEITI HESSEL. Mutta sehän olisi mainiota.
KONSULI BERNICK. Mahdotonta! Sinä olet kuullut väärin.
HILMAR TÖNNESEN. Kysy sitten häneltä itseltään. Tuossa se pari tulee.
Mutta annahan vaan minun pysyä syrjässä.
KONSULI BERNICK (Rummelille ja Vigelandille). Minä tulen sitten myöhemmin, — hetken päästä — (Tukkukauppias Rummel ja kauppias Vigeland lähtevät ulos oikealle. Juhani Tönnesen ja Dina tulevat saliin puutarhasta.)
JUHANI TÖNNESEN. Eläköön, Lona, hän tulee meidän kanssamme!
ROUVA BERNICK. Mutta Juhani, — sinä ajattelematon —!
KOLLEEGA RÖRLUND. Onko tämä totta! Sellainen suunnaton skandaali! Millä viettelytaidolla Te olette —
JUHANI TÖNNESEN. So, so, mies; mitä Te sanotte?
KOLLEEGA RÖRLUND. Vastatkaa, Dina; onko tämä Teidän aikomuksenne, onko se Teidän oma, vakaa päätöksenne?
DINA. Minun täytyy päästä täältä pois.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta tuon kanssa — tuon kanssa!
DINA. Sanokaa joku muu täällä, joka uskaltaisi ottaa minut mukaansa.
KOLLEEGA RÖRLUND. No, sittepä saattekin tietää, mikä hän on.
JUHANI TÖNNESEN. Älkää puhuko!
KONSULI BERNICK. Ei sanaa enää!
KOLLEEGA RÖRLUND. Silloinpa palvelisin huonosti yhteiskuntaa, johon minä olen pantu moraalin ja tapojen vartiaksi; ja anteeksiantamaton olisi käytökseni tätä nuorta tyttöä kohtaan, jonka kasvatuksessa minullakin on ollut oleellinen osa ja joka on minulle —
JUHANI TÖNNESEN. Varokaa, mitä teette!
KOLLEEGA RÖRLUND. Hänen täytyy saada se tietää! Dina, tämä mies on se, joka on syynä Teidän äitinne kaikkeen onnettomuuteen ja häpeään.
KONSULI BERNICK. Herra kolleega —!
DINA. Hän! (Juhani Tönnesenille.) Onko se totta?
JUHANI TÖNNESEN. Karsten, vastaa sinä.
KONSULI BERNICK. Ei sanaa enää! Nyt te olette hiljaa.
DINA. Totta siis.
KOLLEEGA RÖRLUND. Totta, totta. Ja vielä enemmänkin. Tuo ihminen, johon Te luotatte, ei karannut kotoa tyhjin käsin; — leskirouva Bernickin kassa —; konsuli voi todistaa sen!
NEITI HESSEL. Valhetta!
KONSULI BERNICK. Ah! —
ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
JUHANI TÖNNESEN (mennen kolleegaa kohti käsi koholla). Ja sellaista sinä julkenet —!
NEITI HESSEL (estellen Juhani Tönneseniä). Älä lyö häntä, Juhani!
KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, satuttakaa Te vaan kätenne minuun. Mutta totuuden pitää tulla ilmi; ja se on totuus; konsuli Bernick itse on sanonut niin, ja koko kaupunki tietää sen. — Nyt, Dina, nyt sinä hänet tunnet.
JUHANI TÖNNESEN (hiljaa, tarttuu Bernickiä käsivarteen). Karsten,
Karsten, mitä sinä olet tehnyt!
(Lyhyt hiljaisuus.)
ROUVA BERNICK (matalalla äänellä ja puhjeten itkuun). Voi Karsten, että minun piti saattaa sinut tällaiseen häpeään.
KAUPPIAS SANDSTAD (tulee kiireesti oikealta ja huutaa käsi oven rivassa). Nyt Teidän täytyy viimeinkin tulla, herra konsuli! Koko rautatieasia riippuu hiuskarvasta.
KONSULI BERNICK (hajamielisesti). Mitä se on? Mitä on minun —?
NEITI HESSEL (vakavasti ja painolla). Sinun täytyy mennä tukemaan yhteiskuntaa, lanko.
KAUPPIAS SANDSTAD. Niin, tulkaa, tulkaa jo; me tarvitsemme koko Teidän painavaa moraalista arvoanne.
JUHANI TÖNNESEN (astuen aivan lähelle Bernickiä). Bernick, — me kaksi
puhumme keskenämme huomenna. (Hän poistuu puutarhaovesta; konsuli
Bernick menee aivan kuin tajuttomana ulos oikealle kauppias
Sandstadin kanssa.).