I.
Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut rappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja äkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin metsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta ainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri kumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan päivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle miltei sopimattomiksi.
Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä väliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden tulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili vesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja yksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat kulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin ja onnellisempiakin aikoja elänyt.
Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä vaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina. Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat; usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja kuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen ajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti lyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka talonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään kreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen nahan suojassa.
Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva tyttö, papintytär, Aune nimeltä.
Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä nurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä tuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki vaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa silmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö peräkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet kasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja karboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.
Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut nytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään jäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen kasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.
Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä narina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen kiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten lintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan lapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt ainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat vanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka oli särjetty.
Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien mäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt päivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta sitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa huoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä maailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen, täällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen tyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.
Harvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan pappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä seurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut tilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan maailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä oli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä saakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota hän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli kätketty ijankaikkiseen lepoon.
Hän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä pilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä ivallisesti "kerjäläispapiksi", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden ystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota synkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle paljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta vainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja ja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä luja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin täytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa ainaiseksi.
Kahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut kotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän huoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan rukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi, huoneesen tirkistäen — mutta katse oli murtunut.
Aune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin mieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä kuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien kasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka vainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen vuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen huolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa, rupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään jälkeen jäänyttä omaisuutta.
Rikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti pudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä laatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa tavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin tädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt lapsensa "Jumalan suojaan" — kuten hän usein oli lausunut.
Sattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha, kivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä seuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus orpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa, josta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan; yllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän kätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan kertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.
Näytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus enään puuttui.
Ettei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan hyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha hänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen isäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän nimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli ensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen. Pelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä ja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin paljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä nyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan kullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.
Kaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen, intohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon muistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä suurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.
Tätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään ei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli istunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana ympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita kuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain surumielin:
— Tehkäät kanssani, kuten haluatte!
Vasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja kuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän, mitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken tunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos. Mutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne, epäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti hänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä hetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että korkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut hänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka rohkaisi häntä ja antoi toivoa.
Kaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen lujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan, terävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan — kostaakseen.
Mitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet häntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan, että hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva kreivitärtä "hänen armokseen" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi kerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua ystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut "hänen armonsa" suosioon — niin olivat tädit sanoneet.
Aune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään, kädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että he tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!
Vaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.
Aune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti hän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki äkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti valaisevia valoja.
Siellä olivat "suomökit." Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan suo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne toisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu kurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden yli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone huoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli tien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin surullisen juttunsa.
Täällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen kädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen yli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän kynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää vastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen taasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä. Muutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän luona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta kuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä valmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein kurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui ijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli vaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun huulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.
Taasen tie kävi mutkaan.
Aune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään, aikoi hän astua kreivittären luo.
Vaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät jalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut haamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.
Aune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut ensinkään loppua.
Yht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli linnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä suonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän vielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia hänen siunauksestaan.