II.
Vaunut pysähtyivät ison pääkäytävän luo; mahtava, kunnioitusta herättävä linna, korkeine tornineen ja huippuineen, kohosi mustana ja synkkänä sumussa. Mistään ikkunasta ei loistanut valoa. Ainoastaan avarassa etehisessä levisi kirkas valo korkeitten kiviportaitten sekä niiden kullattujen rautakaidepuitten yli. Pieni, lihava palvelija hyppäsi varovasti kosteita portaita alas, avasi vaunujen oven ja ojensi lyhyen kaulan päässä olevan pyöreän, hiusvoiteella voidellun pään vaunuihin, joita hän toisella silmällä tarkasteli. Huomatessaan Aunen, vetäytyi hän taaksepäin ja levitti sateenvarjon, jonka oli tuonut mukanaan samalla kun hän kohteliaasti pyysi neitiä astumaan vaunuista.
Aune, jota värisytti niin, että maailma musteni silmänräpäyksen ajan, koetti koota koko rohkeutensa ja tarttui ylpeänä ja kylmänä käteen, joka hänelle ojennettiin; tämän jälkeen hän käskevällä kädenliikkeellä, joka ensin hämmästytti pientä miestä, mutta sitten saattoi hänet hymyilemään, osoitti muutamia laatikoita ja kääröjä vaunuissa, — astui sitten reippaasti ja varmasti portaita ylös niin, että palvelija vaivatta saattoi seurata häntä sateenvarjoineen.
Korkeaan etehiseen, jonka lattia oli mustista ja valkoisista marmorineliöistä kokoonpantu, oli usva tunkeutunut peittäen sen kuten kuvastimen ja taulujen yli levitetty harmaa harso. Kullatut lamput paloivat uneliaasti pylväillä korkeitten, tummien tammi-ovien välissä, jotka synkän juhlallisuutensa kautta näyttivät tietävänsä, mimmoinen pyhimys niiden suojassa oli, samalla kuu mahdottoman suuret hirvensarvet, aivan kuin vakoilevat vartijat, vartioitsivat niiden yläpuolella. Leveät, matoilla peitetyt portaat johtivat yläkertaan ja tämän lähellä — vastapäätä sisäänkäytävää — oli iso uuni punakirjavasta marmorista kullattuine ristikkoineen.
Kalpeana, puristunein huulin ja hermostuneena seisoi Aune siinä kuten ruhtinatar ja katseli vaativaisesti ja uhkaavasti ovia — ikäänkuin odottaen, että kreivitär astuisi ulos jostakin niistä. Mutta ne pysyivät suljettuina eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Olipa tuo lihava palvelijakin jättänyt hänet pitääkseen huolta hänen tavaroistaan ja hän seisoi ypö yksinään isossa etehisessä. Ainoastaan sankarimainen kuski, tummansinisissä samettihousuissa, seisoi ikkunapieliä vastaan nojautuneena kuin käskyä odottaen. Välinpitämättömästi katseli hän Aunea tervehtimättä häntä ja rupesi jälleen hiallaan puhdistamaan virkapuvussaan olevia nappeja.
Aune puri huuliaan ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mitä tämä merkitsi? Eikö kukaan tulisi häntä vastaanottamaan? Mihin tulisi hänen suunnata askeleitaan?
Hän oli ihan neuvotonna, mutta samassa kuuli hän, että ovi avattiin ja kun hän kääntyi, näki hän pienen, miltei kääpiömäisen tulevan eräästä paperi-ovesta portaitten alla ja lähestyvän häntä. Hän oli puettuna mustaan pukuun alaskäännettyine kalvosimineen sekä valkoiseen esiliinaan, jonka vyössä riippui iso avainkimppu. Päässä oli hänellä valkoinen myssy, joka oli leuan alle sidottu; tämä puku vaikutti, että hän näytti nunnalta. Kasvonsa olivat kalpeat ja kurttuiset; hän ojensi ystävällisesti Aunelle jääkylmän kätensä toivoen häntä tervetulleeksi, niin, miltei äidillisesti hän sen teki.
— Kreivitär ei ota vastaan tänä iltana, hän tervehdittyään sanoi niin matalalla äänellä kuin olisi hän peljännyt jokaisen sanan häiritsevän "hänen armoaan". — Kreivitär ei ollut hyvissä voimin ja hän poistui jo tunti sitten… Neitsy Andersson, sanot hän tummanveriselle, nuorelle kiharatukkaiselle tytölle, joka samassa ilmestyi portaitten alla olevalle ovelle, seuratkaa neitiä hänen huoneesensa. Kaikki on siellä kunnossa kreivittären määräyksien mukaan. Minä olen itse pitänyt huolta kaikesta.
Jälleen nyykäytti hän äidillisesti päätään kääntyen sitten odottavan ajurin puoleen.
Aune ei käsittänyt, kuinka hän onnellisesti ja hyvin oli päässyt monilukuisia, matoilla peitetyitä portaita ylös sekä pitkän, puolipimeän käytävän kautta pieneen, somaan huoneesen, jossa oli mattoja laattialla sekä kukkia ja mitä hienoin tuoksu kohtasi häntä sisäänastuessaan. Mutta kun kamarineitsyt oli sytyttänyt pöydällä olevat kynttilät, vaipui hän väsyneenä oven vieressä olevalle tuolille. Suuttumuksen tai ujostelemisen tunne, tai vapauden tai tyhjyyden tunne, tai kenties kaikki nuo yhdistettyinä, saattoivat hänen päänsä pyörätie. Kovassa jännityksessä oleminen, odottamaton vastaanotto, vaunut, joiden pyöriminen ja melu yhä kaikui hänen korvissaan, pimeys, sade, äkillinen valo, pienen, hiljaisen naisen jääkylmä käsi — tämä kaikki pyöri hänen päässään ja kauan kesti, ennenkuin hän tointui jälleen.
Keveämmin hän nyt kuitenkin hengitti, hän oli ollut luja, kestäväinen ja sellaisena tulisi hän olemaan. Tosin häntä vaivasi tunne, että hän oli mennä tajuttomaksi pienen neidin läsnä-ollessa ja hän luuli nähneensä ylenkatseellisen hymyn kamarineitsyeen huulilla, tämän johtaessa häntä huoneesensa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että tämä oli ollut heikko hetki, joka ei enään uudistuisi ja pyhästi lupasi hän itselleen, ettei tämä vastaanotto, jolla oli tahdottu häntä nöyryyttää, ollut pehmittävä hänen selkäänsä, kun hän seuraavana päivänä kohtaisi kreivittären.
Vitkallisesti hymyillen katseli hän "nukenkaappiaan" — kuten hän heti alkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen, kynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti vaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä patjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten poimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä jaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea tätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia jouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä laattioita.
Suurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan hyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut — kaatuihan hän hevosen seljästä? — ja että linnan nykyisenä omistajana oli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan, oli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä. Nyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon verhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha toisessa hihassa.
Mutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä haudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa rakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo outo loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät voineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot silmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan tuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa kahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.
Torninkello löi yhdeksän.
Mitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee lepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa. Entä matkalaatikko sitten?
Hän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään tunsi hän olevansa yksin.
Viimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja lujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.
Yht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut askeleita etehisessä.
Hetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen kamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.
— Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja oli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin oli yltään saanut.
Mutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen tuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen hämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista erhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen huoneesta.
— Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä… Illallinen on sinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä häirittäisi.
Ruokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin huoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine sorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean, suruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä katettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua kynttiläjalkaa valaisi huoneen.
Kun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli yksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti ympärilleen.
Salin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta, jossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja. Pitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut maalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä, ristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli leveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän yläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta Aunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja punehtui korviaan myöten.
Oliko mahdollista?
Oli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen jalkainsa juurella… Jumalani… alastoin mies! Viereinen kenttä esitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla hiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!… Häntä kauhistutti. Niin pitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja naisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat itseään.
Kovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui pitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan hännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen, peitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian poikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen päähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.
Aune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli tämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki odotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta liikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.
Vihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka muistutti ravistuneen oven narinata.
— Eikö neitiä haluta eturuokaa?
Aune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili tutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä ruokalajia, jota palvelija tarkoitti.
— Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.
Samassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut voi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin sijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja palvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa — kaikki tapahtui hyvin luonnollisesti.
Aune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji, jommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin kummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se oli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja, jotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä, pyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota merkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään, kunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet elämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat ivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä kohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta kuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.
Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu kuului.
Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa vastaan.
— Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti kätkien päänsä käsiinsä.
Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.
Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:
— Eikö neitiä haluta ruoka?
— Kotiin! Kotiin!… Isä! Isä!
Pitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni naisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.