IV.
Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella, Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.
Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten ympäröimänä — konttori ja talousrakennuksia — oli avara linnanpiha, josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu, myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.
Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun, hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen. Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta oikealle tai vasemmalle, — jossa kenties kaksi punatukkaista palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai konttorin ikkunasta — meni sitten nopein askelin pihan poikki portista ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.
Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut jälleen nousisivat hänen poskilleen.
Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky oli sinne heitellyt.
Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin, kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman toimen.
Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja — mitä pikemmin, sitä parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön, mikä vieläkin kummitteli hänessä.
Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni, valkeamyssyinen nainen — neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin — ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.
Kuitenkin tunsi hän — tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta elähtyneenä — ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa, oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.
Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta. Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.
Vastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi jossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman paksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän salaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa, nosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin pienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin ojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja kummallisesti irvistäen.
Puolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen kätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.
Aune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan tuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä eikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä, tummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä ja tiedusteli, mistä kysymys oli.
Aune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti työntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi mennä, sanoi vaimo:
— Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor… Thorbjörsen?
— Olen.
— Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista laatua, kertomusten mukaan. Niin, niin — siten käy monelle linnassa. Ja luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun joutuu ylhäisten pariin — kunnes on siihen tottunut.
Aune kävi tulipunaiseksi.
— Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.
— Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai vasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.
Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen tähystävät silmät häntä enään nähneet.
Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.
Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.
Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä väririkkaus!… Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.
Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut, mistä tämä tuoksu muistutti häntä!… Aivan hänen päänsä päällä viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!… Kauempana kuului metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli, erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät. Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä väririkasta lehväkaarrosta kohti.
Äkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli joku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt matkaansa ja surullisena etsi hän sitä.
Hän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän naarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä. Aune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä ihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat molemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan ja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma liikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin loikkauksin metsikköön. — Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin. Poskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. — Seis! seis! toisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista; ainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.
Tie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli muodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros peitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen yleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret suonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.
Metsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui kahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten kukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain välitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella puolella.
Aune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä tuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä pienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä, puoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän mennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.
Jo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso kissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun yksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään, mutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.
Vastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran hiljalleen murisevan.