V.
Tupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille levittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen seinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies; seinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui, käsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla kun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.
Matalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka vaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui, kasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna harmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun. Hänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen takanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava ruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.
Aune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen sentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti häntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli, johon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi punastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.
— Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune epävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat helmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.
Aune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi hoitajatar.
— Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän että mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä mahdollista.
Mutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.
— Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.
Aune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:
— Ei siellä ole mitään hoidettavaa!
Kun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla olennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö siinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma puku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän istui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli pistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys milt'ei pelotti.
Hän tuli oikein "alle päin, pahoille mielin", nähdessään näiden ihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan olivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin katsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen pyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.
Nuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja epävarmasti.
— Minäkö? sanoi hän.
Raikuva nauru syntyi.
Mutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut, nousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan ja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän Aunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana — hän sanoi.
Aune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään pyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän oli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä kaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä oikeastaan asui?
Metsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman kerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he näin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.
Aune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että voisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa. Kuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä kauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten kanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään, sitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan yksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta tuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli maahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli jotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen, huomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.
Vihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:
— Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?
— Niin olen.
Puhe loppui.
Tuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.
Viimein kysyi hän:
— Onko matka pitkäkin vielä?
— Eikä.
Jälleen päättyi puhelu.
Näyttipä lopulta, kuu ei tytön läsnäolo olisi metsästäjätä miellyttänyt.
Viimein rupesi hänkin puhumaan; katsomatta Auneen ja nykäisten heinänkorren maasta, sanoi hän:
— Olettehan neiti Thorbjörnsen?
— Olen.
— Tulittehan tänne muutama päivä sitten?
— Niin tulin.
— Tuntuu aivan, kun olisin kuullut asiasta puhuttavan.
Yht'äkkiä kääntyi hän ja katseli tyttöä ensi kerran kasvoihin lausuen:
— Olettehan ollut sairaana? muistan kuulleeni, että sairastuitte heti linnaan tultuanne.
Aune puri huuliaan. Tiesikö hänkin sen? Ehdottomasti joudutti hän askeleitaan ikäänkuin santa olisi alkanut polttaa hänen jalkojaan.
Metsästäjä katsahti häneen jälleen muutamia kertoja sivulta päin ja Aune huomasi, että hän säpsähti ja katseli häntä suuremmalla tarkkuudella.
Vähän sen jälkeen alkoi hän lempeällä äänellä puhumaan Aunen isästä, jota hän ei ollut tuntenut, mutta josta oli kuullut paljon puhuttavan. Hän oli kuullut, että vainaja oli ollut merkillinen mies ja että mielipiteensä olivat kummalliset, mielellään olisi hän tahtonut tuntea vanhusta.
Aunen huomio kiintyi enemmän häneen. Tarkoittiko hän tosiaan, mitä puhui? Vai oliko tässä ivaa?
Vakavana hän katseli nuorukaista tämän puhuessa, mutta ivan tai pilkan ilmausta ei ollut hänen kasvoissaan. Silmänräpäyksessä pyöri sekanaisia ajatuksia hänen päässään ja sydämmensä alkoi kiivaammin sykkiä. Kenties ei hänen isänsä vaikutus ollut aivan mitätön ollut? Oliko se kenties täälläkin hedelmätä kantanut?
Samalla osaa-ottavaisella äänellä metsästäjä kysekseli hänen omista olo-suhteistaan, oliko hänellä sukulaisia ja kuinka hän oikeastaan oli joutunut linnaan. Vaikkakin Aune, omien ajatustensa tähden, vastasi hajamielisesti ja harvoilla sanoilla, mieltyi metsästäjä yhä enemmän häneen. Häntä ihmetytti, ettei Aune koskaan ennen ollut käynyt Nörrekjaerissä ja harvoin ulkopuolella synnyinseutuaan. Hän nauroi miltei ääneen, kun Aune, hänen kysyessään, mitä hän pitkinä kesäpäivinä oli tehnyt, vastasi hoitaneensa taloutta ja väli-aikoina poimineensa marjoja lähellä olevissa metsiköissä.
Taukoamatta silmäili hän Aunea ja pelosta, että puhe jälleen loppuisi, rupesi hän kertomaan yhtä ja toista paikkakunnasta linnan tienoolla, siellä olevista jäniksistä ja viimeisestä suuresta metsäpalosta, jonka kauan kestänyt sade vasta oli onnistunut oikein sammuttaa.
Mutta Aunen rinta työskenteli hurjasti. Hän ajatteli, olisiko soveliasta pyytää tätä vierasta auttamaan häntä linnasta. Olihan hän hyvä ja rehellinen mies. Varmaankin kuljeskeli hän paljonkin ympäri teillä ja poluilla, kenties tunsi hän muutamia talonpoikiakin hänen kotitienoillaan. Pyytäisikö häntä puhuttelemaan jotakuta heistä tai jättämään kirjeen, tai…?
Äkkiä seisahtui metsästäjä ja kääntyi Aunea kohti. Ihmeteltävän kaunis hymy hänen kasvoissaan, mitkä tästä saivat aivan toisen muodon ja hän sanoi:
— Miksikä neiti välttämättömästi haluaa tulla Vejrhöjniin?
Aune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se hymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.
— Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan alkoi vääntää korkoaan maahan.
Hän nyykäytti tietämättänsä.
— Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän kotinsa… Eikö niin?
Aune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana metsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.
Muuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän puristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa sivulla.
— Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla ylhäällä… linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä… Eikö totta?
Mutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä äänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä todellakin…?
Kun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi jälleen puhua metsänpalosta.
Tie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla olevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä jyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka huipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän arvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.
— Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän astuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi ystävällisesti:
— Antakaa minun auttaa teitä!
— Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut vuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän ojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin talutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune punehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat, pysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:
— Sulkekaa silmänne, neiti!
Aunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista. Kuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea, loppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän ihastuksella kätensä yhteen.
Alhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja jähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli tuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli pari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne lentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin hermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun eloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja jylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut luoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa kangastukset rakensivat aavelinnojaan.
Korkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka aurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle. Ja pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan tutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna näytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun hän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon valossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen, tuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.
— Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella kätensä ristiin.
— Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa pohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.
Metsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja huomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin ilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha linnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut, siinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit. Vanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä paitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden oli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin linnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.
Aune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:
— Mikä huone näkyy tuolla kaukana?
Siellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja suippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.
— Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan suon?… Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi siellä yöt päivät metsästääkseen.
— Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. — Nuori kreivikö?
— Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.
— Niin, mutta… onhan hän… eikö hän ole?…
— Tarkoitatteko… eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties olette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?… Enkö ole oikeassa? tiedusteli hän hymyillen kummallisesti. — Mutta voipi kai hän senvuoksi sorsia ampua? — Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan, lisäsi hän hieman nauraen.
— Ah, minä luulin… — mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.
Oli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.
Viimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.
Vielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren suurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli nyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että tuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.
Kuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän harvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut varovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään ovat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi hän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli koiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.
Aune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan näkymättömissä.
Mutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli kiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien rakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi itseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian paljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut seurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan polkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli hän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli puhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään tuntenut.
Kun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen aukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli häntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti. Tietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi häntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki sini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput vuorenharjanteen yli.
Linnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli ollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että kreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti — lisäsi hän — tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen täytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi hänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin hyvin puetut.
Ruoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna, kammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän kävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä hän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut metsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.
— Vai niin, metsänvartija! — no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi kreivitär hymyillen.
Illan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea hänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan käsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin huoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä Uutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei koskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet muistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä vapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.
Aika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa ajatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän oikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut hänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli hän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi mielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä oli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!… Aune istui kauan ja tirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.
Saisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?