VI.
Aune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei hän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä neiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian, kun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä kuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin joku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.
Sitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.
Tämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta sitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli saattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen kyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot huoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen henkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.
Kreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja suruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan. Tämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja sinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen kasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa polvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä leveä, keltainen nahkavyö — jossa riippui kimppu metsälintuja — käsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja hänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä ulkona suusta.
Neiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu kreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä miellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan, talon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin. Kymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen kuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut perinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan hallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila huolestutti kaikkia.
Usein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei hän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli — kuten hän ensin oli luullut — siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin tällöin oli kuullut.
Eräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti Leidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti vaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä, kertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan sanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen hän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin ympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei kellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä. Sitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä pitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut erästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta oli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja levottomuutta.
Nämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina hän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa ollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai askeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi milloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti suurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon toisella puolella.
Nämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen jälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat silloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä, jonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat kuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan vuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme hyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva hiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat perhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon naksutus.
Puhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen onnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin talossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä linnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei huomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja painoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären komeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista — joita varten he usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin, — tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa puettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa joutsentöyhtöjä. — Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle tytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita seikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja huomaamaan.
Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin pilannut.
Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.
Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia, rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja, jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia hetkiä varten — lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei kompastuisi tai kulkisi harhaan. —
Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.
Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden ja kohteliaisuuden puutetta.
Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan. Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.
Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi vuotta, kuten oli luvannutkin.
Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä, ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.
Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin joka päivä.
Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi, sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt. Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai jos sää pidätti häntä sisällä.
Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden. Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea — tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.
Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän — jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä ajatteli.
Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.
Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä, osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä huvittavan.
Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.
Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.
Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista puhumaan.
Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta, metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan. Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.
Lämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän opetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet. Tällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi, aivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa. Aune katseli häntä silloin ihmetellen.
Itse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin hän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen, vaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan erittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan päinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen katseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä hänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti häneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä salaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä kohdannut.
Joskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi kerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin olivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään tästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.