VIII.
Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen kuin Aune heräsi.
Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!… Olihan hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä, kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt, kuten monesti ennenkin.
Jumalani!… mitä olikaan hän taasen uneksinut!
Hän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta vuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien muistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille uunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.
Lintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa oli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita. Aurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa nauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet — "toverinsa", kuten Aune häntä ajatuksissaan nimitti.
Nopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti vyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti järjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa kuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.
Vähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli muutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat "toverin" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä kukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva kanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko omituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä lahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale, meritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä riippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset sananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.
Neiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko metsän huoneeseensa.
Pukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo kohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi lintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi raittiista aamu ilmasta.
Ihmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa, taivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin. Joskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta kirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle paikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja ja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä, olivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.
Tämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.
Jo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa — joita tavallisuuden mukaan oli aamulla lämmitetty — niin kuuma, että oli pakko avata kaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella oleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä ajelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin kesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella. Sen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi avonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset, pääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä akkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät; kaikki tahtoivat nähdä, kun "hänen armonsa" nousi vaunuihin. Martti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka muutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä, hiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen ohitse vieriessä.
Vihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli mustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin leukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän nojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän levottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi tehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti seuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen hänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.
Sittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt ja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle istuimelle. Koira — pieni, kaunis punakuonoinen eläin — asetettiin pehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi lähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.
Jo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten keski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin vaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat kyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas. Ylt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen, kolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata samalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä niityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.
Aune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut ensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin toisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei unohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne hänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he ajoivat "suomökkien" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa näkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen nurkkaan piiloon.
Eräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi, että metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli mitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi. Mielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea "toverinsa" ajattelee, kun hän ei tulekaan.
Olipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he pienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta oli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman päässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja jonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein tahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän kuitenkin — eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava. "Toveri" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä iloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki Aunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut. He olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan, kyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö yksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen pienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa vieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo piti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin paljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin tahtoi vaimo näyttää heille "omaa" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen hame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen seurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät he menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei suinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he vielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan meren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat, ojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö toistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen kauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune myöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.
Mitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää tulematta?
Kun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa, kääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät tuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi kuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka jalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.
Samassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat metsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät yhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi? Pysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin…
Levottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja, missä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä esine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten suojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä olevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän pelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka koko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä, Auneen, lausuen:
— Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?
Aunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän äänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:
— On, hyvin kanttista!
Tunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta niin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa. Aunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka jutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän kymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut tälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei ensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut, tuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään liikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.
Hän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä taivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin tulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän tiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi valloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja pimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä vankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret valkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi. Milloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?
Aune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän säpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan. Huoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen naksutus — kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi pannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään hillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:
— Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!
— Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia…
Onko kuultu hullumpata!
Aune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta neiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen koommin avaamatta.
Vähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa se oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja haukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen luo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla silmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka linnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein otti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä temppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui siltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli. Vaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut sitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään hänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin, että se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.
Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten silmälasiensa lävitse.
— Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän ole kaltaisenne!
Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.
Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi itkemään.
Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Rakastiko hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa. Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi, joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.
Tällaistako rakkaus oli?
Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!
Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa, jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä, miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen äänensä sekä jalkainsa askeleet?… Hän muisti, että vanha Matleena siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa tarkastelevan itseään… Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli? Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli Aune — nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua hänestä — tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.
Eikö tämä ollut rakkautta?
Hän luuli… miltei pelkäsi sitä.
Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.
Viimein kysyi hän itseltään: — Mutta hän, rakastaako hänkin minua.
Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut. Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa. Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle, sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.
Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin päivänä kosii?…
Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö, ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?
Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella. Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa valossa.
Hän sulki silmänsä nukkuakseen.
Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.
Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta, joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.
Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla, mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi koppilo-vangin paheen tielle.
Hän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi, sulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja kantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan…
Ensimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi istumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti kaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä kului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin neitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena. Niinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen päällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa alaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan. Mieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten pisti hän napinreikään kaksi hänen antamaansa kukkaa sekä pienen punaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.
Mutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen tuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että nykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että hän vast'edes välttäisi metsänvartijata. — Heti sen jälkeen katsahti hän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen peljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään — että Aune todella häntä rakasti.