IX.
Aune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.
Lehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein askelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään. Hetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän punaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi ketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.
Mutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli mahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.
Mitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt seisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä yksinäisyydessä hänelle tekisi.
Sydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen askeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen ohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään hattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.
Aune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta onnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen häntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä koiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää huutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.
Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään, kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät samassa hänen jalkainsa juuressa.
Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja kumartaen virkahti:
— Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus, onneton kohtaus… ymmärrättehän?… Suokaa anteeksi! sallikaa minun… mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori Thorbjörnsen vainajan tytärtä?
Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat vastatessaan:
— On!
Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.
— Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. — Heti, nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin, ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär! Ha, ha, haa!… Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa, niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa. Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se… Ha, ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät aivan hyvin, mitä on odotettavissa… Ha, ha, haa!
Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen sanansa.
— Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän — kun ei Aune mitään vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan — eikö ole ihmeellistä, että luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari… no niin, neidillä ei ole aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa iätä pientä pilkullista veitikkata!… Tule esille, pikku marakatti, äläkä siellä matele… Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta viiden kuukauden vanha… Ha, ha, haa!
Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.
Hymyillen ja — sulkeudun suosioonne! — tervehti hän jälleen sotilaan tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi viheltäen kulkuansa.
Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt kauas vuorien keskellä.
Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta, väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.
Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi mättäältä hattuaan heiluttaen.
— Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti toverinsa sivullekaan polulla.
Metsästäjä pysähtyi.
— Mitä sanotte?
— Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt… Jumalani! minkä näköinen hän oli!
Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen yhä lausuessa:
— Kauheata!… Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!
Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:
— Sanokaa… millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?
— Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä, jonka muotokuva riippuu linnan seinällä — sitä en todella ole voinut luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.
— No, mutta… änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin vieressään kasvavan kukan — kaikessa tapauksessa olette ajatelleet, että hän oli… hyvin kauhistuttava, eikö niin?
— Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.
— Miksikä en?
— Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.
— Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?
— Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.
— No, niin, — sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet kurkkuun, — kaiketi tekin halveksitte häntä?
Hiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän huomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.
— Eikö ole syytä sitten?
— On, tietysti… tarkoitan vaan…
— Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda hänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen sanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan ollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet häntä… Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne — lisäsi hän hiljaisella äänellä. — Tehän olette niin paljon hänen seurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään syytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin tekee.
— Kuka on niin sanonut?
— Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on kertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika, jota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä häntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin kun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää vaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein pieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että hän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän teki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman lahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän pistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen hiipivän sinne. Eikö ote kauheata?… Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein pahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin tekoihin.
— Mihin sitten?
— En saata kertoa sitä teille.
— Vai niin!
— Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet — eikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia. Viimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat koskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa oli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois ja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona. Nämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi niin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä. Samallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo? Hän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy pyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja kuljeskellakseen, missä häntä haluttaa… Mutta tämän kaiken tiedätte te paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?
Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan tapahtunut.
Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.
He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.
Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan, kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen vieraiksi.
Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:
— Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?… pidättekö kreivistä?
— Minäkö? — kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.
— Niin… pidättekö todella hänestä?
— Oh, en tiedä. Mutta… minusta ei ole helppoa tuomita oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä… monia seikkaa, jotka…
— Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune katsellen häntä kammoen. — Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?
— Ei suinkaan… mutta…
— Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut. Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja…
— Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että "elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?
— Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.
— Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.
— Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa. — Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi, kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?… Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.
— Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. — Niin luulin kyllä muinoin, mutta… en nyt enään.
— Ette nyt enään?
— En.
— Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.
Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa silitellen:
— Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte — joita te köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte — on ilonsa ja nautintonsa, vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa… paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja… onhan heillä itse asiassa samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.
— Mutta nälkää, vilua ja puutetta — sitä saavat he yksinään kärsiä ja onhan se ainakin oikeudetonta?
— Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu — ja mistä juuri nämä ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?… Te ajattelette nyt siten syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja. Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet — ja joka on teistä pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin vakituiseen suruun ja onnettomuuteen… ja sellaisia on sekä rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä. Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea. Kysykää heiltä, neitiseni!… ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä, jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut, joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa… hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.
Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi. Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä uneliain silmin.
Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.
Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:
— Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne… elämästänne?…
Minä olen niin paljo puhunut omastani.
— Oh, ei se maksa vaivaa… elämäni on ollut kaikkea muuta kuin iloista.
— Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. — Teidän täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne. Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia. Eikö niin?
— Aivan niin… ei kotia sellaista kuin muilla.
— Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia… ja ystäviä…?
— On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti häntäänsä.
— Onko se ollut ainoa ystävänne?
— On.
— Entä vanhempanne?
— Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.
— Entä äitinne?
— Äitini?… Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.
Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa vaipuneena:
— Sanokaa… muistatteko äitiänne?
— Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?
— Oh!… En tiedä.
Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan. Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon katkeria muistoja.
Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän sen metsästäjälle lausuen:
— Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?
Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei hämmentynyt.
— Ovatko ne minulle?
— Ovat.
Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki lähtöä.
Vaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat. Hyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan kuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi jättäessään.
Aune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa kuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut suolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella lekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet levisivät suon yli.
Aune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse. Silloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä selvemmin suin mitkään sanat, sanoi:
— Minä rakastan sinua!
Äkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki tumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä vähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä pistävästi, vihaisesti.
Aune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa mökissä.
— Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista…
Kaunista kylläkin papin tyttäreltä.
Aune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:
— Mitä sanotte?
— Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja viritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä, silmiä, me…
— Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?…
— Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole niin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja töllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin seurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin tyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta…
Aune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen sieluunsa… Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.