X.
Myöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.
Punertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen olento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa sisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä kädessä.
— No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen sivulle. — Harvinaisia vieraita!
Vastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä paloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen tyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen ovea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin astuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin kuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.
Näyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui tuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen uunin eteen.
Vanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan ensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen myöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta hän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei kreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin ivallisella äänenpainolla:
— Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme, mutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä. Kuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja itse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme voineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa tahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää kahvia?
Hän vastasi lyhyesti "ei." Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin tarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat kuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.
Kun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei koko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja äänensä levoton lausuessaan:
— Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi, että olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?
Tyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja purskahti itkuun.
— Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun olen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt — tietysti sentähden, että kätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?
— Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. — Älä nyt pane ilveilyä toimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen sijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme toisemme viimeisen kerran.
— Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. —
Kohtaammeko toisemme viimeisen kerran?
— Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua — et metsästäjämajassa etkä muuallakaan… ymmärrätkö?
Tyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli hän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.
— Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. — Hyvinkin olen huomannut, että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.
Kreivi katsahti häneen kysyen:
— Mitä tarkoitat?
— Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.
Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.
— Pidä suusi… tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän väristen kiukusta.
Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt kreiviä.
Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi taas itkeä.
— Voi, Jumalani, Jumalani! — sellainenko onnettomuus minua kohtaisi! Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.
Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat, katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:
— Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta, Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin tiesit, mitä teit, senkin heittiö!
— Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin, että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.
— Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen — niin viihdyinkin, vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte kavala kohtaani.
— Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua tuollaista?…
— Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. — Ei kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota sovussa. Sano, mitä vaadit minulta — ja anna minun sitten olla rauhassa!
Samassa avautui ovi hiljalleen — kuten tänne kutsuttuna — astui äiti huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja tytär kertoi nyyhkien kaikki.
— No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä — sanoi hän viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. — Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet. Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi, joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen… varsinkin kun se oli tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi takaisin… Kreivi tietää varsin hyvin — sanoin minä — että moinen juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua… Muissa tapauksissa saa asia toisen käänteen… toisissa olosuhteissa… eikö totta?
Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.
Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena. Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen hävyttömästi ja sotaan valmiina.
Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää, synkkänä lausuen:
— Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä sovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää, tahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?… Te ette tule puutetta kärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä voimassani on, teidän hyväksenne… Vastapalkkana vaadin että te — jos… Siinä tapauksessa… että minä sitä toivon — heti jätätte paikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone hävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?
Nuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä, joka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli kädessään olevata kynttilätä.
— No, sehän on toinen asia… Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä meille… niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta pyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla kiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun ajattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan luonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei häväisty nyt…
Kreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.
Vähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä alas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa, mistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta hän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi tahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa ajatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin ankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa kasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi hän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi mailleen, tietäisi Aune kaikki — tulkoon mitä seurauksia tahansa.
Tenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui pieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja jossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen yli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara mielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä tuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet haihtuneet.
Oi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle ja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen! Silloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta varten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa tulisi tunnetuksi koko maailmalle… Tai matkustaisivat he pois vieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä kahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.
Hän löi nyrkillään otsaansa.
— Unelmia!… pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki hitaasti suota kohti.
* * * * *
Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan, mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen, missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon taakse.
Mutta kukaan ei tullut.