XI.
Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen, jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja sanoi:
— Odottakaa hetkinen… Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen, neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.
Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun hänen armonsa pyysi häntä istumaan.
— Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle — ettekö ole huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?… Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä jotakin. Voitteko aavistaa mitä?
— Kyllä, teidän armonne… Neidillä on ollut kova hampaan- ja päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti valittuja lauseparsia.
— Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut häntä?
— Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.
— Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.
— Jumalani, virkkoi neiti.
— Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia, joka saattoi hänet moista ajattelemaan… Ettekö todella aavista mitään syytä?
Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:
— Kyllä… jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan, peittelemättä, niin kenties…
— Puhu!
— Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä — Jumala armahtakoon minua — oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.
— Onko teillä tukea luulollenne?
— On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä, kuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin kerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin kreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä luulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin hiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin — toissapäivänä — nousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes teidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat juurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta minäkin jo säikähdyin.
— Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. — Mutta sanokaa… Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole ollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?
Tarkkaavaisesti ja tuskastuneena katsahti hän neitiin tämän vastatessa:
— Ei, teidän armonne, ainoastaan neiti Thorbjörnsenin sairauden ensi päivinä.
— Vai niin, sanoi hän katsellen ympärilleen huoneessa — kysyn vaan sentähden, että tuntuu vähän kummalliselta, että hän tahtoo jättää linnan, vaikkei ole nähnytkään kreiviä. Mutta kenties on hän sattumalta tavannut kreivin;… onhan hän hyvin paljon kävellyt näillä seuduilla — ja välistä viipynyt retkillään hyvinkin kauan, niin että minusta on aivan luonnollista, että hän on kohdannut poikani.
— Ei, ihan varma on, ettei hän tunne kreiviä.
— Kuinka voitte olla asiasta niin varma, neiti Leidersdorff? sanoi kreivitär äänellä, minkä tuli ilmaista välinpitämättömyyttä.
— Tiedän sen siitä, että hän pari päivää sitten kysyi, millainen kreivi on, onko hän pitkä vai lyhyt, vaalea vai tumma, sekä paljo muuta hän tiedusteli kreivistä…
— No niin, olkoon asian laita kuinka hyvänsä, keskeytti häntä kreivitär kärsimättömästi, — niin on kaikki jo päätetty. Tietysti en ole voinut kieltää häntä lähtemästä. En halua pitää talossani ketään, joka ei täällä viihdy. Itse asiassa en mielelläni luovu hänestä. Olin ruvennut pitämään hänestä. Hän on niin kaunis, ja avomielinen on hän, sekä olentonsa on miellyttävä… Nyt voitte sytyttää lamput, neiti Leidersdorff! —
Suurta hämmästystä herätti linnassa tieto, mikä samana iltana levisi, nimittäin, että Aune jättää linnan. Kreivitär ei ollut ainoa, joka oli ruvennut pitämään kauniista lapsesta, joka itse ei koettanut ketään miellyttää ja oli kuitenkin aikaa myöten tullut kaikkien suosikiksi, palvelusväki oikein kilpaili, kuka heistä vaan saisi häneltä ystävällisen hymyn tai sanan. Jokaista heistä oli huolestuttanut silminnähtävä muutos, mikä hänessä viime päivinä oli tapahtunut ja jota ei kukaan voinut olla huomaamatta vaikka hän kaikin tavoin koetti salata mielentilaansa. Turhaan kokivat he miettiä mikä oli häirinnyt heidän suosikkinsa mielenlepoa.
Muutamat palvelustytöistä luulivat, että hän oli sairas; toiset arvelivat, että hän oli uskonhäiriössä, koska hänellä, papin tyttärenä ollen, luonnollisesti oli moniaita kiusauksia ja muuta senkaltaista. Sitäpaitse oli kiharahiuksinen kamarineitsyt huomannut, että Aunen uusi testamentti oli viime aikoina aina ollut avoinna hänen pöydällään; kerran, kun hän oli tavannut Aunen portaissa, oli vimmattu tuska kuvastunut hänen katseessaan, aivan kuin näkymätön olento olisi häntä seurannut tai kuin olisi häneltä ollut omantunnonvaivoja.
Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että kreivi mahdollisesti olisi häirinnyt hänen mielenlepoaan — ei kukaan, ainoastaan neiti Leidersdorff ja hänkin nyt yht'äkkiä.
Keskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa, jonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia lankoja — ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän ennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.
Hän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä. Ensi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa. Sen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta puhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan henkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi, Maunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea halusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan, ensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski. Viimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että kreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko elämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran, tästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut luonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi taistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut hammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti noussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän kironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli ollut pyörtyä kauhistuksesta.
Hänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli päivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia, mutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä houkkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä kolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut piilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli itsensä pukenut.
Oliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? — Olihan se aivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi puhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan tahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?
Tarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan voinut uskoa.
Hän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin huomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He olivat jälleen — neiti ei tietänyt minkä johdosta — ruvenneet puhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli ajatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi holhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin oli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa johti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli — kuultuaan tämän — tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä ja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet ja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen onnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan katseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti jälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni huoneesta.
Tämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut — arveli neiti.
Mutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin — kreivi Fredrikkiin!
Moinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että heti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi rakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä alkuperäisessä ajatuksessaan. —
Samaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt mietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti ankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen aivoissaan.
Kuten takaa ajettu metsänotus oli hän edellisenä päivänä, kohdattuaan vieraan vaimon, tullut kotiin linnaan ja varkaan tavoin oli hän — pysyäkseen salassa — hiipinyt pihan poikki ja sitten huoneeseensa, jossa oli miltei tunnottomana vaipunut tuolille. Niin kauan kuin mahdollista oli, koetti hän olla uskomatta vaimon sanoja. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kukaan saattaisi niin teeskennellä itseään. Mutta kun hän vihdoin sai selvyyttä asiassa, kun sitä ei kauemmin sopinut epäillä, silloin valtasi häntä tuska ja häpy, niin suuri, että kokonaan tahtoi piilottaa itsensä koko maailmalta. Moisen ihmisen kanssa oli hän puhellut! Moinen mies oli ollut hänen ystävänsä! Hänelle oli hän hymyillyt; hänen tähtensä kaunistanut itseään kukilla!
Suomukset putosivat hänen silmiltään. PelvoIIa huomasi hän, miten kauas oli poikennut isänsä tieltä; kuinka linnassa vallitseva syntinen ilma oli hänenkin mielensä myrkyttänyt.
Katuen heittäysi hän isänsä jalkain juureen, rukoillen hänen apuaan ja anteeksi antaumustaan. Tuskissaan koetti hän mieleensä johtaa isänsä muistoa, hakea turvapaikkaa hänen rakkauden siipeinsä suojassa ja imeä lohdutusta niistä vahvistavista, kehoittavista sanoista, joita isä sinne tänne raamattuunsa oli kirjoittanut ja joiden kautta hän vielä nytkin, haudan tuolta puolen, puheli tyttärensä kanssa ja joita sanoja Aune ei viime aikoina ollut paljo kuunnellut. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui niiden lukemiseen, kunnes hän tunsi ikäänkuin isänsä olevan lähellä ja tunsi sielussaan samallaisen siunauksen rauhan, kuin oli tuntenut silloinkin, kun isä tapasi ottaa hänen päänsä isojen käsiensä väliin, suudella hänen otsaansa ja sanoa: "Lapseni, sulje sydämmesi maailman pahoilta himoilta, älä kallista korvaasi sen houkuttelevalle äänelle, ummista silmäsi sen pettävää loistoa vastaan! Etsi onnesi taivaassa ja ilosi kieltäymyksessä. Silloin Herra sinun Jumalasi siunaa sinua ja sinä tulet muille siunaukseksi!"
Mutta hän ei ollut kyennyt tukehuttaa sydämmensä ääntä. Vaikkakin hän päivät ja yöt oli kokenut riistää pienimmänkin kipinän, vieläpä syntisen rakkautensa muistonkin, jatkoi tämä alati houkutustaan ja kiihoitustaan, jopa uhkasi rusentaa sydämmensäkin.
Vähitellen oli kaikki selvennyt hänelle. Neidin kertoessa oli hän vähitellen syventynyt kipeään, haavoitettuun sieluun, joka oli saattanut hänen oman sydämmensä pelkäämään ja värisemään; hän oli kärsinyt ja kaivannut yhdessä kreivin kanssa ja ajatuksissaan oli hän kulkenut kreivin yksinäistä, onnetonta tietä. Hän oli nähnyt, kuinka hän kasvoi kenenkään häntä ymmärtämättä, väärin tuomittuna ja ylenkatsottuna, samalla kuin turhamainen, mielistelevä veljensä — komea narri, jolla oli ylpeiltävänä ainoastaan koiristaan ja hyvin hoidetusta parrastaan — kaikkialla tapasi hymyilyä ja helliä katseita ja jonka tähden kaikkein naisten sydämmet sykki. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä katkerata vihaa, hurjaa uhkamielisyyttä, mikä päivä päivältä kasvoi ja joka oli vienyt hänet epätoivon tielle, missä hän kokonaan oli menehtynyt.
Hirmuisesti oli Aune kärsinyt ja kun kaikki nyt oli mennyttä, tunsi hän, kuinka sanomattomasti hän rakasti kreiviä, kuinka jokainen veripisara hänessä ikäänkuin huusi kreivin perään ikävöimisellä, himolla, mikä miltei musersi hänet.
Eräänä yönä oli hän nähnyt unen tahi näyn.
Edellisenä iltana oli hän kreivittärelle lukenut kappaleen munkin ja nunnan kertomuksesta. Koko ajan oli hän koettanut estää kyynelien vuotamista, kun luki molemmista rakastuneista, jotka — kun heidän rikoksensa tuli ilmi ja he ajettiin luostarista — elivät onnellisina kuten kaksi taivaan enkeliä, pienessä, vuorten välillä, ruusujen keskellä olevassa majassa ja jotka hymyilivät sekä kirkon kiroukselle että maailman ylenkatseelle samalla kun he suudellen ja syleillen toisiaan nauttivat onnesta ja autuudesta, jonka taivas oli ollut kieltää heiltä.
Rintansa puristui kokoon kuten tukehtumaisillaan olevan, lukiessaan heidän rakkaudesta rikasta elämäänsä; yöllä oli hän sitten uneksinut olevansa silkkipukuun puettu morsian päässään valkoinen liljankiehkura. Linnan salit loistivat valosta ja pauhaava soitto kuului ihmisäänien ja maljojen kilinän keskeltä. Ylt'ympäri linnan paloi vallihaudoilla sauhuavia tulisoihtuja, joiden pitkät tulikielet nousivat tähtikirkasta taivasta kohti. Itse tanssi hän hänen kanssaan isossa salissa, jonka seinillä olevat alastomat naiset ojensivat käsiään häntä kohti toivottaen häntä tervetulleeksi. Onnesta ja rakkaudesta hurmaantuneena leijaili hän hänen sivullaan ja hän kumartui hänen ylitsensä kuiskaten morsiameni, hempeä morsiameni! — Silloin avautui seinässä oleva ovi, soitto taukosi ja keskellä hälinätä näkyi jättiläisolento puettuna kalpeaan, ruskeaan kaapuun, partansa oli pitkä ja harmaa; Aune oli tuntenut isänsä. Vakavin, hitain askelin meni tämä Aunea kohti, kasvonsa olivat kalpeat kuten kuolinvuoteella maatessaan, katseensa synkkä ja surullinen. Häntä seurasi joukko repaleisia ja nälkääntyneitä olentoja, suomökkien köyhiä asujamia, jotka vihaisin katsein ja uhkaavin liikkeisin huusivat: petturi! petturi! Mutta isä viittasi kädellään ja joukosta astui mustahapsinen nainen, jonka kasvonpiirteet olivat hurjat ja uhkaavat. Isä otti naista kädestä ja talutti häntä Aunen luo ja sanoi: "Katso, tämä nainen on Jumalan edessä kreivin puoliso, jonka hän on hyljännyt tehdäkseen sinut rakastetukseen. Hänen kyyneleensä ja valituksensa on vuodattava myrkkyä teidän ilonne maljaan ja puolisosi rikos on oleva kirouksena teidän elämällenne'" Aune aikoi huutaen heittäytyä isänsä jalkoihin — — mutta samassa hän heräsi.
Koko seuraavan päivän oli hän ollut sanomattomassa tuskassa. Kaikkialla oli hän näkevinään tuon uhkaavan joukon ja kuulevinaan isänsä äänen.
Kun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut viimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli kreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen kirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa, vajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.
Kauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi uskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan, puiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle, kaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen kanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti hän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä ajatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko maailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois — pois täältä, ennenkuin sortui taistelussa.
Iltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli neidille puhunut.