XII.
Jo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset, kreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla viedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui vanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että ainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin kauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti piiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa kreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.
— Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon! mutisi hän.
Viimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä kiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin pyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.
Neiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti ja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin vaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen ympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään liikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi ja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.
— Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. — Eiväthän he, hemmetissä, voi oveakaan sulkea!
Ajaessaan portin kautta, ummisti Aune silmänsä —
Ajatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei koskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan vanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää; surusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä joutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin peljästyneenä havahtui.
Kuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut uskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että heti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan hänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän istunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli pimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta rankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan rusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän valjettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut tuntoihinsa.
Heti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi viettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja jokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän halusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista paikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän etehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi häntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei kukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä intohimoisesti.
Viime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsä hänet. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa ikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta, kun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä, säpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi; — ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset jäähyväisensä hänelle.
Tulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle rautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet vanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden paikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata. Omituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä hautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa ei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä yksinäisyyteen.
Hän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli ajaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut mainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän elänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan tyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.
Hän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot suomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät sisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden repaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä oli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.
Mutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä "elämän lapsipuolista", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan ollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei ainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.
Puron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski huusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.
Aune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja näki koko joukon ihmisiä, — miehiä, vaimoja ja lapsia — joita oli kokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa liikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja Aune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.
Aunea pöyristytti.
Samassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki pitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.
— Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.
— Kuinkako on käynyt? mutisi moni. — Niin, niin, tiedustelkaa "tuolta ylhäältä."
— Kuka on syyllinen?
— Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat ylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas kappaleesta paareja. — Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on teidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin — s—i soikoon — tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.
— Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.
— Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön kykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei "hänen armonsa" tästälähin tahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me — tuhat tulimmaista — pidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin kadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa herraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa olla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja lukkojen taa. Mutta kreivi — Jumala varjelkoon — hän saa lyödä ihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön kykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään tapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt — sen olemme vannoneet.
Hyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.
— Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus uudelleen.
Eräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.
Kreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun metsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän levottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä kreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään tavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi kerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän, että kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni häntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan puhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä tuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin, niin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui tunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.
Puoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli tuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään apuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän varemmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut huutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita ihmisiä apuun.
Heti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että kreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti häntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä hyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran aikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen menevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin löytävänsä hänet.
Vaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen suonissaan.
Mutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän ymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä rakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin — hänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.
Aavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta avasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä nähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan, joka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan. Hengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon.
Täällä oli tyhjää ja hiljaista.
Silloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin nähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän samaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.
Jo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä meni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.
Tupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan pöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää kansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat heidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha, puolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti. Toiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva puolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui mustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan — eikö se ollut? — —
Aune oli huutamaisillaan.
Mutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen nuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja intohimoisesti he suutelivat toisiaan.
Hän riensi pois.
Miltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä ja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi — hän tahtoi löytää kreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan takaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he heittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät hänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!… Kun hän vaan kykenisi huutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän oli hakenut juuri tämän paikan…
Samassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot käsissään.
Se oli kreivi.
Aune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen askeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.
Kuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt, katsantonsa hurja ja miltei tuntematon.
Aune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut häntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Aune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä nyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi pelosta ja tuskasta:
— Jumalani!… Ettekö tunne minua?… Voi, kuulkaa minua!
Mutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.
Aune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.
Sitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:
— Isä… isä! ja vaipui polvilleen.
Samassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli käsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:
— Kuulkaa!… ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!… kiiruhtakaa!… Ettekö kuule heidän tulevan?… He aikovat ottaa teidät kiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua… ettekö tunne minua?… Minä olen Aune Thorbjörnsen…
Nimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin ja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.
— Tunnen… luulen… sanoi hän tuskin kuuluvasti. — Kuinka olette tulleet tänne?
— Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He löytävät teidät pian, ellette pakene… Muistatteko korkeitten vuorten välissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa — häntä, jonka luona hiljattain olimme?… Menkää sinne… Sieltä ei kukaan etsi teitä… mutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!
Mutta hän ei kuullut Aunen sanoja. Hän oli astunut lähemmäksi ja he seisoivat vastakkain. Huulensa liikkuivat ja silmistään loisti heikkomielisyyden tuli. Aune kääntyi paetakseen; mutta samassa tarttui kreivi suonenvedontapaisesti häneen ja veti häntä sellaisella voimalla luokseen, että hän vaipui tunnottomana hänen rinnalleen.
* * * * *
Tyhjät vaunut vierivät hiljalleen maantietä pitkin kahden peninkulman päässä olevalle rautatien-asemalle, ne pysähtyivät kestikievari-talon eteen, jossa joukko talonpoikia istui ja joi. Tallirenki tuli ja avasi vaunujen oven, jonka jälkeen hän sanoi kuskille:
— Mitä tavarata te tänäpänä kuljetatte?
— Voitte kai nähdä, murisi hän.
— En, totta tosiaan.
— Mitä se on?
Mutta kun vanhus oli kavunnut kuskinistuimelta ja katsonut vaunuihin, kalpeni hänen äyriäissaksensakin ja hän tähysteli säikähdyksestä mykkänä avaruuteen.