I.
Marcel Guibert'in paluu.
Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään. Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi, koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin. Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.
Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta. Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa ruumiin rakennetta.
Hetken epäröityään hän teki päätöksen, raotti erästä ovea ja huusi:
— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni vastasi:
— Voi, äiti, meillähän on yllin kyllin aikaa.
— Kello näyttää jo seitsentä, väitti hiljaisesti vastaan rouva Guibert.
— Tiedäthän, että se käy edellä kolme neljännestuntia.
— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin oikullinen.
Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:
— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva
Guibert kävi jälleen istumaan.
Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua. Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa etsausta esitti viehättäviä kohtauksia Paul ja Virginia kirjasta. Kylpy nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja Virta nimisessä, joka oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran. Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi Napoleonin lähtöä Fontainebleau'sta: lähelle tunkevien ja varjossa olevien krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä. Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.
Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät. Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa, ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel, palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin, lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna kulki.
Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen. Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen iskut silloin tuntuvatkaan!
Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä. Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:
"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."
Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta. Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa, kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys, siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.
Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina. Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta, närkästyi.
— Etkö ole vielä valmis? Oletko mieletön?
— Ethän sinäkään ole valmis, vastasi tytär iloisesti hymyillen.
Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:
— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.
Ja niin suloisesti, että se teki lopun äidin vastustelemisista, hän lisäsi:
— Anna minun olla kamarineitinäsi. Onhan sinun käsivartesikin kipeä.
— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään, jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:
— Ja nyt, lapsi kulta, etkö luule, että meidän pitää lähteä?
— Kyllä, sanoi Paula, minä menen sanomaan Trélaz'lle.
Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n asemalle.
Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa. Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa: Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä. Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin — kuudenkymmenen vuoden kuluessa!
Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden käänteessä hatun päähänsä.
Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa, katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.
— Saamme odottaa melkein tunnin asemalla.
— En mitenkään tahtoisi myöhästyä, vakuutti rouva Guibert.
Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen, joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata matkalle lähdön vaiheita.
— Mari, muistathan pitää huolta leivoksista.
Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti hänen viereensä.
— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.
— Kyllä perille päästään, vastasi talonpoika levollisesti.
Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit, jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.
Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä; käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.
Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan mailla.
— Äiti, katso vuoria, sanoi Paula.
Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä huolestutti:
— Jos juna saapuu ennen määräaikaa!
Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän ensimmäisenä sille hymyili.
Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.
Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.
— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He eivät tervehtineet meitä.
— He eivät varmaankaan tunteneet meitä.
— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.
Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:
— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä
Marcel'in.
Mutta hiukan aikaa vaiti oltuaan kysyi Paula:
— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?
— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki murheelliseksi.
Ja hän jatkoi tyynesti, valittamatta:
— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.
— He eivät osaa muuta kuin huvitella.
Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki ilmeet hän tunsi.
— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa, enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä. Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut, lapseni.
Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä ja ryppyistä kättä.
— Olet oikeassa, äiti, en enää valita.
Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista, ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen heinäsäkin.
Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän eleensä:
— Sanoinhan minä sinulle, että me myöhästymme. Tytär hymyili:
— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä minuuttia?
He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti Aix-les-Bains'in junaa, teatterijunaa. Äiti ja tytär tunsivat Dulaurens'it.
Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan korvaan:
— Mennään kolmannen luokan odotussaliin. Siellä meidän on parempi olla.
— Minkätähden, sanoi tytär.
Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.
— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva
Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.
— Aivan niin.
— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät täällä.
— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.
— Kyllä, minä tiedän.
Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean
Berlier:
— Saan varmaankin pusertaa Marcel'in kättä ennen lähtöäni.
— Tulettehan Maupas'han häntä tervehtimään. Lähdettekö pois?
— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On Kulkurielämän ensi-ilta.
Mutta tehän ette välitä teattereista.
Vilpittömänä kuten aina, vastasi rouva Guibert:
— En ole koskaan ollut teatterissa. Enkä totta puhuen, sitä kaipaakaan.
Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun. Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman leimahdus.
— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.
Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.
— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula, joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.
Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen seuransa luo.
Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja rouva Dulaurens'ille.
— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa
Madagaskarista.
— Ketä? Niitähän on niin monta.
— Upseeria, Marcel'ia.
— Mikä arvo?
— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier, jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui häntä.
Mutta rouva Dulaurens ei hellittänyt otettaan.
— Kuuluisa? Mitä hän sitten on tehnyt?
— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?
— Ihanko totta?
— Ihan totta. Marcel Guibert'in nimi tunnetaan kautta koko Ranskanmaan.
Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei kerskaile sotilastensa mainetöillä.
Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa, vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli niin mainehikas.
— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen uroteoistaan Andriba'n taistelussa.
Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean Berlier'ta ja supatti:
— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston kronikkaa Gaulois lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin. Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika…
Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär, joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä, joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset: tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat yhtä suloisen pehmeästi.
— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa tai Chênaie'ssa?
— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin hoidettu.
— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.
Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa, josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla sanomatta:
— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!
Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman voimakkaan nuoruutensa.
— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula…
Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.
Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.
— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt pysyä lujana.
Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään. Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa haavat.
Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä. Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä, syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.
Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi
Paulaa:
— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:
— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.
Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin
Jean esiin:
— Minä myös tahdon osani.
— Kas Jean, Marcel sanoi.
Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.
— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.
— Minne sinä menet?
Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:
— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.
Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin, jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään", mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta, eikä kylliksi rohkeutta".
— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n ajopelit.
— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert, ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa, ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia, hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert sanoi itsekseen:
— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.
He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa. Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta, ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.
Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista, helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa…
Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet jokseenkin huonosti vastaan:
— Jääkää toki asemasillalle suutelemaan ohikulkevia herroja.
Jean hymyili:
— Suutelen myöskin naisia. Isabella ei lakannut ahdistamasta:
— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.
Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua lasta.
— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan kauniilta kapteenilta.
— Tosiaankin, kauniilta kapteenilta!
— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä kuin harja.
— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin päässänsä.
Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan
Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:
— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?
Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:
— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt muita varten.
— Se ei ole elämää.
— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte sadan vuoden vanhaksi.
— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.
— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin ponnistukseen te pystytte?
Ja katkaistakseen tämän nuhdesaarnan nuori mies lisäsi nauraen:
— Voisitteko edes mennä rakkaudesta naimisiin?
— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.
Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja saaliinhimoisina.
— Kas niin, sovitaan pois, sanoi Jean. Tuohon käteen!
— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli tutkivinaan sitä tarkasti:
— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.
Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä, joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.
Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:
— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.
— Minun kanssani, eikö niin, sanoi Jean huvitettuna.
— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä miellytti.
Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla näkemänsä kasvot.
Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia madagaskarilaisia nimiä:
— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua hänet luoksemme.
Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva
Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:
— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä on elämisen taidon koko salaisuus…