VI.
Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.
Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen perhe on antanut meille oman historiansa muistikirjoissaan (livres de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja, joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia, syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma, kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia. Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.
Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä, jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa nourrir, jonka me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".
Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei vaikuta samaa.
Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä, mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa, joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi Yhdeksännen Sinfoniansa.
Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme taiteen suurmestarit meidän avuksemme.
Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa, ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin, että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja, täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme, laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa avartaa.
Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina. Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään. Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:
— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen arvokkuutta.
H. B.
Huhti- ja syyskuussa 1905.
Ensimmäinen osa.
Koko maa on kylmillä, sillä kukaan ei ajattele sydämessänsä.
Jeremia XII, 11.