V.

Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään, koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi, vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen, että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme myös kuolemaan.

Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme, jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä, lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa, että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista, päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?

Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä, ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä, saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.

Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta saada tietää totuutta.

Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä, jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta, maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen, uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa, jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää, kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja. Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset. He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti, kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.

Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana, kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja, joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi, onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin, ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa, jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.

No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa, anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin F. Brunetière Rauhoittamisen valheen johdosta, "elämä ei ole suurin hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista, mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon." Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta, silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen, rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään. Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette, te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä, että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan, jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne. Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi, tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä — etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen, julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys. Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia, uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun teille suoraan sanomaan: Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta".