IV.
Jos ponnistuksen tulee meitä kannustaa, niin tuska ei saa masentaa meidän mieltämme. Mutta nykyaikana kykenemme kumminkin sitä paljon vähemmän vastustamaan. Ruumiillinen kärsimys varsinkin on käynyt meistä sietämättömäksi. Vähimmässäkin vaivassa me huudamme lievitysainetta. Ja luulemme varmasti, että meille ollaan kiitollisia, jos julistamme, että kova hammassärky on tuskallisempaa kuin kaikki henkiset kärsimykset. Sillä henkinen kärsimyshän on ihmiselämän välttämätön täydennys. Ennen kärsimystä elämä ei esiinny sellaisena kuin se todellisuudessa on, eivätkä heikot aina erotu voimakkaista.
Vain kauniimpana vihannoipi puu, mi oksitaan, sanoi vanha Ronsard'imme.
Mutta elämä antaa korvauksiakin. Jollei se niitä antaisi, niin kuinka voisimmekaan taistella mielemme masentumista vastaan. Monet kasvot kääntyvät pois vastoinkäymisestä, eivät siedä tappiolle joutumista, eivät toisissakaan. Sekin on pelkoa. Kerran eräs hiukan ivamielinen kirjallisuushistorian opettaja, joka luennoi nuorille tytöille Iliadista, sai päähänsä luentojensa lopulla kysyä oppilailtaan, Achilleesko vai Hector oli heidän mielisankarinsa. Achillees sai musertavan enemmistön. Olihan hän voittaja. Ja kumminkin Homeeros oli selvänäköisempänä psykoloogina kuvannut voitetun jalommaksi ja ylevämielisemmäksi luonteeltaan, sillä hän tiesi, mikä osallisuus on jumalilla ihmisten menestymiseen tai vastoinkäymiseen. Ja meidän kaunein ranskalainen eepoksemmekin, Chanson de Roland (Rolandin laulu) ylistää tappiolle joutuneen uljuutta.
Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa, ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää, suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä. Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi. Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet kiihkoansa.
Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.
Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä. Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.
Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä, sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.