III.
Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden, liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin järjestetty, kuriin tottunut tarmo.
Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus, varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja rohkein mielin alistuttava.
Se on meidän ensimmäinen sankarillisuuden osoituksemme. Ei sen töyhtökypäräisen ja torvea toitottavan sankarillisuuden, jonka kunniaa individualismi mielellänsä julistaa, siirtääkseen elämän laulun onton mahtipontisuuden korkeampaan äänilajiin, vaan huomaamattoman sankarillisuuden — joka on kaikkein vaikeinta, sillä julkisuus vahvistaa — jonka täytyy jatkua keskeytymättä ja ilmetä kaikkein pienimmissä asioissa. Monikin pöyhkeä olento, joka kykenee sankarillisiin tunteenpurkauksiin, on näyttänyt, jalustaltaan alas astuttuaan, olevansa kerrassaan sietämätön ja täydellinen pelkuri elämän suhteissa, elämän, jota — pitäkäämme se mielessämme — on joka päivä elettävä, ja jostakin toisesta taas, joka on vähäarvoinen ja näköjään vähäpätöinen, saamme tietää, useinkin liian myöhään, että hän on osoittanut ihmeteltävää sankarillisuutta. Ei kenenkään elämä ole vailla tilaisuuksia ansiokkaaseen menettelyyn; täytyy vain osata niihin tarttua.
Mutta jos me toisaalta olemme riippuvaisia elämästä, niin toisaalta taas meidän elämämme riippuu meistä. Meidän tahtomme ja tarmomme voivat ja niiden tuleekin olla mukana vaikuttamassa. Niiden tulee lisätä meidän elämämme perintö-osaa, tehdä se rikkaammaksi, tärkeämmäksi, ansiokkaammaksi, niinkuin viljely enentää maan luonnollista hedelmällisyyttä.
Jokaisen elämä vaatii ponnistusta, kenenkään elämä ei ole vapautettu tuskasta, aniharvat pääsevät vastoinkäymisestä. Ponnistus, tuska, vastoinkäyminen, ne ovat kaikki tilaisuuksia, joissa meidän kuntomme suuruutta koetellaan.
"Tässä elämässä", sanoo vielä presidentti Roosevelt, "emme saavuta mitään ilman ponnistusta… Terve valtio voi vain silloin olla olemassa, jos ne miehet ja naiset, jotka sen muodostavat, viettävät säännöllistä, voimakasta, tervettä elämää; jos lapsia kasvatetaan sillä tapaa, että ne eivät pyri ainoastaan ottamaan selville vaikeuksia, vaan myöskin voittamaan ne; että ne eivät pyri etsimään mukavuutta, vaan kaikin voimin koettavat oppia uskaliaasti yrittämään ja näkemään vaivaa voiton saamiseksi. Miehen tulee nauttia siitä, että hän saa tehdä miehen työtä, uskaltaa, panna itsensä alttiiksi, ahertaa; pitää huolta itsestänsä ja pitää huolta niistä, jotka hänestä riippuvat. Naisen tulee olla perheenemäntä, kodin perustajan kumppani, viisas ja pelkäämätön äiti, joka kasvattaa terveitä ja lukuisia lapsia. Eräässä noista vaikuttavista ja surumielisistä kirjoistaan Daudet puhuu 'äitiyden pelosta, tuosta kauheasta pelosta, joka ahdistaa nykyajan nuoria vaimoja'. Kun sellaisia sanoja voidaan totuudenmukaisesti sanoa jostakin kansasta, on se kansa mädäntynyttä sydänjuuriaan myöten. Kun miehet pelkäävät työtä tai pelkäävät rehellistä taistelua, kun naiset pelkäävät äitiyttä, silloin hoippuvat he kadotuksen partaalla; ja parasta olisi, että he häviäisivätkin maan päältä, jossa heille osoittavat oikeutettua halveksimista kaikki miehet ja kaikki naiset, jotka itse ovat voimakkaita, uljaita ja ylevämielisiä." [Th. Roosevelt, Voimakas elämä.]
Se on toimettoman rikkauden, velttouden kirous. Ja jos nuoren Amerikan kansan päämies pitää tarpeellisena lausua sellaisia sanoja ravistellakseen hereille niin tarmokkaan kansan tahtoa, kuinka monta kertaa ankarampina nuo samat sanat silloin kohdistuvat meidän heikontuneeseen kansaamme? Amerikkalaisten keskuudessa ne tuskin soveltuvat muihin kuin niihin hulluihin itsekkäisiin, joiden tarmoa on helpompi ohjata, kuin elähdyttää meidän kansamme velttoutta ja pelokasta saamattomuutta.
Presidentti Roosevelt on aina tehnyt eron aineellisten aarteiden ja niiden siveellisten aarteiden välillä, joista kansat ja yksityiset ammentavat elinvoimaansa. Eräässä Mistral'illemme kirjoittamassaan kirjeessä — kun tämä oli lähettänyt hänelle runoteoksensa Mireille'n — selittää hän taas kantaansa hänelle ominaisella suoruudella ja sattuvaisuudella: "Teollisuudella ja rautateillä, kirjoittaa hän, on arvoa vissiin määrään saakka; mutta rohkeus ja kestävyys, puolisoittemme ja lastemme rakkaus, kodin ja isänmaan rakkaus, sankarillisuuden ja jalojen ponnistusten rakkaus ja esikuvanaan pitäminen, jokapäiväiset, vaatimattomat hyveet ja urheat hyveet, tällaiset ominaisuudet ovat kaikista korkeimmat; ja jos ne puuttuvat, ei mistään rikkauden kasaantumisesta, ei mahtavasta ja jymisevästä 'industrialismista', ei kuumeisesta toimekkuudesta, ilmetköön se missä muodossa tahansa, ole hyötyä yksityiselle eikä kansalle. En suinkaan vähäksy noita seikkoja, jotka ikäänkuin muodostavat kansan ruumiin; mutta minä vain tahtoisin, etteivät ne saattaisi meitä unohtamaan, että ruumiin ohessa sillä myöskin on sielu."