II.
On toisenlaistakin elämän pelkoa.
Se ei, totta kyllä, pelkää ponnistusta, eikä vaivaa, eikä taistelua. Passiivisen itsekkyyden jälkeen tulee meidän vetää päivänvaloon, kuten Apolloon veti Marsyaan, tuo aktiivinen itsekkyys, joka kykenee kehittämään mitä suurinta pontevuutta, mutta vain tyydyttääkseen yksilöllistä tarkoitusta, omaa nautintoaan. Se käyttää väärin meidän parasta asettamme, tarmoa. Se luulee voivansa mielensä mukaan käskeä elämää, voivansa alistua siihen vain toistaiseksi: siis se sitä pelkää.
Epäilemättä tämä meidän raukkamaisuutemme odottamaton muoto vaikuttaa arvokkaammalta kuin ensimmäinen, ja houkuttelee näennäisellä osallisuudellaan niinkuin sireenit petollisella viehätyksellään. Sen tunnuslauseeksi sopisi Mérimée'n kuuluisa määritelmä: Elämä on pelipöytä, jonka ääressä huvitellaan vain sen mukaan, kuinka korkeista panoksista pelataan. Sitä uhmaa, jota se osoittaa elämää kohtaan, osoittaa se toisinaan myös kuolemaakin kohtaan, emmekä me voi olla tuntematta jonkinlaista ihailua, kun näemme don Juan'in, tuon uskaliaan itsekkyyden loistavimman ruumistuman, don Juan'in, kaikkien valojen rikkojan ja kaikkien hyveiden kurjan viettelijän, yksinään pitosalissa, jossa valot ja kukkaset vielä kertovat ilon huumauksesta ja josta hänen seuralaisensa kauhuissaan ovat paenneet, kun näemme hänen nousevan ja astuvan soihtu kädessä ja iva huulilla päällikön kuvapatsasta vastaan, jonka rutistus on hänet musertava.
Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta. Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa, joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää. "Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa: 'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia, ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin voimaansa ja rohkeuttansa.'" [Tuhkaa, Grazia Deledda.]
Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia, ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta, jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.
Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa, ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä — jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin jos on uudenaikainen nainen?
Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?
Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:
— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.
Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta, arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se saisi määrätä.
Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan vain osaamme antaa sille sisällystä.
Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan, vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa — sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut "joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin käy täydestä.
Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä. Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen muoto elämän pelkoa.