I.
Elämän pelko on sairaus, joka tekee tuhojaan varsinkin vanhojen sivistyskansojen keskuudessa, — jollainen meidän kansammekin on tämän henkisen keuhkotaudin oireet voivat esiintyä aivan päinvastaisina, sillä elämän pelko ilmenee kahdella eri tavalla, kuten on kahta lajia itsekkyyttäkin.
Ensimmäisestä, meidän päivinämme kaikkein tavallisimmasta ja kaikkein raukkamaisimmasta lajista elämän pelkoa puhuu jo Dante, joka Helvetin kolmannessa laulussa painaa siihen halveksintansa poltinmerkin. Vergiliuksen opastamana saapuu runoilija Kyynelten kaupungin portille. Hän ei ole vielä astunut portista sisään, mutta hän kuulee syvyyden kuilusta nousevan valituksia, huokauksia ja epätoivon huutoja kohti taivasta, jota ei yksikään tähti valaise. Keiden suusta tulevat nuo valitushuudot, jotka kuuluvat niin läheltä helvettiä, mutta eivät kuitenkaan tule sieltä? Hämmästyneenä Dante pyytää selitystä opastajaltaan:
— Mestari, sanoin minä, mitä vaikerrusta minä kuulen, ja mikä on tuo lauma, jota tuska noin kuuluu ahdistavan?
— Tuosta surkeasta kohtalosta osallisiksi joutuvat kaikkien niiden kurjat sielut, jotka elivät elämäänsä ansaitsematta moitetta ja ansaitsematta kiitosta. Heidät on pantu yhteen niiden pahojen enkelien kanssa, jotka eivät olleet uskollisia Jumalalle, eivätkä kapinoinneet häntä vastaan, vaan olivat olemassa vain itseään varten. Heidät karkoitti taivas, sillä he tahrasivat sen kauneutta, ja helvetin syvyys työntää heidät pois, sillä syylliset omaksuisivat itselleen kunniaa heidän läsnäolostansa.
— Mestari, mikä piina heitä vaivaa ja saa heidät valittamaan noin haikeasti?
Hän vastasi minulle:
— Minä sanon sen lyhyesti sinulle. He eivät voi toivoa kuolemaa, ja heidän pimeä elämänsä on niin alhaista, että he kadehtivat jokaista muuta kohtaloa. Maailma ei ole säilyttänyt heidän muistoaan, armeliaisuus ja oikeus halveksii heitä. Älkäämme puhuko heistä, vaan katso ja kulje ohitse…
Ankarampiakin rangaistuksia kuvatessaan ei Helvetti käytä ylenkatseellisuudessaan loukkaavampia sanoja kuin ne, jotka kohdistuvat noihin "velttoihin ihmisiin, jotka eivät ole mieluisia Jumalalle eivätkä hänen vihollisilleen". Saiturit, jotka vierittävät kuormia, kiukkuiset, jotka tappelevat suossa, hekumoitsijat, jotka lentävät loppumattomassa tuulenpyörteessä, varkaat ja roistot, jotka mulskivat kiehuvassa pikijärvessä, ovat teoilla ansainneet rangaistuksensa, ovat kaikki osoittaneet olevansa pahoja. Mutta veltot eivät ole osoittaneet olevansa hyviä eivätkä pahoja. He eivät ole olleet hyveellisiä eivätkä paheellisia, ei tiedetä, mitä he ovat olleet. Värittöminä, tarmottomina ja pehmeinä he eivät ole jättäneet persoonallisuuden muistoa, he ovat tuskin eläneetkään: he ovat pelänneet elämää.
Sillä elämän pelko, se juuri tietää sitä, ettei ansaitse moitetta eikä kiitosta. Elämän pelko on alituista, yksinomaista huolenpitoa levostansa ja rauhastansa. Se on vastuunalaisuuden, taistelujen, vaarojen, ponnistusten pakenemista. Se on vaivannäön, hurmaantumisen, intohimon, innostuksen, uhrautumisen huolellista karttamista, sillä ne ovat kaikki voimakkaita, rauhaa häiritseviä toimintoja. Joka pelkää elämää, se kieltää elämältä raadantansa ja sydämensä, hikensä ja verensä, joita elämä vaatii. Ja hän luulee elävänsä rajoittaessaan elämää, kutistaessaan kohtaloansa. Elämän pelko on passiivista itsekkyyttä, joka ennemmin vähentää ruokahaluansa, kuin sovittaa ateriaansa sen mukaan, ja salpautuu harmaan ja tympeän elämän mitättömyyteen, kunhan vain saa olla rauhassa iskuilta ja kolauksilta, vaivoilta ja vastuksilta, aivan kuin matkustaja, joka tahtoisi matkustaa vain tasaisella tiellä ja kumipyörillä.
Tarvinneeko mainita esimerkkejä? Elämän pelko se johtaa nuorta miestä toiminta-alan valitsemisessa ja näyttää hänelle virkamiesuran yksinomaiset edut, sillä uralla kun saa kohtuullista työtä vastaan pysyväisen palkan ja turvapaikan, — mikä vaatimaton unelma jo sai Goncourt veljekset ivallisesti huudahtamaan: "Ranska on maa, jossa kylvetään virkamiehiä ja niitetään veroja". Ja eikö juuri elämän pelko, useammin kuin elävä oikeuden tunne, aja heikkoja ja kateellisia sosialismin helmaan, joka johtaisi yhdenvertaisuuteen keskinkertaisuudessa?
Elämän pelko se myös varmasti, milloin se ei pidätä ihmistä mukavassa, itsekkäässä ja utilistisessa naimattomuudessa, kehoittaa noihin avioliittoihin, joita solmiessa enemmän kysytään neuvoa notaareilta kuin omalta sydämeltä ja pannaan enemmän arvoa talletuskirjoihin ja arvopapereihin, kuin kauneuden, ruumiillisen ja siveellisen terveyden, kasvatuksen, rohkeuden, henkevyyden ja hienotunteisuuden etuihin. Muutamat nykyaikaiset teoriat, jotka arvosteluina eivät suinkaan ole aiheettomia, luulevat puhdistavansa avioliiton lähteet poistamalla vanhempien suostumuksen, — vanhemmat kun useimmiten ovat liiaksi kärkkäät ulkonaisten etujen vuoksi jättämään huomioonottamatta henkilökohtaiset ansiot —, ja helpottamalla avioliittoon menoa samoinkuin avioeronkin saantia, lyhyesti sanoen saattamalla avioliittoa enemmän noiden toisten liittojen kaltaiseksi, jotka eivät ole missään tekemisissä yhteiskuntajärjestyksen kanssa, vaan tuovat siihen vain sekasortoa. Avioliitto, joka on perheen perustamista, kotilieden pystyttämistä, jonka tarkoitus on, että kaksi ihmistä täydentää toinen toistaan ja antaa elämän uusille olennoille, ei saata yksinomaan rakentua rakkaudelle, jota tavallisesti kuvataan silmät sidottuina; sillä ei ole pelkästään yksilöä koskeva teko se, joka säilyttää traditsionia ja jatkaa sukua. Mutta pidetäänkö tätä suvun jatkamista ja tätä traditsionin säilyttämistä todellakin tärkeänä? Vai onko määräävänä jokin käytännöllisen onnen alhainen ihanne, onnen, joka tuottaa mukavuuksia ja kutistaa, ikäänkuin mies ei enää tuntisi pystyvänsä turvaamaan ja ylläpitämään perheensä elämää, ikäänkuin nainen ei enää voisi tulla toimeen ilman turhaa tai ainakin toisarvoista ylellisyyttä, ikäänkuin elämä, vapautettuna niin paljosta turhasta ja toisarvoisesta, yksinkertaisempana, mutta ei suinkaan ahtaampana, ei olisi elämisen arvoista, ja ikäänkuin aineellinen isän tai äidin perintö voisi korvata siveellistä voimaa — mikä ei ole todellisuuden mukaista?
Lisäksi tapaamme elämän pelkoa lasten saamisen karttamisessa ja isyyden rajoittamisessa. Elämän antaminen tuntuu liian raskaalta edesvastuulta, liian vaikealta velvollisuudelta, ja ennenkaikkea liian hankalalta ja vaivalloiselta, ja siten on Ranskaa voitu ruveta kutsumaan ainoiden poikien maaksi. Poistamalla testamentinteko-vapauden on siviililaki antanut kuolin-iskun koossa pysyväisyydelle, päämiehen ympärille ryhmittyneen perheen yhteydelle, joka saa maatilasta ylläpitonsa. Mutta tuo laki on saanut aikaan sen, että sitä kierretään. Isän tai tavan määräämän perillisen sijaan on tullut ainoa perillinen. Se on ollut aikaisemmin tapana porvarillisissa piireissä, ja nyt se alkaa olla yleistä maalaisväestönkin keskuudessa. Savoijin vuoristossa näkee matkustaja usein pienillä kummuilla teiden varsilla tai joskus yksinäisten laaksojenkin pohjukassa Pyhälle Äidille Synnyttäjälle pyhitettyjä kappeleita. Lasta toivovat nuoret vaimot tekivät niihin pyhiinvaelluksia. Meidän päivinämme naiset pikemmin kiittävät Herraa hedelmättömyydestä, jota ennen vanhaan pidettiin häpeänä.
Lapsi on niin harvinainen, että sitä hemmotellaan ja vartioidaan. Siten elämän pelko painaa niitäkin, jotka vain elämään valmistuessaan ovat meistä riippuvaisia. Niin monet isät ja äidit eivät voi suostua eroamaan lapsistansa, eivät anna heidän antautua laajakantoisemmalle, mutta vaaranalaisemmalle uralle, estävät heitä menemästä avioliittoon, joka veisi heidät kauas, mutta josta olisi heille siveellistä hyötyä, heikontavat, laimentavat, veltostuttavat heidän rohkeuttaan sensijaan että sitä innostuttaisivat, pakottavat heidät tunteellisella itsekkyydellään alentavaan vallanalaisuuteen.
Mutta tämä elämän pelko painaa leimansa meidän julkiseen ja yhteiskunnalliseen elämäämmekin, taiteeseen, joka ilmaisee meidän aikamme tuntemistapaa, yhteiskunnallisiin laitoksiin, vieläpä meidän terveyteemmekin.
Minkätähden julkisessa elämässä pidetään äänestämättä olemista ominaisena maltillisille puolueille, niille, joita kutsutaan tai jotka kutsuvat itseään kunnon ihmisiksi, ikäänkuin olisi kielteistä kunnollisuutta? Äskettäinkin kerskailivat eräisiin piireihin kuuluvat, että he eivät koskaan äänestä. Ja jolleivät he ole äänestämättä, niin he tekevät äänensä riippuvaiseksi metsästys- tai huviretkestä, ja yhä ovat kaikki osoittavinaan mitä suurinta ylenkatsetta politiikkaa kohtaan. Nykyaikaisten kansojen elämässä kumminkin, syystä tai syyttä, kaikki päätyy politiikkaan tai joutuu sen vaikutuksen alaiseksi. Se on tosiasia, jota vastaan ei kannata tehdä vastaväitteitä. "Todella hyödyllistä työtä", on sanonut Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, "ei tee arvostelija, joka pysyy syrjässä taistelusta, vaan toiminnan mies, joka uljaasti ottaa osaa taisteluun, pelästymättä verta ja hikeä." Meillä on paljon noita arvostelijoita, jotka pysyttelevät syrjässä taistelusta ja lukevat joka aamu sanomalehtiä vain arvostellakseen mahtipontisesti tapauksia ja hallitusta, ruikuttavat turhaan mennyttä aikaa, ovat epätoivoisia tulevaisuudesta ja koettavat masentaa niiden rohkeutta, jotka yrittävät suunnata asioiden kulkua.
Ja kumminkin jo yksin se tosiasia, että elämme yhteiskunnassa, nautimme yhteiskuntajärjestyksen etuja, asettaa meille yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kellään ei ole oikeutta elää elämäänsä muista erillään, sillä kukaan ei voi tulla ilman muita toimeen. Ei riitä se, että maksamme veromme, muuten nuristen. Rikkaus, joka edustaa koottua työtä, ei vapauta työnteosta. Kun sen avulla saa aikaan enemmän ja parempaa, ei se suinkaan saisi tehdä meistä nautitsijoita, vaan päälliköitä, ja päällikkö on se, joka on osannut ottaa omalle osalleen suurimman määrän työtä ja edesvastuuta. Mutta kokemuksesta päättäen, näyttää rikkaus enimmäkseen vain kehittävän itsekkyyttä, suovan tilaisuutta alhaisiin tai tyhjänpäiväisiin huvituksiin, aivan kuin olisi ihmisen vaikeampi kestää rikkautta kuin köyhyyttä. Köyhyys antaa alinomaa esimerkkejä solidaarisuudesta ja uhrautumisesta. Emmekö esim. työlakoissa, joita niiden johtajat liian usein panevat toimeen, näe työläisten kärsivän nälkää ja kurjuutta toistensa puolesta, tai maksavan veroa vaatimattomista palkoistaan, tukeakseen toisissa kaupungeissa asuvia tai toisiin ammattikuntiin kuuluvia tovereita? Emmekö erikoista mielenliikutusta tuntien tapaa uudelleen noita Victor Hugo'n Köyhiä, lukiessamme uutisia, jotka lyhyesti kertovat, että sen ja sen suuriperheisen köyhän raukan kuoleman jälkeen, naapurit olivat kilvan ottaneet hoitoonsa turvattomat lapset, jo ennenkuin köyhäinhoitolaitos tai yksityinenkään hyväntekeväisyys oli ennättänyt antaa apuaan?
Epäilemättä kurjuutta on vaikea katsella. Se häiritsee meidän rauhaamme, meidän huolettomuuttamme, estää meitä unhottamasta, kuten mielemme tekee, kaikkea sellaista, mikä ei koske meidän huviamme ja hauskuuttamme. Haluammehan me tietysti olla jalomielisiäkin, mutta vain välillisesti, niin ettei meidän tarvitse vaivaantua kiusallisten näkyjen näkemisellä. Onhan meillä hermomme, kauneuden tuntomme, kauhumme kaikkea ikävää kohtaan, ja me kartamme taitavasti sääliväisyyden aiheuttamaa tuskallista tilaa, joka ei hellitä niitä, joihin se kerran on tarttunut. — "Minä en tahdo nähdä sairautta enkä kuolemaa", sanoi miehelleen Ibsen'in kaikkein sairaalloisin sankaritar Hedda Gabler. "Säästä minua näkemästä mitään, mikä on rumaa." Ja tappaessaan itsensä elämään kyllästyneenä, elettyään vain itseänsä varten, huomaa tuo kaunosieluinen olento, että naurettavuus ja rumuus on kirouksena tarttunut kaikkeen, mihin hän on koskenut.
Taiteen alalla elämän pelko on tunteen pelkoa. Se vaivaa dilettantteja, jotka eivät tahdo valita eivätkä antaa itseänsä, jotka ryhtyvät kaikellaisiin älyllisiin tai plastillisiin kokeiluihin, koskaan antautumatta innostuksen valtaan, ja pitävät itseään muita etevämpinä, syystä että yrittävät sitä ja tätä, ja syvällisinäkin, vaikka rakkaus yksin kykenee tunkeutumaan läpi pinnan. Se vaivaa vielä niitäkin taiteilijoita, jotka muka puhtaan taiteen nimessä hylkäävät inhimillisyyden ja runouden, jotka siveellisten ja perheristiriitojen, noiden antiikin tragedian aiheitten, sijasta tarjoavat meille somaa mutta haurasta taidenautiskelua, jotka tyytyvät vain sievistämään tekotapaansa, kuin kallisarvoisen ja tyhjän maljakon sisäseiniä, aavistamattakaan, että taiteessa kuten kaikessa, on järjestystä ja arvoasteita, ja että he ovat alimmalla asteella. Samoin inspiroi elämän pelko noita hempeämielisiä romaaninkirjoittajia, noita voimattomia näytelmänkyhääjiä, jotka eivät kykene enää vaikuttamaan muihin kuin pintapuolisiin ihmisiin, joiden luonne karttaa syventymistä. Esittämällä marionettiensa tyhjänpäiväisiä vaiheita, näyttävät he meille, että kaikki selviää ja ettei mitään tarvitse ottaa vakavalta kannalta, sensijaan että neuvoisivat meitä käymään käsiksi kohtaloomme. Taiteessakin suuret inhimilliset huudot ovat rohkeuden ja voiman huutoja, ja usein saa ne purkautumaan esille onnettomuus, aivan kuin onnellisissa oloissa elävältä nerolta puuttuisi sitä syvyyttä, joka paljastaa elämän kuiluja.
Vielä saa arkuus, pelokkuus, toisinaan oikeutettu ja usein liiallinen varovaisuus ilmaisumuodon, jopa meidän yhteiskunnallisissa laitoksissammekin, jotka yhä enentävät holhouksia ja ohjauksia ja luottavat siihen, että valtio pitää huolta meidän taluttamisestamme ja auttamisestamme joka tilaisuudessa. Vanha sallimuskin on ikäkuluna pantu pois viralta. No mitä sen sijalle sitten on saatu? Vakuutusyhtiöt tietysti. Nyt vakuutetaan tapaturmia, vaaroja, kuolemaakin vastaan, ja se on sangen viisasta huolenpitoa. Miksei vakuuteta pelkoakin vastaan?
Pelon merkkiä kantavat kasvoillaan nekin uudenrotuiset nuorukaiset, jotka näyttävät huolehtivan vain terveydestään, jotka saavat ruokansa sulamaan vain kivennäisvesien ja kamomillin avulla eivätkä avaa suutansa muuta kuin arvostellakseen ja halventaakseen, eivät kehu mitään, eivät rakasta mitään, eivätkä toivo mitään, ikäänkuin olisi heillä kalan verta suonissansa. Mitä kannattaa heidän niin säilyttää ja suojella itseään, kun eivät kerta sen kummempaan käytä elämäänsä?
Tunteekohan nuoriso vähemmän elämän arvoa? Erään Lyon'in lyseolaisen äskettäinen itsemurha muodostaa kokonaisen luvun, ja lisäksi kaikkein kauneimman, Juurettomien syytöskirjassa sitä kasvatusta vastaan, joka unohtaa perheen, suvun, kotiseudun, isänmaan tosiasiat. Ennen kuolemaan menoaan oli poika parka kirjoittanut mustalle taululle: minä olen nuori, olen puhdas ja menen kuolemaan. Hänen filosofian opettajansa opetus oli saanut hänen inhoamaan elämää.
Mitä oli hänelle opetettu? Puhtaan järjen, tieteen, yleishyvän harrastusten kauneutta. Sensijaan, että hän olisi saanut astua paikalleen rivissä, olisi hänen pitänyt repiä kaikki maahan, rakentaakseen kaikki uudestaan, julistaa mitättömäksi menneisyys, traditsioni, kohtalon määräys, joka oli antanut hänen syntyä siinä ja siinä maassa sinä ja sinä aikana ja luoda itselleen uusi persoonallisuus, uusi maailmankaikkeus, uusi Jumala. Paitsi valmistautumista aineellista tulevaisuutta varten, vaadittiin häneltä vielä lisäksi kuten jokaiselta ranskalaiselta, että hän muodostaisi uuden metafysiikan, politiikan, moraalin. Hän sortui niin monien raskaiden tehtävien taakan alle. Elämä kadotti selväpiirteisyytensä, hän ei nähnyt enää sen kauniita valoja ja synkkiä varjoja, sen ponnistuksia, iloja, tuskia, kaiken luodun ja olevaisen ihanuutta, hän ei ymmärtänyt enää, miksi ahertaa, hän ei tuntenut enää takanaan menneisyyttä, jota jatketaan, eikä nähnyt edessään tulevaisuutta, johon voi luottaa. Elämä oli hänelle kuin paksua sumua, jonka läpi hänen järkensä turhaan koetti tunkeutua, jossa hän ei kuullut Jumalan ääntä, ei suvun eikä isänmaan kutsua. Hän ei ymmärtänyt omaa merkitystään, joka ei ollut pelkästään yksilöllistä, vaan kollektiivista laatua, eikä hän käsittänyt, että jokaisen on vain asetuttava paikalleen rivissä, että jokaisen voiman ja harrastuksen määräävät ne olot, joista hän on riippuvainen ja jotka taas, välillisesti, riippuvat hänestä. Ja hän tunsi uutta elämän pelkoa.
Noilla uudenaikaisilla nuorilla miehillä on myös sisaria. En uskalla kumminkaan ruveta heitä tässä kuvailemaan. Muuan persialainen sananlasku sanoo, ettei naista saa lyödä, ei edes kukkasella. Mutta runoilijat, joilla on erikoisia vapauksia rakkaudenkin suhteen, ovat ottaneet piirtääkseen meille heidän kuvansa. Kenpä ei muistaisi Musset'n muistosäkeitä nuorelle naiselle?
… Hän hyvä oli, hyvyyttä jos on,
Kun käsi ohimennen aukeaa,
Vaan sydän tyly on ja tunteeton —
Jos kylmä kulta almun nimen saa.
Hän ajatteli, ajattelua
Jos on, kun huulet hempeet toistelee,
Kuin opittua ulkolukua,
Mi kevätpuron lailla solisee.
Hän rukoili, jos rukousta on,
Kun silmät hartahina harhailee:
Kun milloin kohoaa ne taivohon.
Ja milloin maata katse tapailee.
Hän kuoli — elänyt ei konsanaan.
Ol' elon varjoa vain elämänsä.
Kun kirja kirpos' hänen kädestänsä,
Ei ollut lukenut hän sanaakaan.
Ol' elon varjoa vain elämänsä! Kuinka moni kuoleekaan meidän päivinämme, joka elänyt ei konsanaan!
Meidän terveyteemmekin on siveellinen heikkoutemme vaikuttanut. Hermosairaudet, jotka viime vuosina ovat levinneet niin huolestuttavassa määrässä, eivät muuta todista kuin tahdon höltymistä, persoonallisuuden heikontumista. Tohtori Grasset, Montpellier'n lääketieteellisen tiedekunnan opettaja, joka hermotautien tutkijana on saavuttanut maailman maineen, lausuu selvin sanoin, että on turvauduttava siveelliseen hoitotapaan, joka ilmenee siinä, että heikontunutta persoonallisuutta lujennetaan, veltostunutta tahtoa vahvistetaan.
"Sairaassa on herätettävä, hän sanoo, halua ja pyrkimystä parantumaan, ja senvuoksi on näytettävä hänelle, mitä elämä vielä häneltä odottaa, mikä tehtävä hänellä vielä on täytettävänä tässä maailmassa.
"Hermostunut, joka ei ymmärrä elämää, joka ei myönnä, että sitä kannattaa elää, joka nukkuu illalla haluamatta ajatella huomispäivää, iloiten vain siitä, että hänellä on yksi päivä vähemmän elettävänä… se hermostunut ei koskaan parane.
"Lääkärin tulee herättää ja kehittää potilaassaan velvollisuuden, uhrautumisen, seurallisuuden halua… kaikkien tuollaisten ylevien ajatusten tulee astua sairaalloisten mielikuvien sijaan.
"Sairasta on kiellettävä hyödyttömästi mielessään hautomasta menneisyyttä, jota kukaan ei voi muuttaa. Olkoon vain, että hän on saanut kokea vääryyttä, luuloteltua tai todellista, elämässä, niin on hänellä kuitenkin tehtävä täytettävänä, vaatimaton tai korkea: hänen tulee koettaa hyödyttää lähimmäisiänsä ja ihmiskuntaa.
"Täytyy saada sairaan ajatukset temmatuiksi pois hänestä itsestänsä ja koettaa kääntää häntä yhä enemmän ja enemmän altruismin puoleen, osoittamalla hänelle että siinä ja vain siinä on hänen pelastuksensa.
"Terve ihminen on altruistinen eläin. Itsekkyys ja itsekylläisyys liittyvät sairauteen; ne ovat sairauden syitä ja tuntomerkkejä. Niin kauan kuin pysyy itsekkäänä, ei ole parantunut eikä voikaan parantua."
Käsittääksemme näiden sanojen merkitystä, on meidän muistettava, että niitä ei ole lausunut mikään teoreetikko, vaan lukemattomien tosiasioiden tarkkaaja. Sellaiseen fyysilliseen vaaraan elämän pelko saattaa ihmisen, ja sellaista psyykillistä hoitotapaa on käytettävä sen parantamiseksi.