III.
Kukkataistelu.
Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier, osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.
Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet, joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova. Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon valossa.
— Tuolla ne tulevat, toisti Isabella Orlandi käsiään taputtaen.
Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.
Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja, joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta, jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari oli maalannut.
Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa, Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden seuralainen.
Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun. Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita pukuja ja päivänvarjoja.
Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta, soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.
Sirosti hilliten vauhtiaan lähenivät hitaasti seuraavat vaunut ja tarjoutuivat vuorostansa tuohon hempeään taisteluun. Ne kuljettivat suloisinta, mitä maa päällään kantaa: naisten kauneutta ja kukkien tuoksua. Paljaiksi riistettyjen kukkatarhojen sielu asusti vielä noissa kulkevissa kukkatarhoissa. Rattaat, vaunut, faetonit, landoot aivan hukkuivat kukkiin, joita tuhansissa eri vivahduksissa oli soinnutettu yhteen. Raskaat asterit, tummanvioletit kuin syksyinen hämärä, valkoiset päivänkukat, nuo rakastuneiden oraakkelit, kurjenmiekat punaisine kelloineen jotka soittavat iloa ja riemua, vienosti punertavat alppiorvokit, jotka ovat Revard'in kallisarvoinen ja ainoa kaunistus, hortensioiden ruusunpunaiset ja vaaleansiniharmaat pallot, eri väreissä ja vivahduksissa väikkyvät kämmekänkukat, loistivat ilman vehreyden verhoa voittoisassa ihanuudessaan tai katselivat kahta kauniimpina palmujen eksoottisista lehvistä tai punertavien metsäkanervien keskeltä, joiden hienolehtiset varret ovat niin hentoja ja herkkiä, että päivän paahde panee ne huojumaan.
Puoleksi pitkällään tämän kukkasaroista ryöstetyn upeuden keskellä, hymyilivät ylimielisesti kulkueen nuoret naiset. He luottivat siihen, että heidän moitteettomien muotojensa herättämä hurma takaisi heille voiton maan kukkivasta loistosta. Sillä he tiesivät olevansa ylväimmät kukkaset, lumoavammat ja juovuttavammat kuin kaikki muut, he, joissa luonnon liikkumattomaan ja itsetiedottomaan ihanuuteen vielä liittyi liikkeen sopusointu ja älyllisen elämän tenhovoima. Sillä kantoihan heidän virheettömän ruumiinsa upea ja norja varsi heidän kasvojaan kuin kauneuden jumalaista kukankupua!
Hurmaantunut katselijajoukko sekoitti toisiinsa maan ja naisen ihanuuden. Ja keveiden kukkavihkojen lakkaamaton lentely yhdisti parvekkeiden yleisön noihin ylvästeleviin ohikulkijoihin, jotka kyyristyivät suosionosoitusten myrskyn alla ja hengittäen maan ja ilman samanlaista tuoksua näkivät ihmeekseen etenevänsä kukkatantereella ja kukkasateessa.
Yleinen innostus kohosi korkeimmilleen, kun katselijat näkivät kesän allegorian lähestyvän. Valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa, joiden kullatut pyörät kiilsivät auringossa, seisoi kasoittain viljalyhteitä, joiden kullan tekivät vielä kirkkaammaksi punaiset unikot ja siniset ruiskukat, nuo vainioiden rubiinit ja safiirit. Nuorten tyttöjen hulmuavat hameet olivat oljenkeltaiset ja valloillaan olevat hiukset valuivat kultaisina laineina hartioille, kuten Botticellin norjilla kevätesikko-neidoilla. He, samoinkuin tuo kypsä, kultainen viljakin kuvasivat menestystä ja onnea.
— Hyvä, huusi väkijoukko ja osoitti kultavaunuja palkintolautakunnalle.
Isabella Orlandi ja Jean Berlier tyhjentelivät hilpeän vilkkaasti kukkakorejansa. Nuori tyttö oli valkoisessa palttinapuvussa ja hänen miehustansa, jonka boleroliivi puoleksi peitti, oli koristettu laskostetulla helmiäisenhohteisella silkillä. Ilo ja nautinto huumasi hänet ja hänen verensä virtasi nopeammin, saaden hänen tummat poskensa hehkumaan. Nuo molemmat nuoret säästivät ankarimmat iskunsa muutamille typerille vanhoille naisille, jotka kuin mitkäkin pyhyyden loukkaajat olivat rohjenneet tulla rumentamaan tätä nuoruuden ja kauneuden kulkuetta. Niitä näkee kaikissa hienoston juhlaesityksissä, Nizzassa, Monte Carlossa, Aix'issa, ne ovat kaikesta päättäen samat kaikkialla. He koettavat unohtaa kuoleman tai pettää sitä, ja kumminkin on kuolema painanut merkkinsä heidän kasvoihinsa, jotka meitä kehottavat nauttimaan mitä kiireimmin elämästämme tai muistuttavat meille ajattaren ankaruutta. Yksi heistä, johon viimein heitto osui, piteli vaivalloisesti hattuansa tai tukkalaitettansa, jonka heittoaseet olivat työntäneet kallelleen. Silloin noiden molempien nuorten naurulla ja naljailemisella ei enää ollut rajoja.
Alice Dulaurens'in vieressä, jonka utuista kauneutta kohotti hänen malvanvärinen, valkoisilla pitseillä koristettu pukunsa, tunsi Marcel Guibert vähitellen tahtonsa taipuvan ja surumielisyytensä haihtuvan. Tuo värien ja tuoksujen tulva kietoi hänet pauloihinsa, herpaisi häntä. Hän näki vain kukkia vastaisella elämänsä tiellä. Silloin tällöin kumminkin jokin erikoinen mielikuva välähti hänen mieleensä, jokin valoisa maisema hänen lapsuutensa ajoilta tai jokin siirtomaiden synkkä laakso, ja hän ikävöi noita entisen innostumisensa hetkiä, joita hän turhaan koetti pidättää mielessään. Mutta kuinka saattaisikaan viipyä menneisyyden muistoissa, kun nykyisyys oli niin ihanaa! Hän katseli tuolla vienolla surumielisyydellä, mikä liittyy heräävään intohimoon, nuoren tytön valkoista niskaa, tämän kumartuessa eteenpäin paremmin nähdäkseen kukkavihkojen lentelyä, ja hän ihaili tuon vaalean ihon hohtoa.
Alice kääntyi seuralaistaan kohden, jonka hiljaisuus häntä vaivasi, ja yksi ainoa katse hänen taivaansinisistä silmistään puhdisti nuoren miehen ajatukset. Hän näytti pienellä hansikattomalla kädellään koria, joka alkoi jo tyhjentyä:
— Kas tässä on kukkia. Ettekö heitä niitä?
Hän punastui lausuessaan noita yksinkertaisia sanoja, ja tämä ylenpalttinen kainous kaunisti häntä.
Kesän allegoriset vaunut loittonivat, ja ruusuilla ja rautayrteillä seppelöityjen vaunujen jälkeen läheni Chambéry'ssa majailevan rakuunarykmentin rattaat, taiteellisesti koristettuina loistavilla auringonkukilla ja keltaisilla narsisseilla. Univormupukuisten upseerien joukossa seisoi yksinään luutnantti de Marthenay, hiukan jykevän sirona, kuten ne, joiden nuoruus jo alkaa olla ohi. Hän piteli kädessään harvinaisen kaunista ja komeaa kämmekkäkimppua. Nähtävästi hän etsi jotakuta katselijoiden riveistä. Kun hän huomasi neiti Dulaurens'in, niin hän hymyili, kumarsi ja alkoi hitaasti heiluttaa kädessään kukkavihkoa, heittääkseen sen hänelle. Tämä tavallisuudesta poikkeava rohkeus, joka teki nuoren tytön koko yleisön huomion esineeksi, loukkasi Marcel Guibert'ia, hän kahmaisi kätensä kukkia täyteen Alice'n korista ja aloitti nopealla ja voimakkaalla heitolla ensimmäisenä ottelun tuon kilpailijansa kanssa. Heitto oli hyvin tähdätty, mutta ei laskettu heiton voima. Kukat sattuivat rakuunaa vasten naamaa, keskelle makeinta hymyä. Ällistyneenä pudotti tämä maahan kalliit kämmekkänsä, jotka muuan valpas kukkakauppias kiirehti poimimaan. Kiehuen kiukusta tämän nähdessään tarkasteli luutnantti de Marthenay katselijoiden rivejä ja huomasi Isabella Orlandi'n, joka taputti käsiään, huutaen:
— Hyvin osattu! Eläkööt siirtomaa-soturit! Jean Berlier avusti häntä huvitettuna hänen kiihkeydestänsä. Mutta herra de Marthenay ei jäänyt kuuntelemaan heidän ivailuansa. Hän tarkasti yhä katselijoita ja huomasi vihdoin Alice'n vieressä, hiukan hänen takanaan, Marcel Guibert'in käskevät ja ynseät kasvot. Hänen vimmansa ja kiukkunsa kiihtyessä korkeimmilleen poistuivat rakuunoiden rattaat.
Joka kerta, kun hän kulkueen rataa kiertäessä, joutui Dulaurens'ien seurueen eteen, näki hän Alice'n, koko taistelun ja ympäristönsä unohtaneena, puhuvan hänen kilpailijansa kanssa, muuttuneen, iloisen, aivan kuin kirkastuneen Alice'n. Ja joka kerta Isabella ja hänen liehittelijänsä katkaisivat ilkeässä vallattomuudessaan hänen tähystelynsä pommittaen häntä taitavasti kukkasilla. Heillä oli edullisempi asema ja he olivat harjoitelleet koko iltapäivän.
Mutta odottamattomat ajopelit ilmestyivät kesken kaiken kulkueeseen. Yltäympärinsä koristettuna tulipunaisilla, oranssinvärisillä ja kuparinpunaisilla kannan kukilla, jotka värinsä ja muotonsa puolesta olivat kuin liekkikieliä, tulla jyskytti Clément Dulaurens'in automobiili puhkuen ja huohottaen. Se hehkui kirkkaassa päivänpaisteessa kuin tulipalo.
Ensimmäistä kertaa sallittiin nyt voimavaunun ottaa osaa juhlakulkueeseen. Mutta sille ei osattu antaa arvoa. Sen inhottava haju vei voiton kukkienkin tuoksusta. Ja se ilkeä ähkynä ja puhkuna, joka liittyi sen jyskytykseen, saattoi lopulta yleisön vihamieliseksi sitä kohtaan, vaikka muutamat uudenaikaisen urheilun ihailijat kiivaasti sitä puolustivat.
— Senkin myrkyttäjä!
— Mene takaisin helvettiin!
— Tuli on irti, tuli on irti, huudettiin ja herjattiin tuota kummitusta tulikukkineen.
Tällaisten ivahuutojen kaikuessa ei nuorukainen koettanutkaan pyrkiä yleisön suosioon, joka oli niin vaikeasti saavutettavissa. Hän käänsi taitavasti voimavaununsa pois kulkueesta ja päästyään tyhjälle kilparadalle, laski hän nöyrän ja nopean petonsa valloillensa. Täyttä karkua hän huristi poikki nurmikentän tulivaunuissaan kuin kiitävä raketti, ja katosi aurinkoon, kuullen sentään kaukaisia suosionhuutoja, jotka vihdoinkin tervehtivät koneen verratonta voimaa ja sen meteoorimaista kauneutta.
Yksitoikkoiseksiko mahtoi leikki lopulta käydä vai väsymystäkö aljettiin tuntea, mutta vähitellen taistelu laimeni. Turhaan kukkien kaupustelijat tarjoilivat korejaan alennetuilla hinnoilla. Aasiensa selässä kiikkuvat pikkulapset vain enää ilakoivat ja nauttivat näytelmän toistumisesta. Tuntien yleisön alkavan käydä välinpitämättömäksi kiirehti palkintolautakunta jakamaan palkintoja.
Jo laski ilta yli Marlioz'n lakeuden. Ruusunpunassa, violetissa, malvanvärissä ja kullassa väikkyvät värihäivät peittivät taivaanrannan kuin utuinen harso. Ja kooten itseensä kaiken kadonneen auringon loiston hehkuivat Revard'in kukkulat kuin tulessa, niin voimakkaassa kirkkaudessa, että näyttivät aivan kuin ilosta vavahtelevan tuossa valokylvyssä.
Kun Marcel Alice'n seurassa oli lähdössä parvekkeelta, jäi hän seisomaan, nähdessään tuota luonnon haltioitumista. Nuori tyttö kääntyi kutsumaan häntä ja hämmästyi sitä onnen ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Marcel oli tuntenut itsessään samanlaista, kaikkien elinvoimien kiihtymystä.
Dulaurens'it ja heidän kutsuvieraansa nousivat vaunuihin, jotka odottivat maantiellä, ja ajoivat Aix-les-Bains'iin.
Kukkien juhlan iltana on tapana aterioida ulkosalla klubissa tai Kukkahuvilassa, kun ilma on suotuisa. Ravintolat anastavat puutarhat ja tallatuille nurmikoille katetaan pieniä pöytiä, joiden lamput loistavat puiden lomitse moniväristen varjostimiensa takaa kuin äärettömän suuret kiiltomadot.
Armand de Marthenay, jonka rouva Dulaurens oli kutsunut päivällisille, yhtyi seurueeseen klubin suuressa hallissa. Oli tilattu yksi kaikkein halutuimpia ja myös parhaiten suojassa olevia pöytiä, aivan terassin reunassa, viluisen Alice'n takia ja viileyden vuoksi, jota vuoret iltaisin uhoavat.
Ratsuväen luutnantti oli huonolla tuulella. Hänen iltapäiväinen vastoinkäymisensä sapetti häntä yhä. Heti huomattuaan Marcel Guibert'in, meni hän tätä kohden ja sanoa tokaisi:
— Te ette osaa, hyvä herra, tehdä eroa leikin ja taistelun välillä.
Marcel oikaisi itsensä täyteen mittaansa. Hän oli paljon pitempi kuin
Marthenay ja silmäillen tätä kopeasti hän vastasi:
— Te ette osannut tehdä eroa kunnioituksen ja liehittelyn välillä.
Kuullessaan heidän äänensävynsä, lähestyi rouva Dulaurens, peläten ukkosen puhkeavan. Hänen turhamaisuutensa ei tahtonut luopua kummastakaan upseerista: toisen arvonimen vastapainona oli toisen kuuluisuus.
Marthenay, joka mielestään ei ollut käyttäytynyt tahdittomasti, haeskeli riidan syytä. Silloin Isabella Orlandi tuli heidän luokseen kuin tuuliaispää ja selvitti vaaranalaisen tilanteen.
— Jean, tulkaa pian. Täällä on rakuuna.
Ja hemmotellun ja huonosti kasvatetun lapsen tavoin, jota koskaan ei ole nuhdeltu päähänpistoistaan, hän jatkoi suoraa päätä:
— Antakaahan kun katson kasvojanne, olkaa niin hyvä!
— Mutta, hyvä neiti… vastusteli luutnantti kalveten.
— Hetken vain, ei muuta kuin pienen hetken! Hän näytti tarkastavan herra de Marthenay'n kasvoja, ja ikäänkuin esittäen häntä yleisölle hän sanoi:
— Ihmeellistä, hänessä ei näy mitään.
— Mitä te minusta oikein tahdotte, vastusti de Marthenay.
Nuori tyttö purskahti nauruun ja jatkoi pilantekoaan:
— Ei tässä auta vastaansanomiset. Nuo siirtomaasoturit, ne vasta ovat poikia ampumaan. Kotiljongissa te kyllä viette heistä voiton, mutta sodassa, hui hai! Ei ole hyvä tulla heidän lähelleen!
— En ymmärrä teitä.
— Vai ette! Te ymmärrätte minut mainiosti. Kapteeni Guibert, joka tässä seisoo, löi teidät perinpohjin. Ja me hurraamme hänelle. Hän on sankari, tiedättekös. Tehän ette olekaan mikään sankari. Kun univormunne joskus hiukan kastuu, riittää siitä teille kerskailemista viikon päiviksi. Sitä paitsi se joka tahtoo taistella, ei menekään ratsuväkeen.
Mies on pahemmassa kuin pulassa, joutuessaan kauniin naisen kokkapuheiden esineeksi, ja perin vaikeata on siitä viisaankaan kunnialla selviytyä. Eikä luutnantti de Marthenay ollut ensinkään älykäs. Hän tahtoi taas käydä Marcel Guibert'in kimppuun:
— Nuoret tytöt suojelevat teitä, hyvä herra. Mutta Isabella Orlandi ei hellittänyt otettaan. Hän se vastasi:
— Mitä vielä, hän ei tarvitsekaan kenenkään suojelusta päästäkseen eteenpäin!
Rouva Dulaurens tuli väliin:
— No mutta, Isabella, mitä sinä puhut!
Nuori tyttö nosti hullunkurisella liikkeellä kätensä taivasta kohden:
— Ei saa koskea rakuunaupseeriin, ei edes kukkasilla.
Hänelle tuotti huvia tuon nuoren miehen nöyryyttäminen. Ennenkuin elämä nöyryytti häntä itseä — sillä hän oli jo ennakolta päättänyt uhrata kaikki, vieläpä rakkaudenkin, loiston ja komeuden halulleen — nautti hän täysin siemauksin siitä, että oli kaunis, keimaileva ja huimapää.
Clément Dulaurens saapui nyt ja käänsi lopullisesti keskustelun toiselle tolalle, ruveten kyselemään Marcel'ilta noita madagaskarilaisia nimiä, joihin hän oli niin innostunut:
— Kapteeni, onko olemassa sellainen paikka kuin Antanimbarindratsoksoraka? Eihän se vain ole jonkun sanomalehtimiehen valheita?
— Ei toki, se on muuan kylä.
— Entäs Ramazombazaha?
— Hän oli Hova'in päällikkö sodan alussa. Meidän miehet nimittivät häntä yksinkertaisuuden vuoksi: Ramasse ton bazar'iksi (Kokoo kampsusi).
— Näettehän, totesi Clément nuorukainen, että minä yksin kykenen keskustelemaan teidän kanssanne Madagaskarin retkestä teknillisin termin, sillä minä osaan vielä muitakin yhtä konstikkaita nimiä.
Kaiken aikaa oli Alice säikähdyksissään ollut ääneti.
Istuttiin pöytään, ja pian unohtui tämä pieni välikohtaus yleisen sydämellisyyden vallitessa, joka tavallisesti seuraa oleskelua raittiissa ilmassa ja ruumiillista kiihoitusta. Isabellakin oli talttuneempi ja osasi huvittaa kaikkia, vieläpä äskeistä vihollistaankin. Alice, joka istui Marcel Guibert'in ja Armand de Marthenay'n välissä, koetti olla molemmille mieleen, hiljaisena ja hillittynä kuten tavallista. Pöydästä noustessa unohti hän lasinsa viereen alppiorvokkikimpun, jota hän iltapäivällä oli kantanut vyössään. Marcel korjasi sen ja nuori tyttö huomasi, mitä hän teki.
— Annattehan sen minulle, neiti, pyysi hän, vaikk'ei hänen äänensä juuri kuulunut pyytävältä.
Kuitenkin hän lisäsi:
— Te välititte siitä niin vähän, että jätitte sen pöydälle. Ja sen kukatkin ovat jo kuihtuneet.
Alice ei vastannut mitään, hymyili vain punastuen, ja nuori mies piti sitä suosion osoituksena…
Marcel lähti ensimmäisenä Aix'ista, päästäkseen hyvissä ajoin kotiin, jottei hänen äitinsä tarvitsisi olla vähääkään levoton. Ilta oli niin ihana, että saavuttuaan kello kymmenen aikaan Chambéry'n asemalle, hän päätti kulkea kotiin jalan. Matkaa olikin vain kolme kilometriä aukeaa lakeutta, pitkin plataaniteitä, ja sitten pian noustu ylämäki metsän läpi.
Hän astui nopeasti ja hengitti aina väliin alppiorvokkien voimakasta tuoksua. Lähestyessään Maupas'ta illan hämärässä, jota puiden varjot vielä pimensivät, hän tuskin saattoi erottaa muutamia tähtiä, jotka tuikkivat lehvien läpi ja joiden loiston tuo synkkä lehtikatto teki vielä kirkkaammaksi. Hän hengitti ahnaasti raikasta ja sulotuoksuista ilmaa. Hänen rintansa laajeni. Hän tunsi riemuiten uutta kiihtymystä koko olennossaan.
Rakastiko hän? Hän ei ollut siitä vielä selvillä. Mutta olihan erään nuoren tytön näkeminen saattanut kaiken hänen nuoruuden intonsa hehkumaan.
Silloin välähti muuan muisto elävänä hänen mieleensä. Hänestä tuntui yht'äkkiä, kuin olisi hän ollut Algeriassa, siirtynyt ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Oli yksi noita Itämaiden iltoja, joita ei voi unohtaa, jolloin taivas kuultaa tummansinisenä ja tuulenhenkäys on kuumaa ja haikeaa. Hän oli yksinään ratsastamassa ja antoi hevosensa kävellä pensaskankaalla. Silloin yht'äkkiä ratsu pysähtyi. Hän katsoi ympärilleen: läheisten pensasten hoikat oksat vain törröttivät tummina pimeässä. Mutta eivät hyväilyt eivätkä kannuksen iskut saaneet hevosta liikkeelle, ja sen ruumista puistattivat pitkät väristykset. Piilikö tuolla pensaiden varjossa jokin elävä olento heidän lähellänsä? Tuossa suuressa äänettömyydessä, joka laskeutui yli pimeän ja aution lakeuden, aavisti hän jonkun näkymättömän olennon läsnäoloa. Mutta tämän salaperäisen vaaran edessä, jota ei voinut välttää, hän ei tuntenut pelkoa. Päinvastoin hän tunsi jännittyvän kaiken tarmonsa ja voimansa.
Ankaralla voimainponnistuksella hän viimein sai hevosensa liikkeelle, ja se lähti hurjasti laukkaamaan pimeyteen. Ja tietämättä häneltä oli jäänyt, oliko eläin värissyt kuvitellun pelon vuoksi, vai oliko silloin todellakin kuolema ollut heidän kupeellansa…
Miksi tämä muisto juuri tällä hetkellä valtasi hänen mielensä? Hän eli uudestaan tuon kaukaisen yön oudon mielen jännityksen. Kuin silloin, tunsi hän nytkin tuntemattoman vaaran vaanivan: hän ei tietänyt, minkälaista tulevaisuutta, iloako vai suruja kohden hän oli kulkemassa. Mutta hän tunsi myös voimansa kuin silloin. Hän pani kätensä rinnalleen: se paisui täyteläisenä ja vavahdellen illan tuulessa.
Hän oikaisi itseänsä vieläkin, haluten tehdä itsensä pitemmäksi, ja ihanalta tuntui hänestä nuoruutensa. Toivon ja ylpeyden huumaamana hän lähti juoksemaan.
Metsässä huokaili alakuloisesti lempeä yö…
Myöhemmin Marcel varmaankin muisteli tätä hetkeä, jolloin hän yön varjojen laskiessa oli juossut kohti jotakin huumaavaa ja peloittavaa, kohti rakkautta.