IV.
Vierailu Chênaie'ssa.
— Minä tulen viemään teiltä teidän lapsenne, sanoi Jean Berlier rouva
Guibert'ille, tervehdittyään häntä.
— Älkää toki, älkää viekö, tämä vastusti lempeästi.
Hän hymyili vienoa ja haurasta hymyä. Nuori mies oli yllättänyt hänet, kun hän istui työnsä ääressä kastanjoiden siimeksessä, melkein vastapäätä vanhaa taloa. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, paremmin nähdäkseen ompeleensa pisteitä. Heti huusi hän Marcel'ia ja Paulaa, jotka kävelivät vähän matkan päässä puutarhassa. Ja heidän lähestyessään pitkin rikkaruohojen valtaamaa käytävää, kysyi hän melkein arasti:
— Menettekö Chênaie'hen?
— Menen, Jean vastasi, lyömään krokettia tai tennistä.
Ja ikäänkuin olisi katunut aiettaan hän lisäsi:
— Jos vain haluatte, en puhu siitä mitään.
— Tietysti puhutte, Marcel tarvitsee hauskutusta ja liikuntoa. Hän on tottunut toimekkuuteen. Ja minun pieni Paulani on ollut vallan liian kauan minun vanhan parissa.
Hän ei ensinkään ajatellut itseään eikä omaa yksinäisyyttänsä.
Rouva Guibert kohteli Jean Berlier'ta melkein äidillisesti. Pikkupoikana oli hän nähnyt tämän leikkivän Maupas'sa, eikä ollut useinkaan erottanut häntä omista lapsistansa. Jean oli erään Chambéry'ssa suuressa arvossa pidetyn asianajajan ainoa poika. Kadotettuaan ennen aikojaan vanhempansa, oli hän ollut hiukan omituisen ja eriskummallisen enonsa kasvatettavana. Tämä vanha herra oli siihen määrään kiintynyt kukkien seuraan, että unohti niiden tähden ihmiset, vieläpä sisarenpoikansakin. Herra Loigny asui lähellä kaupunkia Cognin'in tien varrella, pienessä talossaan, joka aivan hukkui ruusujen peittoon. Hän viljeli puutarhaansa ja toimitti ruusujen nimiluetteloa. Siten vei hänen työnsä kaikki hänen elämänsä hetket. Hän ei huomannut tarkoin sitäkään, kuinka kauan kulloinkin hänen sisarenpoikansa oli poissa. Jean, joka palveli upseerina algerialaisessa siirtomaa-sotaväessä, palasi lomalle aina puolentoista vuoden perästä, ja silloin eno heti teki hänelle selvää keksinnöistään ruusukasvien alalla, luullen sillä osoittavansa hänelle suurta rakkautta.
Marcel ja Paula saapuivat kastanjakäytävälle. Jean kertoi heille, että heitä odotettiin Chênaie'hen.
— Muutenkin, hän sanoi Marcelille, olet kai velkaa vierailun rouva Dulaurens'ille kukkataistelun jälkeen? Nythän saat sen sopivasti suoritetuksi, kun tulet lyömään krokettia.
— Niin kyllä, myönsi kapteeni.
— Tulettehan meidän mukanamme, Paula neiti? Mutta Paula kieltäytyi, syyttäen ihmispelkoa mieltään.
Marcel katseli häntä surullisesti, ja Jean jonkinlaisella myötätuntoisella uteliaisuudella. Jälkimmäinen muisti ennen vanhaan tässä samassa pihassa leikkineensä pienen tytön kanssa, joka oli pursuvan iloinen ja reippaampi ja ketterämpi kuin kukaan heistä pojista, ja hänen sijastaan hän nyt tapasi nuoren neidin, joka oli umpimielinen ja ylpeä entisiä leikkitovereitaankin kohtaan. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen olentonsa suloutta, hänen solakkaa ja hoikkaa, vaikkakin voimakasta vartaloaan ja hänen tummia välkähteleviä silmiään. Hän olisi tahtonut voittaa takaisin pikku Paulansa ystävyyden, mutta tämä Paula, joka oli niin kaunis ja niin kylmäkiskoinen, saattoi hänet hämilleen ja herätti hänessä kuin syvää mielihaikeaa, jota hän ei halunnut itselleen tarkemmin selvittää.
— Tiedättekös, minun täytyy torua teitä, Jean, sanoi yht'äkkiä rouva
Guibert.
— Älkää toki, älkää toruko minua, vastasi nuori mies nyrpistäen suutaan kuin suuttunut.
Hänen hyvätuulensa oli aivan sananpartena, ja heti kun hänet nähtiin, kirkastuivat kaikki kasvot.
— Mehän olemme kumminkin teidän vanhimmat ystävänne, ja nyt saamme rouva Dulaurens'in kautta tietää teidän elämänne suuren tapahtuman.
— Minkä suuren tapahtuman, kysyi Jean, ollen olevinaan perin hämmästynyt.
Sillä hetkellä Paula nousi ja lähti astumaan rakennusta kohden, ikäänkuin hänellä olisi ollut sisällä jotain tärkeää tekemistä.
— Että menette naimisiin.
— Että menen naimisiin! Entä kenen kanssa, laupias taivas?
— Neiti Isabella Orlandi'n kanssa.
Rouva Guibert, joka aina pysyi totuudessa oli uskonut rouva
Dulaurens'in puhetta. Jean Berlier purskahti nauruun.
— Hän on puhunut minun "flirtistäni!" Hän on tarkoittanut minun "flirttiäni". Mutta lyönpä vetoa, että te ette ymmärrä, mitä tämä englantilainen sana merkitsee.
Paula nousi hitaasti portaita. Hän oli painanut kädellään rintaansa, aivankuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, mutta sitten hän oli alkanut astua keveämmin. Mennessään salin peilin ohi, pysähtyi hän, hämmästyen kauneuttaan. Edullisesti lankeava päivän valo näytti hänelle peilistä kuvan, joka oli viehättävämpi kuin hän oli osannut odottaa. Hän hymyili surullisesti, ja tämä hymyily merkitsi: "Mitä se hyödyttää? Mitä hyödyttää kauneus niitä, joilla ei ole myötäjäisiä, ja tämä rakkauden ja hellyyden ahjo, joka hehkuu tyhjässä sydämessä, kuten lamppu autiossa pyhäkössä?" Kumminkin tuotti hänelle vasten tahtoaankin lohdutusta hyödyttömän ihanuutensa näkeminen.
Jean tekeytyi syvämietteisen näköiseksi kuin oppinut, joka ratkaisee teoreemia.
— "Flirtti" on juuri tyhjänpäiväistä kuhertelua neitosten kanssa, joita ei aiokaan naida.
— Sitä sanotaan meidän kielellämme liehakoimiseksi, sanoi rouva Guibert. Jean, te olette väärässä. Minä olen vanha nainen, uskokaa minua. Se leikki ei ole koskaan tasaista. Nuoret tytöt odottavat aina sulhasta. Te petätte heidän oikeutetun toivonsa ja häiritsette suotta, huviksenne vain, heidän sydämensä rauhaa ja heidän tunteittensa vilpittömyyttä.
Nuori mies kuunteli tätä pientä nuhdesaarnaa kunnioittava hymy huulillaan.
— Minusta on sangen mieluista kuulla teidän puhuvan noin. Mutta minä huomaan, että te ette tunne nykyaikaisia nuoria neitoja.
— En tunne minäkään, sanoi Marcel. Käytkö usein Chênaie'ssa?
— Käyn kyllä, minä olen liiaksi liikkuvainen, saadakseni päiväni kulumaan Ruusuhuvilassa. Eno pelkää joka hetki, että minä tallaan hänen kukkasarkojaan. Hän elää alituisessa tuskassa, ja huoahtaa helpotuksesta, kun näkee minun lähtevän tieheni. Ja Chênaie'laiset ovat sangen mieltäkiinnittäviä ihmisiä.
— Todellako, kysyi Marcel, koettaen näyttää välinpitämättömältä, vaikka jokseenkin huonolla menestyksellä.
— Siellä osataan kaikella tavoin tappaa aikaa, joka on heidän pahin vihollisensa. Mutta kaikesta huolimatta hekin toisinaan ikävystyvät tyhjäntoimittamiseen. Rouva Dulaurens hyörii ja hermostuu, pitää kutsuja ja laatii ruokalistoja tai selontekoja kutsuistaan hienoston sanomalehtiin. Talon herra, kursailevan juhlallisena ja arastelevana, järjestelee kirjastonsa kirjoja, joiden kauniita ja tasaisia rivejä kukaan ei ole aikonutkaan saattaa epäjärjestykseen, tervehtelee vaimonsa vieraita, vahvistaa vaimonsa pienimpiäkin puheita ja pyytää palvovan kunnioittavalla käytöksellään lakkaamatta anteeksi aatelittomuuttaan tältä niin peräti ylhäissyntyiseltä olennolta. Clément poika huristelee autollaan ja ajaa mäsäksi koiria; onneksi hän on tähän asti tyytynyt vain niiden murskaamiseen.
— Entä Alice, kysyi viattomasti rouva Guibert.
Nuori mies vastasi varovaisesti:
— Alice neiti odottaa tapahtumia, jotka eivät voi olla hänelle muuta kuin mieluisia.
— Mutta et suinkaan sinä vain Dulaurens'ien seuraa etsi Chênaie'sta, virkkoi kapteeni.
— Tapaahan siellä vielä heidän kutsuvieraitaankin. Rouva Orlandi'n esimerkiksi. Rouva Orlandi on palannut syntymäkaupunkiinsa suremaan kadonnutta ihanuuttaan pikemmin kuin miesvainajaansa. Kauneutensa päivinä hän asui Firenzessä. Mutta nuoruuden mentyä, hän jätti hienon maailman ja Italian. Hänen varallisuutensa vaurio teki sen välttämättömäksi. Mutta hän ei liioin tahtonut kuihtua riemuvoittojensa näyttämöllä. Hän on karkoittanut huoneistaan kaikki peilit, ja ovat ne päässeet turvaan, niin väitetään, hänen tyttärensä kamariin. Hän käyttää vain nuoria ja sieviä palvelijattaria, ja on aina koristettuna jalokivillä kuin mikäkin pyhäinjäännösarkku. Päivät päästään hän ottaa esille ja panee taas lippaisiin noita muinaisten menestystensä todistajia. Kumminkin hän vielä joutaa hoitelemaan inhoittavaa Pistache nimistä sylikoiraa, jota hän pitää Isabella neitiäkin parempana.
— No lopultakin, sanoi Marcel, kylläpä kauan kierrettiinkin.
— Isabella neiti on ihastuttava. Hän tietää, että hänen kauneutensa velvoittaa häntä ottamaan miljoonapohatan aviomieheksensä. Ja kyllä hän sen tekeekin. Hänen äitinsä ja minä rohkaisemme häntä.
— No mutta, vastusti rouva Guibert lakaten ompelemasta.
— Vaikka ei hän tarvitse rohkaisua, jatkoi nuori mies. Italiattaret ovat sangen käytännöllistä väkeä. No, ja sitten kannattaa kyllä tutustua neiti de Songeon'iin, jonka laiha jalosukuisen vanhanpiian profiili alituisesti on Chênaie'n kaunistuksena.
— Hänet minä kyllä tunnen, keskeytti rouva Guibert. Hänhän on pyhimys. Hän johtaa lukemattomia hyväntekeväisyyshommia ja käyttää koko elämänsä hurskaisiin keskustelukokouksiin ja pyhiinvaelluksiin.
— Sanokaa ennemmin, että hän kuluttaa elämänsä johtamiseen ja matkoihin. Hän pitää liikunnosta ja hallitsemisesta. Hän johtaa ja siirtyy paikasta toiseen ja luulee palvelevansa uskontoa, käyttäessään sitä vilpillisen intohimonsa tyydyttämiseksi. Sillä taru tietää, että hän kiristää velallisiaan kuin juutalainen voidakseen sitä taajemmin tehdä noita Herralle otollisia matkojaan muodissa oleviin pyhiin paikkoihin.
Rouva Guibert tahtoi keskeyttää häntä.
— Mutta hyvä Jean, mitä te meille kerrottekaan? Tehän aivan koetatte saada meidät uskomaan, että olette ilkeä.
— Tämähän on vain pientä panettelua, sanoi nuori mies. Suokaa anteeksi! Olen puhunut avomielisesti, kuin oman perheeni keskuudessa, jos minulla olisi sellaista.
Ja karkoittaakseen näiden viimeisten sanojen herättämän kaihontunteen, hän lisäsi:
— Täällä minun on hyvä olla. Täällähän minä kävin leikkimässä pikku poikanakin. Mutta älkää puhukokaan neiti de Songeon'ista. Hänkö pyhimys! Ei ikinä! Te, rouva Guibert, te olette pyhimys.
Rouva Guibert ei voinut punastumatta kuulla kehumisia, niin vanha kuin olikin. Hänen miehuullisuutensa oli sisäistä.
— Mitä te nyt puhuttekaan, Jean? Jumala on antanut minulle liiaksi hyvyyttään, siinä kaikki.
Nuori mies katseli ihmeissään vanhaa surupukuista naista, jonka kasvot olivat murheen uurtamat ja silmät alati kyynelissä ja joka kiitti Jumalaa koettelemuksistansa. Tämä huomasi hänen ilmeensä.
— Niin juuri, Jumala antoi minulle ylenmäärin armolahjojaan, ennenkuin hän otti ne minulta. Ja nytkin vielä, vaikka vapisenkin hajaantuneiden lasteni tähden, hänen tähtensä (hän näytti Marcel'ia), joka jo on ollut niin monissa vaaroissa, niin kuinka en olisi ylpeä heidän rohkeudestaan, heidän urhoteoistaan? Heidän elämänsä on minun elämääni!
Liikutettuna Jean nousi seisomaan, tarttui rouva Guibert'in käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
— Te olette pyhimys, johan sen sanoin. Kun olen teidän seurassanne, tulen paremmaksi, enkä halua enää tuhlata nuoruuteni päiviä kuin tuhkaa tuuleen, tahtoisin olla teidän poikienne kaltainen. Mutta minullahan ei ole äitiä.
Hän näki Paulan palaavan alas portaita. Hänellä oli hattu päässään ja kasvoilla uusi, raikas ilme.
— Kas, Paula neiti, oletteko päättänyt tulla mukaan?
— Olen, vastasi tämä. Ilma on niin ihana. Ja Marcel on pahoillaan, jos jään kotiin.
Hän suuteli äitiään ja lähti Chênaie'hen, kulkien noiden molempien nuorten miesten keskellä ja omistaen vaivatta heidän nopean astuntansa.
Kun kuljetaan Chaloux'n harjannetta, jonka alarinteellä Cognin'in kauppala sijaitsee, saavutaan Chênaie'n portille. Plataanikäytävä vie puiston läpi avaraan ja komeaan huvilaan, mistä on laaja näköala Bourget'n järvelle saakka, jonka kalvoon sitä piirittävien vuorten mahtavat varjot kuvastuvat. Sillä puolella huvilaa ei ole ainoatakaan puuta, jottei näköala häiriintyisi, viheriäiset nurmikot vain tennis- ja krokettikenttineen hivelevät silmää. Mutta rakennuksen takana tarjoavat vuosisataiset tammet kesäkuumalla siimeisiä lymypaikkojaan.
Dulaurens'it olivat mestareita hauskuuttamaan vieraitansa. Ja jokainen sai huvitella oman mielensä mukaan. Kun Paula saapui veljensä ja Jean Berlier'n seurassa, oli krokettipeli keskeytetty ja kaikki seisoivat piirissä Isabella Orlandi'n ympärillä, joka puhui puoliääneen ja viittoili käsillään:
— No niin, hänen nimensä on Landeau, lopetti hän.
— Kenen sitten, kysyi Jean liittyen heti kuuntelijoiden parveen.
— Minun sulhaseni.
Ja nuori tyttö purskahti kimakkaan, hermostuneeseen, melkein korvia särkevään nauruun. Hän ojensi kätensä nuorelle miehelle:
— Hyvää päivää, Jean.
Hän kutsui luutnantti Berlier'ta ristimänimellä sillä perustalla muka, että oli tavannut tämän kerran pikkupoikana.
— Tässä on punainen maila. Jätetään tämä peli, josta ei kukaan välittänytkään ja aloitetaan uusi. Te saatte tulla minun puolelleni.
Hän järjesti krokettipelin mielensä mukaan ja näytti hetkisen aivan hehkuvan peli-innosta. Jean'in pallo tuli hänen pallonsa avuksi, jonka taitava maila oli lennättänyt kauas kaarista ruohikkoon. He olivat pyrkineet muista erilleen ja käyttivät nyt tätä hetkeä hyväkseen.
— Niin, hän sanoi, ja Jean huomasi, että hän oli hyvin kalpea, minä saan ilmoittaa teille meneväni naimisiin erään lyonilaisen tehtailijan kanssa. Otan hänet hänen rahojensa tähden.
— Minä onnittelen.
— Kiitos. Useampia miljoonia, kukoistavia tehtaita. Hän on luvannut notaarilleni oivalliset avioliittoehdot. Silloinhan, ymmärrätte kai, ei mitään merkitse, vaikka hän onkin ruma, nelikymmenvuotias ja nimi hullunkurinen.
— Se on selvää.
— Eikö olekin?
Mutta heitä huudettiin ja moitittiin viivyttelystään. Turhaan heidän pelitoverinsa koettivat saada heitä innostumaan. Ja he saattoivat puolueensa tappiolle.
Kun mentiin sisälle virvokkeita nauttimaan, riensivät he muiden edelle, jotka hitaasti ja eri parvissa astuivat nurmikkoa pitkin, ja kiersivät huvilan. Siten he saapuivat viimeisinä perille. Heidän tehdessään tätä kierrosliikettä sanoi Isabella kursailematta seuralaiselleen:
— Voitteko ymmärtää, Jean, että saattaa mennä naimisiin rakkaus sydämessä?
— Aviomiestäänkö kohtaan?
— Älkää kujeilko.
Hän kujeili todellakin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää. Mutta kun hänen silmänsä sillä hetkellä sattui rumaan etanaan, joka mateli ruusussa pihan ruusupensastossa, tunsi hän hellää, surunsekaista sääliä Isabellan alttiiksi annettua kauneutta kohtaan.
— Parempi on rakastaa ennen, kuin jälkeenpäin, hän sanoi lopuksi.
— Hoo, jos rakastaa ennen, niin rakastaa jälkeenkinpäin.
Jean käänsi keskustelun toisaalle, sillä hän taisteli hekumallista heltymistä vastaan. Koskaan ei hän vielä ollut niin palavasti ihaillut tuota käskevää profiilia, noita rohkeakatseisia silmiä, noita punaisia ja aistillisia huulia, noita loistavia hampaita, koko tuota rehevää, mutta samalla solakkaa nuorta suloutta.
— Enkö olekin tietäjä? Minähän ennustin teille tämän avioliiton eräänä iltana junassa.
— Olette. Äiti on minulle aina jankuttanut: "Kultaseni, viikon päästä kaikki miehet ovat samanlaisia. Varallisuus katoo ja nuoruus menee pian ohi, mutta varallisuus vain tekee nuoruuden nautittavaksi."
— Teidän arvoisa äitinne on sangen selvänäköinen.
— Kaikkihan ne Italiassa ovat sellaisia. Runous on vain sanahelinää.
Yht'äkkiä hän purskahti itkuun tuossa välittömyydessään, joka oli hänen suurin viehätyksensä ja saattoi hänet odottamattomien tunteenpuuskien valtaan. Ja kun nuori mies katsoi häntä ihmeissään, sanoi hän:
— Miksi te ette mene naimisiin minun kanssani?
— Jean ällistyi, mutta osasi kuitenkin aika pian vastata:
— Enhän voi viedä teitä mukanani Afrikaan.
— Voisittehan ruveta liikemieheksi. Ne ansaitsevat paljon rahaa. Herra
Landeau auttaisi teitä.
Ja ajatellessaan tätä omituista osaa, jonka hän määräsi herra Landeau'lle, puhkesi hän hillittömään nauruun, joka tarttui hänen seuralaiseensakin. Kun he astuivat poikki plataanitien, käytti nuori tyttö erään puun varjoa hyväkseen ja tarjosi poskeansa:
— Suudelkaa minua lohdutukseksi.
Ja tuon raikkaan posken kosketus tuntui vielä Jean'in huulilla, kun
Isabella taas palasi ehdotukseensa.
— Sepä vahinko. Mutta miksi te ette ole miljoonan omistaja?
— Sitähän minäkin tässä mietin, tunnusti Jean Berlier…
Kun Jean ja Isabella olivat sivuuttaneet ensimmäisen joukon, jota rouva Dulaurens saattoi saliin, osoitti tämä etenevää nuorta tyttöä seuralaisilleen:
— Minä en moiti häntä vähääkään, vaan hyväksyn täydellisesti hänen menettelynsä. Hänen naimiskauppansa todistaa suurta luonteen lujuutta. Sillä hän on itse vallan varaton.
Äveriäiden ystävättärien kuoro oli samaa mieltä. Ja rohkaistuneena hän jatkoi, katsahtaen kumminkin varmuuden vuoksi taaksensa:
— Mutta entäs tuo Paula Guibert. Hänpä ei vain ottaisi herra Landeau'ta. Ei penniäkään, ja sellainen prinsessa! Kuinka hän voi päästä naimisiin.
— Hänen isänsähän uhrasi omaisuutensa pelastaakseen veljensä, huomautti muuan naisista. Se oli sangen kauniisti tehty.
— Pelastaakseen Guibert'in nimen! Parempi olisi hänen ollut säästää rahansa. Kuka enää muistaa hänen uhraustaan?
Muuan mietelauseita viljelevä herra lausui:
— Unhotus on nopeampi kuin kuolema.
— Tuohon Paula pahaiseen, jatkoi rouva Dulaurens, mieltyi luutnantti Sinard pukutanssijaisissa, jotka pidin pari vuotta takaperin, ennen tohtorin kuolemaa. Hän ajatteli asiaa sangen vakavasti. Mutta sitten hän sai periä kolme sataa tuhatta frangia. Ja ymmärrättehän, että hänellä sen perästä on toisenlaiset vaatimukset.
— Tietysti! Se on selvää! huudahteli kuuliainen kuoro. Eihän hän enää voi sitä ajatellakaan…
Muutamia askeleita taaempana asteli raskaasti ja hitaasti lihavuutensa vaivaama rouva Orlandi neiti de Songeon'in ankaran silmän valvomana. Hän koetti huohottaen antaa edullisia selityksiä:
— Tyttäreni oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Mutta tuolla nuorella miehellä on periaatteita ja, mikä ei suinkaan ole haitaksi, suuri omaisuus.
Periaatteet olivat aiotut hivelemään puheenjohtajatarta, joka kysyi:
— Eikö hän enää tee työtä?
— Kyllä, kyllä hän vielä tekee työtä. Hän johtaa liikkeitään. Hän komentaa tuhansia työmiehiä. Hän komentaa kuin kenraali.
Mutta vanha neito mutisi kuivasti:
— Minun aikanani ei meidän piirissämme olisi menty naimisiin työtä tekevän miehen kanssa.
Jean Berlier ja Isabella Orlandi, jotka olivat saaneet kiertäneeksi huvilan, ilmestyivät puistikosta. Nuori mies kiusoitteli huvikseen neiti de Songeon'ia, ja nämä sanat saivat hänen heti sekaantumaan keskusteluun.
— Kaikki on muuttunut, armollinen neiti. Se on meidän aikamme onnettomuus. Ennen muinoin aateluus oli siinä, ettei tehnyt mitään. Nyt työ se aateloi, ja nyt tehdään työtä vielä enemmän siveellisestä velvoituksesta kuin fyysillisestä välttämättömyydestä. Maailma on ylösalaisin: heittiöt ne nyt vain ovat tekemättä työtä.
Mutta Savoijin Valkoristin, Pyhän Antonin leivän ja monien muiden yhdistysten ja ompeluseurojen kunniapuheenjohtajatar silmäili häntä halveksivasti ja vastasi purevasti:
— Jotka ovat paimentaneet sikoja maan päällä, paimentavat niitä taivaassakin.
— Onko se uskonkappale? kysyi Jean ilvehtien.
Alice oli jäänyt jäljellepäin Paula ja Marcel Guibert'in kanssa ja asteli väsynein ja veltoin askelin.
— Väsyttääkö teitä, kysyi häneltä nuori mies. Tässä on penkki, levätkää.
— En, kiitos. Ei minua mikään vaivaa. Mennään vain sisään. Ja hymyillen viehkeätä luulosairaan hymyään hän lisäsi:
— Nämä pitkät kesäpäivät ne painavat. Eivätkö ne teistäkin tunnu hyvin raskailta?
Marcel hämmästyi.
— En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Minä rakastan aurinkoa, joka antaa elämää. Rakastan pitkiä päiviä, jotka aivan kuin pitentävät elomme aikaa.
Vaiteliaana ja hajamielisenä katseli Paula rakennusta kohden. Hän näki jonkun vierailulle tulijan soittavan ison portin kelloa ja tunsi hänet.
— Luutnantti de Marthenay, sanoi hän.
Alice'n kirkkaat silmät synkkenivät ja puna katosi hänen poskiltansa. Hän istui penkille, josta äsken ei ollut huolinut, ja pyysi Paulankin tekemään samoin.
— Ollaan täällä vielä hetkinen.
Ja kääntyen Marcel'in puoleen hän sanoi hurmaavan suloisesti:
— Te ette mahdu tähän istumaan. Mutta ette suinkaan te olekaan väsynyt?
— En ensinkään, tämä virkkoi, ja lisäsi hetken perästä: — Tunnetteko tätä mieletöntä arabialaista sananlaskua: Parempi on istua kuin seistä, parempi maata kuin istua ja parempi olla haudassa kuin maata.
— En ole kuullut sitä ennen, mutta pidän siitä.
Syvä alakuloisuus, luonnoton kuin lapsen epätoivo, kuvastui hänen nuorilla kasvoillaan, jotka olivat niin kauniit ja suloiset. Hän kumartui vaikenevan Paulan puoleen:
— Minä kadehdin sinua Paula. Sinä olet voimakas ja uljas. Mutta minä olen niin heikko. Jospa tietäisit, kuinka heikko minä olen. Minulla ei ole ollenkaan rohkeutta.
Ja kauneilla, surullisilla silmillään hän katsoi Marcel'iin aivan kuin hän hänelle puhuisikin ja anoisi häneltä apua. Miksi hän valitti sillä tapaa? Ja miksi hän pakeni luutnantti de Marthenay'ta?
— Kuinka ei teidän iässänne uskoisi onneen, sanoi Marcel.
Näiden jokapäiväisten sanojen asemasta olisi hän halunnut vahvistaa Alice'a omalla voimallansa. Ja Paula, jonka mieltä tällä hetkellä kalvoi epäily ja katkeruus, vaikeni yhä ja hymähteli itsekseen halveksivasti, ajatellessaan, että häntä kadehti tuo ystävättärensä, jota elämä oli pidellyt niin hellävaroen ja joka saattoi mielensä mukaan määrätä kohtalonsa.
Aurinko oli jo painunut Lépine'n vuoren taakse, mutta heidän edessään kääriytyi illan taivas loistavaan kultahuntuun, jonka kajastus kiloili kaihomielisesti Bourget'n järven kalvossa. Revard'in vuori ja Kissanvuori, joiden huiput vielä hohtivat kirkkaudessa, mittasivat korkeuttaan valon viipymisen mukaan, ja koettivat epätoivoisesti pidättää päivän viime säteitä. Ja tasanko häipyi siniseen ja rusottavaan usvaan, joka lankesi kaiken yli kuin kukkasade, sekoittaen välimatkat ja ääriviivat.
— Katsokaa, sanoi viimein Paula näyttäen taivaanrantaa.
Molemmat nuoret tytöt ponnahtivat pystyyn paremmin nähdäkseen, kuinka laskeva aurinko välkehti vedessä. Marcel näki vain Alice'n, joka oli kuin iso, hoikka ja notkea lilja valkoisessa puvussaan ja jonka puhdas profiili kuvastui illan kultaa vastaan kuin sädekehän ympäröimät enkelinkasvot keskiajan hurskaiden maalarien tauluissa. Alice kääntyi verkalleen nuorta miestä kohden ja hänen valon häikäisemien silmiensä pitkät ripset räpyttelivät. Hän hymyili sanomattoman suloisesti:
— En näe enää mitään, hän sanoi. Auringon heijastus tekee kipeätä silmiini.
Paula muisteli, kuinka hän pikku tyttönä ennen vanhaan veljineen huvikseen katseli suoraan aurinkoon luomiaan laskematta. Ja Marcel, jonka mielen väkisinkin niin hento kauneus sai heltymään, tunsi rinnassaan tunteitten riehuvan ja huumautui uhrautumisen halusta, jota rakkaus alkaessaan synnyttää.
— Alice, huusi rouva Dulaurens, et saa olla ulkona iltaviileässä.
Hiukan myöhemmin Marcel ja Paula sanoivat hyvästi. He palasivat Maupas'han puoleksi ruohottunutta polkua, joka kulkee kautta Forezan'in rotkon ja vie kauniin pyökki- ja koivumetsän läpi Vimines'in tielle. Puiden lehvien läpi pilkoitti rusottava ja malvanvärinen taivas, joka ennusti kaunista säätä. Mutta he kulkivat vaieten omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
— Oliko sinulla siellä ikävä, pikku sisko, kysyi viimein Marcel.
— Minullako, ei. Tulin Chênaie'hen sinun mieliksesi. Oletko tyytyväinen?
Hän ei vastannut heti. Hän oli huomannut Paulan surumielisyyden tämän itseensä vajoamisesta, ja katsomatta häneen, hän ilmaisi salaisuutensa metsän hämärässä:
— Jos pyytäisin häntä vaimokseni, mitä sinä siitä sanoisit?
Paula oli kyllä odottanut tätä tunnustusta, mutta kumminkin hän säpsähti. Hänen tummat silmänsä tarkastivat yhä polkua, jota edellisten vuosien kuivuneet lehdet peittivät ja joka hohti sinipunervana illan valaistuksessa. Melkein tylysti hän sanoi:
— Hänen vanhempansa eivät suostu.
— Minkä vuoksi, kysyi Marcel, ja ylpeys kuohahti hänessä rakkauden jälkeen.
— Koska ei sinulla ole aatelista arvonimeä.
— Eihän heillä ole itselläänkään. Ja sitäpaitsi, mitä se enää meidän päivinämme merkitsee?
— Kyllä vaan! Heidän piirissään ollaan ennakkoluuloisia.
— Mutta jos hän itse tahtoo?
— Hänellä ei ole omaa tahtoa.
— Entä jos hän rakastaa minua?
— Silloin hän itkee sinua.
Paulan oma epätoivo, jota ei koskaan kukaan saisi aavistaa, jonka hän salaa ja vaieten tukahduttaisi, pani nuo kovat sanat hänen suuhunsa. Loukkaantuneena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena Marcel joudutti kulkuaan oikaisten vielä ylämäessä varttaan, joka oli suora ja sorja kuin nuori kuusi. Unohtaen viimein omat huolensa, sisar kiirehti veljensä jälkeen, tarttui hänen käteensä saadakseen hänet pysähtymään ja sanoi liikutettuna:
— Kuulehan, minä puhuin pahasti äsken. Olin pahalla tuulella. Suo anteeksi! Ehkä minä erehdyn Niin, varmasti minä erehdyn. Näinhän tänään, että hän pitää sinusta. Ja hänen äitinsähän tuhlaamalla tuhlaa sinulle suosionosoituksiaan.
Veli kuunteli häntä, mutta apeus ei haihtunut hänen kasvoiltaan. Paula jatkoi:
— Näetkös, isän kuoleman jälkeen olen saanut kokea niin monia muutoksia meidän suhteemme, että luonteeni on varmaankin katkeroitunut. En voi sietää ihmisiä, jotka halventavat sitä, mitä me ihailemme, ja pitävät pilkkanaan sitä, mistä me innostumme. Kai kuulit, mitä puhui tuo Isabella Orlandi? Mutta jos Alice tulisi sinun vaimoksesi, niin kyllä hän pian muuttuisi! Hän on niin hyvä, niin suloinen ja hienotunteinen. Ja lisäksi hän on niin kaunis.
— Niin on, sanoi Marcel surumielisesti, hän on kaunis.
Metsä pimeni. Ei voinut enää erottaa toisistaan koivujen ja pyökkien hoikkia runkoja, eikä niiden jo mustia lehviä. Mutta metsän pimennosta päästyä kohtasi veljeä ja sisarta tuo kesäiltojen kauan kestävä vaalakkuus, joka ei tahdo väistyä yön tieltä.
Kun Maupas tuli näkyviin, pysähtyi Marcel äkkiä.
— Ei, sinä olet oikeassa. Mutta puhu Alicelle kumminkin. Selitä hänelle minun menneisyyteni ja tulevaisuuteni, mikä on minun ylpeyteni, mitä minä pidän onnenani. Veisin hänet mukanani Alger'iin, joka on lumoava kaupunki.
Sisar ymmärsi ja katsoi hellästi ja liikutettuna veljeensä.
— Oi, jos sinä rakastat häntä, on se eri asia. Minä teen kuten tahdot.
Marcel pyysi:
— Puhu hänelle huomenna. Meidät on kutsuttu aamiaiselle Chênaie'hen neiti Orlandi'n sulhasen kanssa.
— Huomennako jo, sanoi sisar vain.
Hänelle ei oltu puhuttu mitään aamiaisille tulosta. Mutta hän ei nyt huomannutkaan tuota tahdittomuutta, vaan lisäsi:
— Eikö olisi parasta puhua ensin hänen vanhemmilleen?
— Ei, vastasi Marcel lujasti, en halua, että äiti joutuisi tekemään turhaa matkaa.
— Heidän kulkiessaan porttaalin läpi, kuiskasi sisar:
— Soisin niin sydämestäni, että sinä tulisit onnelliseksi.
Veli hymyili epäilevästi:
— Älä puhu vielä mitään äidille. Hän ei pidä noista ihmisistä. Enkä pidä minäkään.
Ja tunnustaen vihdoinkin joutuneensa häviölle, hän lisäsi:
— Mutta häntä minä rakastan.