V.
Alice'n salaisuus.
Aatelittoman miehen ja jalosukuisen naisen avioliittoa ei maaseudulla vielä pidetä oikein sopivana. Heitä kutsutaan puolirotuisiksi, eivätkä he voi vaatiakaan puhdasrotuisen nimeä. He joutuvat naurunalaisiksi, kun toinen suvaitsee, että toinen alentumistaan peittääkseen, lakkaamatta toitottaa korkeata alkuperäänsä, vieläpä julistaa sitä nimikorteissaankin.
Herra Dulaurens oli oppinut kodissaan tuntemaan aristokraatisen ennakkoluulon voimaa. Hän oli äärimmäisen jyrkkä omaksumassaan kuningasmielisyydessä. Kaikki aateliset arvonimet häikäisivät häntä, vieläpä nekin, joita ivamielinen San Marinon tasavalta kalliilla hinnalla myyskentelee ja joita hän ei nöyryydessään rohjennut hankkia. Tämä kunnioittava käytös ei kuitenkaan antanut rouva Dulaurens'ille täyttä korvausta epäsäätyisestä avioliitostaan, mutta se hiveli kumminkin hänen vallanhimoaan.
Samoin kuin hän hallitsi miestänsä ja kotiansa, samoin hallitsi hän lapsiansa, varsinkin Alice'a. Hän oli niitä äitejä, jotka eivät osaa erottaa tyttärensä onnea omasta onnestaan ja luulevat vilpittömästi edistävänsä tyttärensä onnea ajatellessaan todellisuudessa vain omaansa. Hänen kiihkeä äidinrakkautensa, joka lainasi sukupuolirakkaudelta kaikkivaltaavan luonteensa, tyydytti hänen sydämensä polttavaa tarvetta, joka ei avioliitosta ollut saanut tyydytystä.
Tänä aamuna hän toimekkaana järjesti Alice'n tulevaisuutta, ja oli hänelle juuri muodon vuoksi ilmoittanut kreivi de Marthenay'n kosinnan. Mutta ennen kaikkea hän ajatteli aamiaiskutsuja, jotka hän piti Isabella Orlandi'n kihlauksen johdosta, ja hän nousi tuon tuostakin nojatuolistaan antamaan määräyksiään, eikä tullut tarkastaneeksi tytärtään eikä liioin vaatineeksi hänen suostumustaan. Hän menetteli kuin valloittajat, jotka eivät voi kuvitellakaan, että heidän aikeitaan vastustettaisiin. Vieläpä käsitteli hän jonkinmoisella huolettomuudella tätä niin peräti vakavaa kysymystä, sillä hän oli jo kauan sitä ajatellut ja piti sitä tuollaisena luonnollisena ja niin sanoakseni välttämättömänä perheliittona.
Palattuaan kolmannen kerran kyökistä, jossa hän ei pelännyt käydä, kertasi hän vielä lyhykäisesti kaikki tämän liiton tuottamat edut:
— Sangen vanhaa aatelia ja sangen luotettavaa. Oivallisia suhteita. Varallisuus keskinkertainen, se on kyllä totta, mutta eiväthän meidän aatelismiehemme olekaan kauppiaita. Ja sitäpaitsi Armand on sangen pulska poika.
Ovelle kolkutetaan, kauhistunut hovimestari astuu sisään ja huudahtaa kädet kohotettuina taivasta kohden:
— Voi rouva, minun täytyy ilmoittaa rouvalle, että kerma ei hyydy jäätelökupukassa.
— Pankaa enemmän jäätä ja lisätkää suolaa, vastasi lyhyesti rouva
Dulaurens, joka jatkoi heti kun ovi oli sulkeutunut:
— Ja sitten, kultaseni, saan pitää sinut lähelläni. Ymmärrät kai, että minä olen sitä vaatimalla vaatinut, vieläpä asettanut sen sinun suostumuksesi oleelliseksi ehdoksikin. Armand on luvannut minulle, ettei hän jätä Chambéry'ta. Jos hänet joskus nimitettäisiin muualle, ottaisi hän eron virastaan, siinä kaikki: se on päätetty asia. Ja niin me yhä saamme olla yhdessä. Emmehän me voikaan erota toisistamme.
Liikutus alkoi jo vallata hänen mielensä, kun ovelle taas koputettiin.
— Sisään, sanoi hän kärsimättömänä. Puutarhuri se toi ruokapöydän kukkamaljan katsottavaksi, saadakseen kehumisia.
— Alice, katsoppas noita kauniita neilikoita, sanoi rouva Dulaurens hajamielisenä. Ja noita jasmiineja ja noita ruusuja. Hyvä on, Pierre, kiitoksia.
Hän katsoi viimein tyttäreensä, jonka vaitiolo alkoi häntä ihmetyttää. Alice oli kuolon kalpea ja katseli maahan. Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän äitinsä katseen ja purskahti itkuun, voimatta enää hillitä itseänsä. Rouva Dulaurens sulki hänet syliinsä.
— Kultaseni, mikä sinua vaivaa?
— En minä tiedä. Miksi minut tahdotaan nyt jo naittaa? Minun on niin hyvä olla täällä kotona. Anna minun vielä olla luonasi, äiti kulta.
Äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, niinkuin hänen lapsena ollessaan:
— Mutta saanhan pitää sinut lähelläni, sydänkäpyseni. Selitinhän sinulle, että sinun ei tarvitse jättää minua. Ja hän lisäsi hymyillen, tuntien kumminkin epämääräistä levottomuutta:
— Mikä soma kreivitär de Marthenay sinusta tuleekaan, neitiseni! Ja miellyttäähän kreivi sinua?
— Oh, en minä tiedä.
Se oli hänen arka kieltonsa. Rouva Dulaurens aavisti sitä:
— Määräämme häät siksi päiväksi, kuin sinä haluat.
Kuullessaan nämä sanat, jotka tekivät tuon pelätyn tapahtuman välittömän todelliseksi, värisi Alice kiireestä kantapäähän ja huudahti sydäntä särkevällä äänellä:
— Ei, ei, minä en tahdo! Äiti, äiti!
Rouva Dulaurens hämmästyi. Hänen rakkautensa ja hänen tahtonsa sai iskun. Mutta hienon maailman naisena, joka huolehtii vain nykyhetkestä, hän ei pitänyt hetkeä soveliaana selityksille.
— Tyynny, kultaseni. Ymmärrän hyvin sinun mielenliikutuksesi. Kyllä kaikki selviää. Aamiaisen aika on käsissä. Vieraat saapuvat kohta. Pyyhi pian kyyneleesi, lapseni. Luota äitiisi.
Ja kun tytär alkoi rauhoittua, tultiin ilmoittamaan, että rouva ja neiti Orlandi odottivat salissa.
Mennessään ensimmäisenä vieraita vastaanottamaan, mietti rouva Dulaurens asiaa. Ei häntä tyttärensä omituinen kielto liikoja huolestuttanut, hän piti sitä vain tuommoisena tyttömäisenä oikkuna, joka äkkiä syntyy ja äkkiä menee ohi. Mutta hän aavisti, mikä sen aiheutti, ja syytti itseänsä.
"Minä toin tänne tuon kapteeni Guibert'in, hän ajatteli. Se on minun vikani. Ja kuka käski kutsua häntä vielä tänään aamiaisellekin!"
Eikä paljoa puuttunut, ettei hän kiukuissaan tuota nuorta miestä kohtaan, jossa hän jo näki aikeittensa vastustajan, pitänyt itseään hänen hyväntekijänään, ja häntä kiittämättömänä ilkiönä, sillä hänen kutsujensa kauttahan ihmiset tulivat yleisesti tunnetuiksi.
* * * * *
Aamiaisen jälkeen rouva Dulaurens sai taas lisää aihetta levottomuuteensa, kun hän hakiessaan Alice'a silmillään — kuten hän lakkaamatta teki — näki tammimetsään päin olevasta salin ikkunasta hänet Paula Guibert'in kainalossa. Yhä ystävällisesti haastellen ja hymyillen rouva Orlandi'lle ja neiti de Songeon'ille, jotka pitivät häntä saarroksessaan, hän sanoi itsekseen:
"Alice on varmasti tuon pikku noidan pauloissa, joka koettaa häntä taivuttaa veljensä puoleen".
Ja kääntyessään kapteeniin päin, joka keskusteli hänen miehensä ja herra Landeau'n kanssa, yllätti hän tämän katseen, joka seurasi molempia nuoria tyttöjä:
"Oikeassa olen. Siinä se vaara piilee."
Tottumaton kun oli asioita harkitsemaan ja vastahakoinen kaikkeen pohdintaan, mikä vähänkin saattoi heikontaa hänen määräämisvaltaansa, ei hän ensinkään miettinyt mielessään, voisiko hän ehkä uskoa Alice'n tulevaisuuden tämän kunnian miehen käsiin ja eikö hänen niin pitänytkin tehdä, siinä tapauksessa, että hänen lapsensa sydän jo oli vaistomaisesti valinnut. Hän ymmärsi, sitä itselleen tunnustamatta, että vertailu saattoi olla vain epäedullinen herra de Marthenay'lle, jonka julkinen huhu tiesi aikaisemmin eläneen häpeällisessä suhteessa ja jonka sotilasura oli loistoton ja ilman tulevaisuutta. Vaistomaisesti hän varoi ajattelemasta tätä mahdollista kilpailua, sillä viime hetkessä saattoi se särkeä hänen suunnitelmansa, jonka hän niin peruuttamattomasti oli päättänyt ja joka hiveli hänen itsetiedotonta turhamaisuuttaan ja vielä itsetiedottomampaa äidillistä itsekkäisyyttään. Valitessaan tyttärelleen, kuten hän olisi valinnut itselleen, ei hän hetkeäkään epäillyt viisauttaan ja epäitsekkyyttään.
Sillävälin Isabella Orlandi pysähdytti ohikulkevan Jean Berlier'n, joka oli menossa miesten joukkoon ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Mitä pidätte hänestä?
— Kenestäkä?
— Herra Landeau'sta.
— En sitä enkä tätä.
— Hän puhuu vähän, mutta hän sanoo kaikki, mitä ajattelee.
Isabella nauroi näyttäen hohtavan valkoisia hampaitaan, ja toistamiseen Jean'ista tuntui että tuo nauru kuului ontolta. Hän tuli ajatelleeksi noita laulun loilotuksia, joita yöllä kuulee maalla ja jotka ilmaisevat, että on liikkeellä jokin myöhästynyt kulkija, joka pelkää yksinäisyyttä.
Liikkumattomana ja vaieten ahmi herra Landeau morsiantaan silmillänsä. Nähtävästi hän tunsi häntä kohtaan tuollaista kiihkeätä intohimoa, jonka katoava nuoruus vain tekee voimakkaammaksi sen sijaan, että sitä heikontaisi, kun rakkaus yht'äkkiä alkaa raivota siihen saakka kylmänä pysyneessä sydämessä. Hän oli jo keski-ikäinen mies, jonka paksu ja harteva vartalo ei suinkaan tehnyt hienostunutta vaikutusta. Hän oli tottumaton seuramies, ja hänet saattoi helposti ymmälle tuo kevyt luontevuus, joka on hienoston seurustelun vahva puoli ja sen suurin viehätys. Viidenkolmatta vuotiaan Jean Berlier'n siro vallattomuus teki hänen ikänsä ja kömpelyytensä vielä silmäänpistävämmäksi. Kaukaa hän vain katseli Isabellaa, joka valkoisessa puvussaan säteili kauneuttaan, kuin jumalankuvaa, jota ei uskalla lähestyä. Ja morsian näytti kokonaan unohtavan, että oli edes läsnäkään tuo hänen epämieluisa, miljoonia omistava orjansa…
* * * * *
Tammien oksien lomitse pujahtivat auringon säteet metsän pimentoon aina maahan saakka, joka oli ruskeanaan menneiden kesien karisseita lehtiä. Ja noilla molemmilla nuorilla tytöillä, jotka toinen toiseensa nojaten kulkivat hiljalleen polkua pitkin, oli kasvot milloin valossa milloin varjossa. Vanhat pystyrunkoiset puut kätkivät heidät suojelevaan pilaristoonsa, kietoivat heidät kirkkaaseen rauhaansa. Vaaleaverinen Alice oli puettuna ruusunpunaiseen pukuun ja Paulan musta tukka ja surupuku korotti hänen valkoisen hipiänsä hohtoa. Ihana ilma ilahdutti heidän mieltänsä. He tunsivat molemmat, että heidän luostarikoulun aikainen ystävyytensä jälleen heräsi henkiin. Ja he pysähtyivät silloin tällöin hymyilläkseen toisillensa.
Kumminkaan he eivät huomanneet, että olivat kumpikin sangen kiihtyneessä mielentilassa. Olihan heillä kumpaisellakin suuri salaisuus kannettavana. Alice, joka aamullisesta kohtauksesta asti piti itseään perin uljaana, paloi halusta uskoa sen kumppanilleen, saadakseen häneltä rohkaisua ja ansaitakseen hänen kunnioituksensa. Ja Paula taas ajatteli liikutettuna veljeänsä, jonka rakkautta hän oli tullut ilmoittamaan.
— Muistatko vielä, Paula, keskustelujamme Sacré-Coeur'issa?
— Enpä niitä enää juuri ajattele.
— Kerran puhuimme naimisiin menosta. Raymonde Ortaire, joka oli ylemmältä luokalta, otti aina puheeksi sen asian. Hän oli julistanut: "Minä menen naimisiin vain rikkaan ja jalosukuisen miehen kanssa". Vuoron perään me silloin jokainen ilmoitimme ihanteemme. Minä mumisin: "En minä tiedä". Mutta sinä Paula, — näen vielä sinun tummat silmäsi, sinun kauniit silmäsi, jotka loistavat varsinkin yöllä tai tuskassa — sinä sanoit ikäänkuin halveksisit kaikkien meidän puheitamme: "Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta". Raymonde nauroi, mutta meidän teki mielemme lyödä häntä.
— Tekikö sinunkin mielesi, kysyi Paula hellän ivallisesti.
— Tottakai, minun myöskin. Ihmetyttääkö se sinua? Jospa olisit kuullut, mitä tänä aamuna sanoin, et enää ihmettelisi.
Hiukan punoittavat posket antoivat Alice'n puhdaspiirteisille kasvoille eloisan ilmeen, joka teki ne vielä viehkeämmiksi, ja hänen käyntinsäkin näytti vähemmän raukealta ja veltolta kuin tavallisesti. Paula, joka katseli häntä ja ihaili hänen piirteittensä suloisuutta, vaikkei hän pitänytkään niiden liian pehmeästä hempeydestä, hämmästyi tätä outoa intoa, ja piti sitä suotuisana enteenä tehtävänsä onnistumisesta.
— Tänä aamunako, hän kysyi.
— Juuri tänä aamuna, vastasi Alice juhlallisesti, minä kieltäydyin menemästä naimisiin.
Hän ei sanonut enempää nauttiakseen sanojensa vaikutuksesta. Ainahan on nuoresta tytöstä mieluista ilmoittaa, että on antanut rukkasia kosijoille.
Mutta hienotunteisesti hän kohta lisäsi:
— Ethän kerro kellekään. Enkä minäkään ilmaise hänen nimeänsä.
Paula, joka jo oli arvannut, hymyili hiukan levottomana. Väristen koko ruumiiltaan, hän odotti lisätietoja. Hän vapisi jo hänen puolestaan, joka oli hänet lähettänyt:
— Ethän pidä minua tungettelevana, jos kysyn, miksi kieltäydyit.
Alice pysähtyi. Kultainen säde, joka pujottelitte lehvien läpi, lankesi juuri hänen vaaleille hiuksilleen. Hän kumarsi hiukan eteenpäin notkeaa yläruumistaan ja nauroi kuin kevään kukka:
— Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta!
— Sinä et siis rakasta?
— En.
— Etkö ketään, kysyi rohkeasti Paula.
— En ketään.
Mutta hän punastui. Sanojensako vuoksi, joita hänen luontainen arkuutensa jo piti liian uskaliaina, vaiko äkkiä pelästyen sitä, ettei ollut pysynyt totuudessa?
Paula tuli aivan hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen hoikan vyötäisensä ympäri. Sitten aivan läheltä, metsän rauhaisassa pimennossa hän viimein kuiskutti nopeasti, melkein arkaillen ja itsekin hämmästyneenä siitä, mitä uskalsi sanoa:
— Tiedätkös, Marcel rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle koko sydämensä. Suostuisitko sinä, Alice, tulemaan hänen vaimoksensa? Sinulta vain hän onnea odottaa.
He olivat yhtä liikutettuja molemmat ja katselivat silmät maahan luotuina kuivuneita lehtiä, joita eivät kumpikaan nähneet. He nostivat yht'aikaa silmänsä maasta, punastuivat ja vaipuivat suloutta täynnä olevalla liikkeellä toistensa syliin, vuodattaen kyyneleitä.
Paula tyyntyi ensiksi. Hän tarkasteli uuden tunteen valtaamana tuota viehkeätä olentoa, joka nojasi hänen olkapäätään vastaan ja joka sanaakaan sanomatta oli tullut hänen sisarekseen. Mutta Alice'a peloitti tuo liian voimakas tunne, joka oli niin suloinen ja jota hän yhä halusi tuntea. Hän pelkäsi tekevänsä väärin antautuessaan sen valtaan ja kumminkin hän siihen antautui. Tämä hänen ensimmäinen tutustumisensa rakkauteen antoi hänen aavistaa, mitä salaisuuksia piili hänen vielä hämärän ja lapsellisen sielunsa sopukoissa. Hänen sydämensä aukeni kuin ruusun kukka, joka illalla vielä on nupussa, mutta aamulla jo ottaa vastaan kastepisaroita puhjenneeseen kupuunsa.
— Tahdotko sinä, kysyi Paula lempeästi.
— Ja äänellä heikolla kuin tuulenhenkäys vastasi Alice viimein:
— Tahdon.
Käsi kädessä jatkoivat he taas kävelyään, toinen kuunnellen onnea, joka lauloi hänen sydämessään, ja toinen, itsensä unohtaneena nauttien tuosta ilon kyllyydestä, jota hän ei saanut itselleen odottaa.
— Sinä olet minun siskoni, Paula sanoi. Minä pidän niin kovasti sinusta. Marcel on niin täysin ansainnut tulla onnelliseksi. Hän on ollut niin hyvä meitä kohtaan. En osaa sitä sinulle kylliksi sanoa. Isän kuoleman jälkeen olemme saaneet kokea kamalia hetkiä. Mutta Marcel antoi meille sieltä kaukaa apua ja rohkaisi meitä.
Alice kuunteli hiukan sekavin mielihyväntuntein tätä ylistystä, jonka loppupuoli antoi hänen aavistaa puutteenalaisuutta. Hän ei välittänyt ensinkään rikkaudesta eikä ymmärtänyt sen merkitystä. Mutta hän ei osannut kuvitellakaan rakkautta ilman sopivaa kehystä. Kun hän ei tuntenut elämää, ei hän ymmärtänyt oikein sen suurenmoisuutta. Ja kuinka hänellä olisikaan ollut tilaisuutta nähdä oikeata elämää. Sellaisia mietteitä liikkui hämärinä ja ohimenevinä hänen mielessään. Mutta hänen myöntymystään ne eivät järkyttäneet. Marcel rakasti häntä, ja tuo Paula kulta puhui hänelle niin herttaisesti. Kun hänen rohkeutensa tarvitsi tukemista, tiedusteli hän ystävättäreltään:
— Mitä me nyt teemme?
— Äiti tulee teille pyytämään sinun kättäsi. Sinun täytyy valmistaa vanhempiasi. Rakastaahan äitisi sinua niin suuresti, ettei hän varmaankaan voi tahtoa muuta kuin sinun onneasi. Ja sinun isäsi noudattaa mielellään äitisi mieltä.
Heitä siimestävien tammien oksat kaartuivat nyt tiheäksi lehtikatoksi, eivätkä laskeneet ainoatakaan valonsädettä lävitsensä. Huoli alkoi ahdistaa Alice'n mieltä. Hän heräsi valoisasta rakkaudenunelmastaan astuakseen todellisuuteen, jota hän vaistomaisesti pelkäsi. Hän kysyi:
— Pitääkö minun lähteä Ma… Marcel'in mukana? Pikku tyttönä oli hän kutsunut Marcel'ia nimeltä, mutta hänen morsiamenaan hän ei enää tahtonut uskaltaa lausua noita kahta tavuuta, jotka polttivat hänen huuliansa.
— Tietysti, koska sinusta kerran tulee hänen vaimonsa, vastasi Paula hämmästyneenä.
— Niin, niin, onhan se selvää. Mutta meneekö hän kauas?
— Algeriaan.
— Voi, niin kauaksi. Äiti ei ikinä suostu.
Hänen kauniit silmänsä sumenivat. Hän näki jo onnensa pakenevan.
— Ehkä hän sinun mieliksesi on joitakin aikoja sieltä poissa. Mutta älä houkuttele häntä luopumaan urastansa, Alice. Minusta tuntuu, että se on vaarallista, ja hänen uransa on täynnä toiveita.
— Oi, tiedäthän, Paula rakas, minä en ole ensinkään sankarillinen. Minusta ei koskaan tule Guibert'iä. Mutta eikös hän ole jo ollut kylliksi urhoollinen?
Paula ei voinut olla naurahtamatta.
— Ei koskaan voi olla kylliksi urhoollinen. Me, jotka emme toimi kodin ulkopuolella, Alice, me, jotka hoidamme kotiliettä, me voimme ainakin vahvistaa veljiämme, miehiämme, poikiamme voimakkaalla ja järkevällä rakkaudellamme. Ja rakastakaamme ja kunnioittakaamme erityisesti niitä, jotka ovat uljaita ja hyödyksi maallensa.
— En ole koskaan ajatellut niitä asioita, virkkoi Alice.
— Kumminkin sinä rakastat Marcel'ia.
— Rakastaisin häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän lakkaisikin hyödyttämästä maatansa.
— Niinkö, virkkoi Paula, ja lisäsi puoliääneen ikäänkuin puhuisi hän vain itselleen:
— Minä en ainakaan uskaltaisi rajoittaa mieheni elämää.
Alice kuuli tuskin, mitä Paula sanoi; hän seurasi omien ajatustensa juoksua:
— Koska hän minua rakastaa, niin eikö hän voisi minun kanssani elää lähellä äitiänsä, lähellä minun vanhempiani? Me olisimme niin onnellisia! Meidän varamme kyllä riittäisivät.
— Siihen hän ei koskaan suostu, vastasi Paula. Ja ylenkatseellisesti lisäsi hän, unohtaen ylpeyden tunnossaan koko rauhallisen tehtävänsä:
— Siis sinä et seuraisi häntä?
Alice ymmärsi tuon ylenkatseen ja väitti innokkaasti vastaan:
— Tietysti, seuraisinhan minä häntä kaikkialle. Koska häntä rakastan, ymmärräthän sen. Minähän kyllä tahdon. Mutta…
— Hän epäröi hetkisen, ja kuiskasi sitten surullisen suloisesti:
— Mutta äitini.
— Rakastaahan äitisi sinua hellästi ja tahtoohan hän ennen kaikkea sinun onneasi.
— Tahtoo kyllä. Mutta hän haluaa pitää minut lähellään voidakseen itsekin siitä nauttia. Eikös se olekin luonnollista?
Paula ajatteli omaa äitiään, joka oli saanut sanoa niin usein hyvästi lapsillensa eikä koskaan ollut tahtonut estää heitä kulkemasta valitsemiaan teitä. Hän vaikeni, ja hänen tummien silmiensä loisto sammui. Alice tarttui hänen käteensä, päästi sen sitten irti ja purskahti itkuun.
— Paula, minua peloittaa! Voi, kuinka minua peloittaa! Mutta minä rakastan sinua niin kovasti.
Sisarelle lausuttiin nämä rakkauden sanat, mutta ne tarkoittivat veljeä. Ja kuten vanhempi sisar viihdytti Paula nuoremman pelkoa.
— Joku tulee, sanoi hän yht'äkkiä, kuullessaan lehtien kahinaa.
Olkaamme varuillamme.
— Näkyykö, että minä olen itkenyt?
— No, ei juuri. Älä hiero silmiäsi.
Ja hiljaa hän lisäsi:
— Ole rohkea ja luottavainen. Lupaatko minulle?
— Voi, kyllä, kyllä!
— Rakas pikku sisko…
Alice hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, tuota suloista nimitystä kuullessaan.
Tien käänteessä näkyi Isabella Orlandi Jean Berlier'n seurassa. Nuori tyttö puheli melkein kuumeisen vilkkaasti.
Katsokaa, sanoi hän Paulalle ja Alice'lle, tullen heidän luokseen.
Hän näytti heille vasenta kättään, jossa rubiini ja smaragdi kimalteli:
— Kaksi kihlasormusta!
— Kaksiko kihlasormusta, toisti Alice ilkamoiden.
— Niin, kaksi, herra Landeau on suurenmoinen ja ylevämielinen. Jospa näkisitte minun jalokiveni. Ne täyttävät kokonaisen suuren lippaan. Minun piti valita muuan koristus. Mutta kun en tiennyt, minkä valitsisin kaikkein kauneimmista, niin minun aulis sulhaseni teki ylvään liikkeen kädellään ja sanoi: "Pitäkää kaikki". Ja minä pidin kaikki äidin mieliksi. Kas tässä on lornetti, jonka kädensija on puutettu jalokivillä.
— Mutta teillähän on hyvät silmät, huomautti Jean.
— Ei se tee mitään, se on hienoa, sanoi Isabella, niiaten hänelle.
Isabellan laverrellessa lähestyi vuorostaan rouva Dulaurens kapteeni
Guibert'in ja herra Landeau'n saattamana.
Levottomana tyttärensä pitkällisestä viipymisestä oli hän ehdottanut vierailleen, että mentäisiin kävelemään tammimetsään. Hän hengähti helpotuksesta nähdessään Alice'n. Kumminkin hän huomasi, että tämän posket punoittivat ja että hänen olennossaan ilmeni lievää levottomuutta.
"Kyllä on jo aika", ajatteli hän, "toimittaa pois tuo sankari."
Rouva Dulaurens'in takaa Marcel myöskin tarkasteli Alice'a. Hän katseli häntä ahnaasti kuin rakastunut, joka vielä epäilee. Mutta hänen katseensa vaipui pian ja vaipuessaan oli se täynnä varmuutta saavuttaneen rakkauden rauhaa.
Rouva Orlandi ja neiti de Songeon, joita herra Dulaurens saatteli, liittyivät tuohon jo lukuisaan joukkoon. Plataanitietä pitkin kulki sitten koko seurue ristikkoportille saakka, saattaen Paulaa ja Marcel'ia, jotka olivat sanoneet hyvästi.
Vastapäätä avonaista porttaalia toisella puolen Chaloux'n tietä oli yksinkertainen mökki ja sen edustalla leikki auringon paisteessa liuta lapsia, pörröpäisinä, kasvot terveyttä kiiltävinä ja paljain jaloin. Heidän kirkuessaan ilosta tai kiukusta ilmestyi äiti tuvan kynnykselle. Hän oli jo surkastunut talonpoikaisvaimo, jonka muodoton vartalo ilmaisi hänen pian taas saavan perheen lisää.
— He ovat hyvin köyhiä, selitti rouva Dulaurens, tätä näkyä vieraineen katsellessaan, ja he odottavat aina lapsia. Niitä on jo seitsemän, ja katsokaa!
— Seitsemän lasta! Sehän on kauheaa, huudahti neiti de Songeon kääntyen halveksien poispäin.
— Se on Jumalan kiusaamista, lisäsi rouva Dulaurens.
Ja rouva Orlandi sopersi:
— Ne olisivat oikein somia maalattuina, mutta elävinä ne ovat likaisia ja aina vastuksina.
— Eipä heitä saa, joka haluaa, mutisi vaimo, joka oli kuullut mitä sanottiin. Ja kurottaen kättään veti hän pienimmän luokseen ja painoi sitä rintaansa vastaan.
Isabella naurahti julkeasti ja sanoi sulhaselleen, katsoen häntä silmiin:
— Kuulkaahan, lapsia minä en tahdo!
Herra Landeau hymyili ilottomasti. Ja muut tulivat hiukan hämilleen tästä samalla kertaa lapsellisesta ja häpeämättömästä sutkauksesta. Se huvitti vain rouva Orlandi'a, joka huudahti:
— Voi tuota Isabellaa! Alice suuteli Paulaa sanoessaan hänelle hyvästi, ja hänen kumartuessaan eteenpäin ihaili Marcel hänen ruumiinsa raukeaa kauneutta, joka teki hänet niin utuisen suloiseksi. Hänen rakkauteensa sekoittui suojelemisen halua. Hän olisi tahtonut antaa omaa voimaansa tuolle raukealle lapsukaiselle, jonka hentous herätti hänessä melkein uskonnollista hartautta.
Jäätyään veljineen yksikseen maantielle hyväili Paula jälleen kokoontuvia pienokaisia, jotka olivat lakanneet leikkimästä, kun näkivät itseään tähystelevän noiden katseiden, joiden vihamielisyyden he olivat ymmärtäneet.
— Lapsi parat, sanoi hän ja hänen mustissa silmissään välkähteli vielä närkästystä. Meidän aikamme ei teitä juuri suosi.
Hyvillään hymyili lasten äiti nuorelle neidille:
— Onhan niitä jo kokonainen kasa ja ne työntävät pituutta kuin hamppu.
— Jumala on hyvä ja maa on avara, sanoi kapteeni, joka muisteli, kuinka hänen isänsä iloitsi kauniita lapsia nähdessään.
— Niin on, herra kapteeni. Minun äitini teki kaksitoista lasta. Minulla on kolme veljeä Pariisissa ja neljä Amerikassa. Kaukana he ovat, mutta elävät he kumminkin.
Hän ei ollut koskaan jättänyt kotikolkkaansa, joten hän ei ollut oikein selvillä etäisyyksistä. Paula näytti pulloposkista poikaviikariparvea, joka taas alkoi ilakoida:
— Nuo ne teitä myöhemmin auttavat.
— Niinpä kyllä, mutta siihen mennessä ne tyhjentävät vellipadan toisensa jälkeen. Ukko ahertaa otsansa hiessä aamusta iltaan, ja hänen kämmenissään on meidän joka pennimme.
— Eikö teillä ole ensinkään varoja?
— Johan nyt, ei edes kaniinin pitämiseen.
— Hyvästi, sanoi Paula, ja pysykää rohkeina.
Pienimmän punaiseen käteen pisti hän hopearahan, jota hän oli säästänyt uusien käsineitten ostoon.
Kun he olivat saapuneet Montcharvin'in metsään, pysähtyi Paula ja hymyili veljelleen:
— Etkö kysele minulta mitään? Puhuitko hänen kanssaan?
— En, mutta ymmärsin. Hän suostuu, eikö niin?
— Kyllä. Tänä aamuna hän kieltäytyi menemästä naimisiin herra de Marthenay'n kanssa. Se on salaisuus. Hän rakastaa sinua. Hän on erinomainen. Ja sinulla riittää kyllä rohkeutta kahdellekin.
Marcel ei kiinnittänyt huomiotaan noihin viimeisiin sanoihin. Eivätkä veli ja sisar sen enempää haastaneet salaisuuksistaan.
He tunsivat molemmat sisimpiä tunteitaan kohtaan samanlaista kainoutta. Kun he päivän laskiessa astuivat sisään kotiportista, virkkoi Marcel vielä Paulalle:
— Täytyy ilmoittaa äidille. Sano sinä hänelle, sinä, joka olet minun pieni suojelusenkelini.
— Kyllä, Paula vastasi, kyllä puhun hänelle kohta. Myöhemmin illalla, kuultuaan mitä tyttärellään oli ollut kerrottavana, istui rouva Guibert pitkän aikaa ääneti.
— Onkohan se meille onneksi, kuiskasi hän vihdoin.
— Onhan hän niin herttainen, sanoi Paula.
— Jospa hän tekisi poikani onnelliseksi! Minä olisin suonut hänen olevan vähemmän rikkaan ja enemmän rohkean. Mutta koska Marcel häntä rakastaa, niin mekin häntä rakastamme. Rukoilkaamme heidän puolestansa.
Hän ei kuvitellutkaan mielessänsä, että hänen poikansa saattaisi saada kieltävän vastauksen kosintaansa.