VI.
Herra ja rouva Dulaurens.
Joka aamu päätti Alice Dulaurens sinä päivänä suostuttaa vanhempansa tuohon liittoon, jonka pelkkä toivominenkin täytti hänen sydämensä ilolla, ja joka ilta, kun hänen aikeistaan ei ollut tullutkaan mitään, päätti hän varmasti puhua seuraavana päivänä. Mutta pian tuli hänelle tosi eteen. Paula ilmoitti hänelle, minä päivänä rouva Guibert saapuisi.
Rouva Guibert'in tulopäivän aattona ei hän vielä ollut mitään puhunut. Tuskissaan nukkui hän myöhään ja nousi varhain aamulla, luullen sillä voittavansa aikaa. Tunnit kuluivat nopeasti ja hänen lempivä sydämensä vapisi. Hän vahti vuoroin isäänsä vuoroin äitiänsä, puhuakseen erikseen heille kummallekin, eikä mielestään keksinyt — arkojen tavalla — koskaan kyllin suotuisaa tilaisuutta.
"Äiti on yksin huoneessaan."
Hän riensi sinne ja tuli hiljaa pois, sillä äiti kirjoitti.
"Parempi on palata hetken perästä."
Posket hiukan punoittavina lähti hän heti etsimään isäänsä.
"Isä on kävelyllä puutarhassa."
Mutta tämä keskusteli puutarhurin kanssa.
Siten hän keksi yhä satoja turhia syitä lykätäkseen tunnustuksensa tekemistä. Viimein hän rauhoitti mieltään päättämällä puhua heti aamiaisen jälkeen:
"Silloinhan isä ja äitikin ovat parhaimmalla tuulella", sanoi hän itsekseen, jottei hänen tarvitsisi soimata itseänsä.
Mutta kovaksi onneksi hänen aikeilleen ilmestyi rouva Orlandi aamiaisvieraaksi. Kellon lyödessä kahtatoista saapui hän kantaen kainalossaan sylikoiraansa Pistache'a, jota hän ei koskaan jättänyt, ja alkoi italiattaren tavoin lörpötellä herttaisesti ja tutunomaisesta:
— Enhän vain häiritse teitä. Te olette niin herttaisia. Minusta on kauheaa syödä aivan yksin. Isabella ja kamarineiti lähtivät Lyon'iin myötäjäisten vuoksi, ymmärrättehän. Kyllä häistä on paljon häiriötä ja vaivaa. Pääni on jo vallan sekaisin.
— Sehän oli oikein hauskaa, että tulitte, sanoi rouva Dulaurens kovasti harmissaan.
Ja hänen miehensä selitti juhlallisesti:
— Häiden valmistukset häiritsevät todellakin kodin rauhaa. Mutta yhteiskunnallisen järjestyksen mukaista on, että tämä juhlallisuus juuri tuottamiensa vastuksien kautta säilyisi meidän muistissamme.
Mentiin ruokasaliin.
— Sallittehan, että tämä pikku kulta aterioi meidän kanssamme, kysyi rouva Orlandi osoittaen sylikoiraa.
— Tietysti. Emmehän voi olla niin julmia, että erottaisimme teidät siitä.
Italiatar asetti Pistache'n viereensä ja rupesi heti siitä puhumaan:
— Tuo pikku kulta säikähti eilen pahanpäiväisesti. Me olimme vieraisilla herra Loigny'n luona, — tiedättehän, hän on tuon herttaisen Jean Berlier'n, Isabellan ystävän, eno. Hän asuu lähellä Chambéry'ta huvilassaan, joka on aivan ruusujen peitossa. Koko hänen talonsa on täynnä kukkia ja tuoksua. Sillä ukolla on makua, mutta kohteliaisuutta häneltä puuttuu. Hän elää puutarhassaan ja unohtaa ihmiset ja säädyllisyyden vaatimukset. Pistache erehtyi tekemään pahaa nuoren ruusupensaan juurelle, ja siitä suuttui tuo kukkasystävä niin, että ajoi sen pois koko puutarhasta. Minä poistuin myös arvokkaasti ja jätin sinne tyttäreni, jonka Jean herra lupasi saattaa illalla kotiin, pyydellen monin kerroin anteeksi enonsa puolesta.
— Ja herra Landeau on poissa, sanoi rouva Dulaurens, hiukan loukkaantuneena siitä tavasta, jolla rouva Orlandi hoiti äidin velvollisuuksiaan.
Järkähtämättömän levollisena jatkoi Italiatar:
— Herra Landeau on poissa. Hän tekee tällä hetkellä erinomaisia kauppoja. Tyttäreni näkee häntä tuskin ennen vihkimispäivää. Hänen ulkonäkönsä ei hivele silmää, ja Isabella on taiteilija. Mutta hän kyllä tottuu. Kaikkeenhan sitä tottuu tässä maailmassa, paitsi kauneutensa kadottamiseen, kun kerran on ollut kaunis.
Ja hän huokaili syvään ja kauan kaivaten nuoruuttaan. Hän kumarsi lautastansa kohden kasvojaan, jotka sinisenpunaisina häämöttivät riisipuuterin alta ja joita hän ei enää pitkään aikaan ollut rohjennut peilistä katsella. Kamaripalvelija tarjosi hänelle hedelmiä, ja hän katsoi niitä hämmästyneenä, kääntyen rouva Dulaurens'in puoleen:
— Eikö olekaan väliruokaa?
— Ei, vastasi rouva Dulaurens hiukan kummastuneena.
— Sepä ikävää!
Ihmeissään tästä vaativaisuudesta pyyteli rouva Dulaurens anteeksi:
— Te ette ilmoittanut meille ennakolta tuloanne, rakas ystävä. Emme tietäneet, että saisimme kunnian nähdä teitä tänään luonamme.
— Niin kyllä, jatkoi Italiatar joutumatta vähääkään hämilleen. Minä kyllä ymmärrän, enkä vaadi liikoja. Mutta Pistache, se ei ymmärrä. Se syödä nirsottelee joka päivä kolmea ruokalajia ja väliruokaa. Nyt se luulee, että minä rankaisen sitä, eikä se ole sitä ansainnut.
Rouva Dulaurens'ia tuskastutti. Hän antoi tuota pikaa hakata vaahdoksi ja sokeroida munanvalkuaisen, joka tuotiin tuolle epäjumalalle. Pöydästä noustaessa ei pikku koira totellutkaan emäntänsä haikeita kutsuja, vaan jäi herkutteluhalunsa pidättämänä ruokasaliin. Mutta paha sen peri. Kamaripalvelija huomasi sen, ja katsahdettuaan, että ovi oli sulkeutunut aterioitsijoiden jälkeen, lennätti hän sen aimo potkaisulla ruokasalin toiseen päähän. Pistache päästi kumean murinan. Mutta ei se ihmetellyt. Se tunsi elämää vain ulkonaisten aistimusten kautta ja siirtyi filosofin tyyneydellä hyväilyistä iskuihin, salongista varastohuoneeseen.
Heti aamiaisen jälkeen herra Dulaurens kumarsi naisille tärkeän ja kiireisen näköisenä, mikä antoi hänen hyvänsävyisille kasvoilleen hiukan hullunkurisen ilmeen, ja riensi työhuoneeseensa, jossa muuan arentimies odotti. Oli selvitettävänä myöhästyneitä maksuja. Maanmies pyysi tietysti maksujen helpotusta. Työpalkat olivat kalliit, raha oli tiukassa ja vuodentulo huono.
— Vai huono, ärjäisi herra Dulaurens, joka esiintyi aina kovana ja tylynä palvelijoitaan ja alaisiaan kohtaan, sillä se kohotti häntä hänen omissa silmissään siitä alamaisuudesta, jossa vaimonsa häntä piti. — Vai huono! Entäs koko viime vuoden viinisato? Minnekäs se on joutunut? Teillähän oli sitä tynnyrittään. Eikö sitä ole myyty?
— Voi, herra, ette varmaankaan sitä tarkoita. Sehän olisi pitänyt myydä polkuhinnasta. Se olisi ollut synti ja häpeä. Me joimme sen ennemmin itse. Me joimme itse joka tipan.
Herra Dulaurens unohti kokonaan rauhanrakkautensa, kun hänen oma etunsa oli kysymyksessä, ja oli jo antautumaisillaan suuttumuksensa valtaan. Mutta silloin hänen silmänsä sattui erääseen kirjaan, joka oli hänen pöydällään erään hienoston elämää kuvailevan romaanin ja vaakunatiedettä käsittelevän teoksen välissä. Se oli Nicole'n käsikirja Kuinka voimme elää rauhassa ihmisten kanssa. Hän oli hankkinut sen halvalla itselleen sen nimen vuoksi, ja häneen tehosi nyt tuo nimi, joka oli niin sopusoinnussa hänen luontaisen rauhallisuuden harrastuksensa kanssa. Hän tyyntyi ja päästi talonpojan menemään tuhlaten hänelle kauniita sanoja, mutta mihinkään helpotuksiin suostumatta:
— Tilanomistajia surkutella tulee… He eivät tiedä enää mitä tehdä…
Ystäväni, Herra Timoléon Mestrallet'kin tuskin tulee kunnolla toimeen.
Herra Mestrallet oli lähiseudulla asuva vanha saituri, joka päivät päästään vain voivotteli aikojen huonoutta ja kuinka vaikeata hänen oli saada tulonsa riittämään menoihin. Mutta siitä hän visusti vaikeni, että hän tulo- ja menoarvioonsa liitti melkoisia vuotuisia säästöjä.
Kun arentimies lähti, soimaten itseään sydämessään siitä, ettei ollut mitään hyötynyt käynnistään, astui Alice huoneeseen. Hän toi isälleen kupin kahvia, joka oli valmistettu sillä tapaa kuin isä halusi. Hän toivoi, että tuo tuoksuva juoma tekisi isän suosiolliseksi hänen asialleen. Herra Dulaurens ottikin kupin käteensä, onnellinen hymy huulillaan ja alkoi heti nauttia suloisesti höyryävää nestettä. Isän pienin kulauksin maistellessa kahviaan, istahti Alice ja nousi taas, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Hämillään, arkana ja vapisten hän viimein sai sanotuksi nuo yksinkertaiset sanat:
— Isä, kohta tulee vieraita.
— Hyvä on, tyttöseni. Keitä sitten? Äitisi on salissa.
— Rouva Guibert, vastasi tukahtunut ääni, jonka sävyn jo yksistään olisi pitänyt ilmaista isälle tyttären salaisuus, jollei tämä jo aikoja sitten olisi luopunut kaikista perheenpään oikeuksistaan ja laiminlyönyt tutustumista omiin lapsiinsa.
— Vai rouva Guibert? Hän ei ole enää käynyt missään leskeksi tultuaan.
Se on meille suuri kunnia, jota kyllä ymmärrämme pitää arvossa.
Ja oikaisten pientä vartaloaan, tehdäkseen arvostelunsa oikein mahtipontiseksi, hän lisäsi:
— Seurustelutaitoa hänellä ei juuri ole. Mutta hän on hyvä nainen, ja hänen poikansa ovat hyvin menestyneet.
Alice'n mielestä tämä kehuminen ei riittänyt ja hän kuiskasi:
— Hänen miehensä pelasti minun henkeni, isä. Muistatko, kun olin lavantaudissa?
— Kyllä, kyllä, isä vastasi nopeasti.
Hän muisti myöskin, että lääkärin lasku luultavasti vielä oli maksamatta, eikä häntä haluttanut syventyä siihen asiaan. Aikoikohan rouva Guibert nyt vaatia noita vanhoja yliaikaisia palkkioita? Mutta ei suinkaan, eihän hän voisi olla niin rohkea; nyt varsinkaan, kun hänen poikaansa ja tytärtänsä kohdeltiin hyvinä tuttavina Chênaie'ssa. Eihän hän saattanut ruveta turmelemaan vanhoilla lääkärin laskuilla niin hienoja suhteita. Mutta miksi sitten tämä vierailu, josta Alice puhui?
— Onko hän ilmoittanut sinulle tulevansa, hän kysyi.
— On, isä.
Ja aivan hiljaa hän sanoi vielä:
— Rouva Guibert tulee minun tähteni.
Herra Dulaurens, joka sipsutteli pienin askelin työhuoneessaan paremmin ruokaansa sulattaakseen — tätä huonetta aina suljettuine kirjakaappeineen hän käyttikin etupäässä tähän hygieeniseen jaloitteluun — pysähtyi äkkiä ja käsitti vihdoinkin, että hänen talossaan tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa.
— Sinunko tähtesi, toisti hän levottomana. Hätäisesti ja nopeasti, epäröivien tapaan, nuori tyttö teki itselleen peräytymisen mahdottomaksi:
— Etkö tahdo minun onneani, isä?
— Tietysti! Tietysti! Sitä me juuri tahdomme. Ja isä aavisti jo kaikenmoisia vaikeuksia, jotka tulevaisuudessa saattoivat häiritä hänen rauhallista elämäänsä, vieläpä jo tällä hetkellä hänen ruoansulatustansakin. Mutta hän piti tuosta somasta Alice'sta, jonka lempeys oli sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa, ja hän olisi häntä mielin määrin hellinyt ja hemmotellut, jollei hän olisi pelännyt vaimoansa ja turhamaisuudessaan tahtonut, milloin tämä ei ollut läsnä, jäljitellä hänen käskeviä liikkeitään ja käytöstään. Näiden monien ristiriitaisten tunteitten tuskastuttamana, jotka peloittivat häntä ja tekivät tylynnäköisiksi hänen hyväntahtoiset kasvonsa, vaati hän selitystä:
— Sinä puhut minulle rouva Guibert'istä ja sitten onnestasi. Mitä se merkitsee?
Alice ei enää epäröinyt, ja juuri hänen kiihtynyt mielentilansa esti hänen arvaamasta isänsä ajatuksia.
— Hän tulee pyytämään minun kättäni pojallensa.
— Kapteenilleko?
— Niin.
Vielä hiljempaa hän lisäsi, ja hänen kuiskaamassaan hauraassa toivomuksessa värisi koko hänen rakkautensa voima:
— Isä, kuule, se pitää antaa hänelle ja saada äiti suostumaan.
Ilman noita viimeisiä sanoja herra Dulaurens olisi heltynyt. Hän takertui aina yksityiskohtiin ja viimeiset sanat kiinnittivät aina enimmän hänen huomiotaan.
— Saada äiti suostumaan! Aina vain äiti, sanoi hän äkeissään, alkaen taas astella edestakaisin.
Hän katsoi, että ovi oli hyvin suljettu, pysähtyi ja kuunteli tarkasti ja, täällä seinän takana ja hiljaisuuden rohkaisemana, tokaisi hän uljaasti:
— Vai äiti! Etkö sinä tiedä, lapsi, että minun suostumukseni on tärkeämpi? Laki niin säätää. Ja se laki on oikea. Kodissa täytyy olla yksi, joka kaikki määrää, ja tämän määräämisvallan omistaa perheen pää. Pater familias!
Nopeasti katsahti hän peiliin, nähdäkseen kaikkivaltiaan ilmeensä. Hän näytti vallan unohtaneen, mikä tärkeä asia heidän keskustelunsa oli aiheuttanut, eikä vapiseva Alice olisi mitenkään uskaltanut sitä hänelle muistuttaa. Pitikö hänen vielä kerran lausua Marcel Guibert'in polttava nimi? Mutta hän säästyi kumminkin tästä uudesta voimien ponnistuksesta. Palattuaan todellisuuteen toisti herra Dulaurens sanasta sanaan erään vaimonsa lauseen:
— Tuo nuori mies on sankari. Sankaruus tekee hänet meikäläiseksi.
Hänen vaimonsa oli tarkoittanut sillä, että pelkäämättä voivat niinkin hienot ihmiset kuin he seurustella Marcel Guibert'in kanssa.
Hän ei tahtonut kumminkaan sitoutua mihinkään ja kiirehti tekemään muutamia muistutuksia:
— Mutta sinähän luullakseni tahdot elää levossa, pikku Alice. Ei sinulle sovi mies, joka lähtee valloittamaan maailmaa. Sinä olet tyyni ja rauhallinen luonteeltasi. Jääkö kapteeni Chambéry'hin?
— Isä, sanoi nuori tyttö, joka muisti Paulan uljaita opetuksia, vaimon tulee auttaa miestänsä, eikä olla esteenä hänen elämäntyölleen.
— Hänen elämäntyölleenkö? No, voihan hän hoitaa virkaansa meidän läheisyydessämmekin. Chambéry on haluttu sotaväen majapaikka. Hän siirtyy tänne, mikään ei ole sen helpompaa, onhan meillä tuttavia sotaministeriössä. Taikka sitten hän ottaa eron. Mutta hänellä ei ole ensinkään omaisuutta.
Alice oli vaiti, ja lähestyessään häntä, isä näki hänen itkevän. Hän tuli liikutetuksi ja hänen todellinen, sisin itsensä, jonka komeilun halu ja riippuvaisuus oli tukahduttanut, heräsi. Hän silitti hiljaa kädellään tyttärensä poskea ja sanoi:
— Älä itke, tyttöseni. Minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi.
Mutta nämä heikot tarmon ilmaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, sillä ovi aukeni ja sisään astui vuorostaan rouva Dulaurens, joka viimeinkin oli päässyt eroon rouva Orlandi'sta ja oli levoton, kun Alice'a ei näkynyt missään. Isän kasvoilta katosi tuo käskevä ilme, jota hän oli tyttärelleen näyttänyt ja hänen mielenliikutuksensa haihtui. Vaistomaisesti vaipui hän taas tuohon nöyrään asentoon, joka sopii kirjurille konttoripäällikön läsnäollessa. Hänellä ei ollut nimeksikään rohkeutta suhteessaan vaimoonsa, eikä päättäväisyyttä muuhun kuin perhekohtausten välttämiseen, ja niinpä hän nytkin pakeni sanoen kohteliaasti:
— Jätän sinun haltuusi tyttäremme, rakas ystävä. Hän haluaa mennä naimisiin ja ilmoittaa sinulle toiveensa.
Ja kääntyen Alice'n puoleen hän lisäsi:
— Kas tässä on äitisi. Sovi asiasta hänen kanssaan. Mitä hän tekee, on hyvin tehty.
Ja hän pujahti tiehensä, tahtoen ennen kaikkea elää sovussa ihmisten kanssa.
Rouva Dulaurens ei ollut vastannut mitään miehellensä, jolle hän ensi kerran elämässään oli mustasukkainen. Mitä tämän piti tuppautua kuulemaan Alice'n salaisuuksia? Hän rakasti tytärtään yksipuolisella ja vaativalla rakkaudella, ja oli, sitä itsekään aavistamatta, liiallisella vaikutushalullaan vähitellen tukahduttanut tuon aran lapsen persoonallisuuden, joka jo luonnostaan oli veltto ja liiaksi taipuvainen alistumaan ja tottelemaan. Hän nautti kuin omistaja tyttärensä kauneudesta ja kaikesta tuosta nuoresta elämästä, joka vielä uinui hänessä kuin vastasyntyneen hento elontuike. Ja mikäpä nuori ja herkkä sydän olisi voinut heltymättä tuntea tuollaista joka hetki valvovaa rakkautta? Alice koetti tottelemalla olla mieleen tuolle itsevaltaiselle äidillensä, jonka katseen hän lakkaamatta tunsi itseään seuraavan. Mutta tämä valvonta lamautti hänet.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen miehensä jälkeen, tukahdutti rouva Dulaurens tuskallisen tunteensa ja varuillaan aavistamaansa vaaraa vastaan tuli hän tyttärensä luokse, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja istui hänen viereensä, vieden puolet hänen tuolistansa.
— Pikku kreivitär de Marthenay, kuiskasi hän hänen korvaansa häntä suudellessaan.
Mutta tytär vaikeni ja hänen kyyneleensä vuotivat yhä.
— Sinä haluat mennä naimisiin, eikö niin? Ja sinä uskoit sen isällesi. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. Emme koskaan erkane toisistamme. Minulla on Armand'in lupaus.
Hän ei tahtonut vielä epäillä aikeittensa toteutumista ja jatkoi hetken perästä:
— Hän saa kohta virkaylennyksen. Jollei hän voi sitä saada, niin hän ottaa eron, ja sillä hyvä. Teidän omaisuutenne riittää kyllä joutilaaseenkin elämään, ja sitä paitsi tämä suuren maailman elämähän antaa niin paljon tekemistä.
Alice'n itku ja itsepintainen vaikeneminen ilmaisi hänelle vihdoin, että hänen pelkäämänsä onnettomuus oli tapahtunut:
— Olenko erehtynyt, lapsi kultaseni? Etkö tahdokaan ruveta hänen vaimoksensa? Eikö hän ole osannut miellyttää sinua?
Niin kyllä, niin oli asianlaita. Alice teki myöntävän liikkeen, ja rouva Dulaurens tunsi nyt varmasti, että hänen tyttärensä oli antanut sydämensä Marcel Guibert'ille. Hän osasi kumminkin kylliksi hillitä itseään salatakseen mielipahaansa, vieläpä alkoi hän heti miettiä mielessään keinoa, millä voisi estää tapahtumasta sen, mitä hän, empimättä ja harkitsematta, piti onnettomuutena. Niin suuressa määrin hän antoi ohjata itseänsä ennakkoluulojen ja mielipiteittensä, joita hän ei ensinkään arvostellut, ja ennenkaikkea intohimoisen äidinrakkautensa, jonka itsekkyys oli kykenemätön mihinkään uhraukseen. Hän kuiskasi tyttärensä korvaan:
— Etkö tahdo vielä mennä naimisiin? Haluatko vielä pysyä äitisi luona? Mutta minä tahdon niin hartaasti sinun onneasi, että kaikesta eron tuskasta huolimatta voin suostua laskemaan sinut luotani, kunhan vain tiedän, että sinä olet onnellinen, ja joka päivä voin omin silmin nähdä, että kultaseni on tyytyväinen. Sinä et vastaa, eikö niin olekaan laita… Olisitko sinä minun suostumuksettani antautunut jonkun tunteen valtaan ja olisitko sitä kaiken aikaa salannut minulta?
Pikapäissään tuli hän vasten tahtoaan sanoneeksi nämä moittivat sanat, jotka saivat Alice'n kyyneleet kahta vuolaammin vuotamaan. Mutta selvänäköinen kun oli, malttoi hän mielensä ja jatkoi hyväilevällä äänellä:
— Enkö minä ole sinun paras ystäväsi, sinun uskottusi? Salaatko jotakin minulta? Kultaseni, väärin teet minua kohtaan. Jollet sinä rakasta herra de Marthenay'ta, jos sinä rakastat toista, niin sinun pitää sanoa se minulle. Ja me huolehdimme yhdessä sinun tulevaisuudestasi.
Uusi toivo täytti nuoren tytön rinnan ja hän huokasi vihdoin:
— Minä rakastan, äiti.
— Ketä sitten, kysyi rouva Dulaurens suudellen häntä. Kuka on anastanut minun kultaseni sydämen? Minun korvani on ihan huultesi edessä, sano minulle hänen nimensä.
Hän tiesi tuon nimen, mutta tahtoi kumminkin sen kuulla noilta vapisevilta huulilta.
Alice ei voinut vastustaa lempeyttä. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja sai sanotuksi koko ruumiin vavahdellessa itkun puuskan jälkeen:
— Rouva Guibert tulee kohta… Hän pyytää minua… pojallensa…
— Kapteenilleko?
— Niin.
— Voi kultaseni, kuinka mieleni kävi pahaksi!
— Hän nousi tyttärensä vierestä ja istui viereiseen nojatuoliin, kätki kasvonsa käsiinsä ja pysyi liikkumattomana epätoivoisessa asennossa. Alice'n täytyi tulla häntä lohduttamaan:
— Miksi mielesi on paha, äiti?
Rouva Dulaurens kohotti hitaasti päätään ja kasvot syvän surullisina hän vastasi:
— Koska näen, että sinä tahdot jättää minut. Kapteeni Guibert vie sinut kauas pois meidän luotamme, johonkin etäiseen Ranskan kaupunkiin taikka ehkä aivan Algeriaan asti. Kuka tietää, vaikka hän vielä tahtoisi ottaa osaa johonkin sotaretkeenkin? Ei rakkaus kauan pitele noita kunniaa ja vaaroja himoitsevia sotureita. Kuinka sinä, joka olet niin lempeä ja hiljainen, olet voinut häneen kiintyä?
Seisten äitinsä vieressä ja katsellen maahan kuin syyllinen, Alice kuiskasi:
— Voi, äiti, en minä tiedä. Ehkä siksi, että minä olen heikko… ja hän niin voimakas.
Nojaten leukaansa kättään vastaan jatkoi rouva Dulaurens, tyttäreensä katsomatta ja ikäänkuin koettaen selittää asiaa itsellensä:
— Minä ymmärrän kyllä, että hän haluaa naida sinut. Guibert'it ovat melkein kokonaan puilla paljailla siitä asti, kuin tohtori antautui selvittämään Annecy'n pankkiirin asioita. Sanotaan kyllä, ettei tapahtunut vararikkoa, että kaikki maksettiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tuo itsemurha, tuo omaisuuden menettäminen, se on kaikki hyvin kiusallista… Ja sitten tämä Madagaskarin retki! Myönnänhän minä, että kapteeni on käyttäytynyt sangen hyvin. Se on eittämätöntä, ja olenhan hänelle kylliksi sitä osoittanutkin. Hänen pitäisi olla minulle siitä kiitollinen. Mutta sen sijaan hän aikoo ottaa minulta tyttäreni. Tuollainen sotaretki epäterveellisessä maassa on kauhea. Kaikki meidän sotilaamme ovat siellä saaneet kuumetauteja. Kaikki, kuuletko. Mutta minä en soisi, että sinä saisit sairaan miehen. Minun velvollisuuteni on valvoa sitä. Oi, enhän minä muuta halua kuin sinun onneasi. Näetkös, sellaiset pienet tytöt kuin sinä, eivät tunne elämää. Heidän nuoret, palavat sydämensä ovat valmiit ihailemaan rohkeutta, sankaruutta, mainetta, ja sitten he luulevat ihailuaan rakkaudeksi. Mutta se ei ole samaa, kultaseni. Myöhemmin sen kyllä huomaat. Kunpa et huomaisi sitä liian myöhään!
Pienin pistävin lausein tuhosi hän ja teki tyhjäksi Alice'n onnen, jonka hän luuli turvaavansa. Vähitellen oli nuori tyttö vetäytynyt ikkunan luokse, ja siellä, ikkunankomerossa, joka hänet puoleksi kätki, alkoi hän taas hiljaa itkeä ja väänteli käsiänsä epätoivosta.
Rouva Dulaurens oli nostanut kokonaan pystyyn päänsä nojatuolissaan ja alkoi nyt, silmät kuivina, hyökätä.
— Minä luulin kreivi de Marthenay'n sinua miellyttävän. Onhan hän joka tavalla viehättävä! Hyvä nimi, kaunis ulkomuoto, omaisuutta. Hän on ratsuväen upseeri ja ratsastaa ihanasti. Hän tanssii mainiosti. Minä olin valinnut hänet kaikkien joukosta. Ja sitten, olisimme yhä saaneet olla yhdessä. Mekin olisimme saaneet ottaa osaa sinun onneesi. Ja tämän ilonko sinä nyt väkisin tahdot meiltä riistää?
— Äiti, vastusti Alice.
— Lapset ovat sentään hyvin kiittämättömiä. Sinä, jota minä hellin ja hoitelin, kun olit pikkuinen hento lapsi ja sitten taas lavantautisi aikana, nyt sinä jo aiot jättää minut.
Ja vähentääkseen tämän valituksen itsekkyyttä hän heti lisäsi:
— Voi, jos edes voisin olla varma siitä, että siinä on sinun onnesi! Mutta enhän voi enää valvoa sinun terveyttäsi, joka päivä minun täytyy pelätä, että saan kuulla sinun olevan sairaana kaukana, jossain lääkärittömässä kasarmipaikassa, lakkaamatta pitää minun vapista sinun kotisi rauhan ja onnellisuuden puolesta, jota en omin silmin saa olla näkemässä, enkä edes saa olla saapuvilla vastaanottamassa sinun lapsiasi, jos Jumala niitä sinulle antaa… Sellaista on täst'edes minun iloton elämäni…
Liikutettuna tästä äidin hellyyden ja hyväilyjen muistuttamisesta, ojensi Alice kätensä äitiään kohden:
Äiti, äiti, minä en jätä sinua koskaan.
Rouva Dulaurens riensi hänen luokseen ja itkien vaipuivat äiti ja tytär toistensa syliin.
— Minä en mene koskaan naimisiin. Minä jään sinun luoksesi.
Tämä puolinainen voitto tuli niin nopeasti, että se rouva Dulaurens'in mielestä hyvin riitti tällä kertaa, eikä hän hiiskunut sen enempää aikeistaan eikä maininnut enää Armand de Marthenay'n nimeä.
— Pikku Alice, rakas, rakas pikku Alice, minä saan sinut takaisin, huudahti hän, pusertaen lastaan rintaansa vastaan. Minä rakastan sinua niin suuresti.
Sinä et käsitä vielä, kuinka suuresti minä sinua rakastan. Minä luulen, että rakastan sinua aivan liiaksi. Voi, minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi!
Nämä sanat tulivat luontevasti hänen huulillensa sillä hetkellä, jona hän särki tyttärensä sydämen.
Mutta nojatessaan äitinsä olkapäähän, näki Alice avoimesta ikkunasta surupukuisen naisen tulevan pitkin plataanitietä ja lähestyvän taloa. Hitaasti ja kumaraisena tuli rouva Guibert mitään pahaa aavistamatta pyytämään hänen kättänsä Marcel'ille. Sen nähdessään irtautui hän väristen äitinsä syleilystä.
"Hän ei tiedä mitään", ajatteli nuori tyttö. "Nyt on jo liian myöhäistä. Oi, hyvä Jumala! Voi häntä raukkaa!"
Ja ihmeissään ja uudestaan levottomana ajatteli rouva Dulaurens:
"Mikä häntä taaskin vaivaa? Aikooko hän vielä toistamiseen muuttaa mieltänsä?"
Alice oli lähtenyt ikkunan luota paetakseen tuota tuskallista näkyä, jota hän ei voinut kestää.
"Kuinka hän saakaan kärsiä! Minä en tahdo, minä en tahdo," hän sanoi itsekseen antautuen epätoivon valtaan ja laahaten itseään tuolilta tuolille.
Sääli valtasi hänen mielensä saattaen hänen hetkeksi unohtamaan ruhjotun rakkautensakin. Viivyttääkseen tätä katkeraa vastoinkäymistä kohtaamasta tuota vanhaa naista, jonka kohtalon kovuus jo oli painanut kumaraan, ei hän puhunut mitään hänen tulostaan äidillensä, joka tuon onnettoman kiellon oli ilmoittava. Hän pidätti äitiään luonaan joutavilla puheilla. Varmaankaan isä ei antaisi lopullista vastausta. Kuten ainakin heikot, jotka tyytyvät vähimpiinkin tuloksiin, ei hän enää muuta toivonut kuin saada säästetyksi rouva Guibert'iä liian äkkinäiseltä surulta, eikä myöntänyt itselleen, että hän jo tunsi olevansa kykenemätön varjelemaan häntä tältä surulta, jota hän itse ensimmäisenä oli itkenyt ja jota hän itkisi koko elinaikansa.
Kun oli kulunut muutama minuutti tuskallista odotusta, tultiin sanomaan rouva Dulaurens'ille, että rouva Guibert odotti salissa.
— Minä tulen heti, sanoi hän.
Ja suudellen tytärtään, jonka uhrasi, hän astui käytävään. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Alice sydämensä tuskassa syöksyi sitä kohden ja turhaan koetti avata sitä vapisevalla kädellään.
— Äiti, huusi hän oven takaa. Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!
Myönny, äiti, minä rukoilen sinua!
Viimein hän sai oven auki. Mutta käytävä oli tyhjä. Rouva Dulaurens oli mennyt. Hän oli kyllä kuullut tuon viimeisen, sydäntä särkevän huudon. Mutta tottunut kun oli kohtelemaan tytärtään kuin lasta, jota tulee ohjata, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vakavana, vähintäkään epäröimättä, luullen varmasti menettelevänsä rakastavana ja huolellisena äitinä, hän meni vastaanottamaan rouva Guibert'iä. Ja astuessaan salin kynnyksen yli, oli hän jo miettinyt valmiiksi, kuinka hän kohteliaasti ja ystävällisesti ilmoittaisi kieltonsa.
Nähdessään olevansa yksin, oli Alice menehtymäisillään. Hän seisoi liikkumattomana, huohottaen, vavahdellen, maahan vaipumaisillaan. Yht'äkkiä hän tarttui kaksin käsin päähänsä, astui kiireesti alas portaita ja nähdessään oven olevan auki puistoon, pakeni hän sinne. Hän kiiruhti kätkemään tuskaansa tammien siimekseen, sinne, missä hän Paulan huulilta oli saanut kuulla Marcel'in rakkauden tunnustuksen. Hän istui kuivuneille lehdille ja hänen teki mieli heittäytyä lempeän maan helmaan, ja maata siinä hiljaa ja liikkumatonna kuin kuollut, tuulen kuljettama lehti. Täällä tammien salaperäisessä siimeksessä hän oli tajunnut olevansa nuori, täällä hänen silmänsä ensi kerran oli auennut näkemään luonnon ihanuutta ja täällä hän äkkiä oli tuntenut elämän riemua. Nyt oli se hänen nuppuunsa kuihtuneen keväimensä ainoa pyhäkkö, ja toivottomana hän halusi kuolemaa.
Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli viipynyt metsässä. Hän itki siellä kaikki kyyneleensä. Hän lupasi pysyä uskollisena sulhaselleen, ja ettei kukaan koskaan saisi häntä omistaa, koska hän ei saanut olla hänen omansa. Mutta hän ei käsittänyt, että tämä lupaus juuri oli kaikesta luopumista ja että hän siten tuomitsi itsensä kykenemättömäksi elinvoimaiseen rakkauteen, joka taistelee ja voittaa.