VII.
Kosinta.
Hitain ja laahustavin askelin astui rouva Guibert plataanitietä. Hän oli tätä virallista toimitusta varten pukeutunut uusimpaan mustaan pukuunsa, ja Paula oli erityisen huolellisesti valmistanut hänen päähineensä ja sovitellut laskoksille hänen lesken huntunsa.
— Äiti on nyt oikein hieno, olivat hänelle vakuuttaneet sekä poika että tytär, hänen noustessaan vaunuihin Maupas'n portaiden edessä. Marcel oli äitinsä vastaväitteistä huolimatta tilannut hänelle täksi päiväksi komeat ajoneuvot kaupungista Trélaz'n vanhojen vaunujen sijalle.
Nyökäyttäen päätään ja hymyillen sanomattoman hellästi lapsilleen, oli hän lähtenyt täysin turvallisella mielellä, rauhan ja onnen sanansaattajana. Mutta tie oli hänestä tuntunut kovin lyhyeltä ja tuo vieras hevonen oli juossut perin nopeasti. Hän oli tahtonut nousta vaunuista Chênaie'n portin edustalla, jottei nähtäisi hänen vaunujensa tavatonta komeutta, mikä vaivasi häntä niinkuin valhe vaivaa rehellistä mieltä. — Saatte jättää minut tähän, oli hän sanonut ajurille, minä astun tästä jalan.
Hän kulki pitkin leveää lehtitietä nojaten mustaan päivänvarjoonsa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Elämän kohtaloissa hän kyllä oli rohkea, mutta muuten hän oli pysynyt arkana, ja suurmaailman ihmiset peloittivat häntä. Synnynnäisessä suoruudessaan ja rehellisyydessään hän ei ymmärtänyt noita ylen kohteliaita lauseparsia ja ylen ystävällisiä sanoja, jotka ovelasti kätkivät ajatusten itsekkyyden tai pahansuopuuden, tai niiden tyhjyyden. Sitäpaitsi hän liioitteli mielessään käytöksensä kömpelyyttä ja sai siitä lisää levottomuuden aihetta, ei itsensä takia, vaan poikansa vuoksi, jonka onnen tähden hän olisi tahtonut vanhanakin miellyttää.
Mutta tiesihän hän ennakolta tämän käyntinsä tuloksen. Voitiinko muuta kuin ilomielin suostua hänen poikansa pyyntöön, hänen rakkaan Marcelinsa, jonka koko elämä ilmaisi hänen kuntoaan? Vaikka hän olikin hänen äitinsä, ei rakkaus tehnyt häntä sokeaksi, kun hän tunsi ja ihaili tuota fyysillistä viehätysvoimaa, jota uhkui hänen poikansa koko olento, hänen pitkä ja ryhdikäs vartalonsa, joka oli solakka kuin nuori kuusi, hänen päänsä käskevä asento, hänen kauniit, miehekkäät ja lujatahtoiset piirteensä ja varsinkin hänen silmänsä, joiden katse jäädytti tai lämmitti senmukaan, oliko se kova vai lempeä — nuo vihertävät silmät, jotka eivät olleet suuret, mutta täynnä tulta, ja niin ihmeellisen varmailmeiset. Ja hän luuli, äiti rukka, että sen, mitä hän hänestä tiesi, kaikki naiset saattoivat nähdä hänen ulkomuodostaan: tuon tarmon, joka arvokkaasti, melkeinpä ylimielisesti kestää kaikki vaikeudet, tuon ylvään ja toimekkaan hyvyyden, hänen äänensä ja liikkeittensä käskevän sävyn ja vilkkauden, joka ilmaisi hehkuvan sydämen ja rikkaan ajatuselämän kuohuntaa ja voimakasta ja lujaa päällikön luonnetta. Niin totta tosiaan, hän ei ainakaan ollut noiden tyhjänpäiväisten ja äitelöiden keikailijoiden kaltainen, jotka maailmanmiehen hienon käytöksen ja moitteettomuuden kiiltokuoren taakse kätkevät sielunsa kuivakiskoisuuden, itsekkyyden ja tylyyden. Se joka suostuisi rupeamaan hänen elämänsä kumppaniksi, rakastamaan, kärsimään ja uskaltamaan hänen kanssaan, ei joutuisi elämään jokapäiväistä ja tyhjää elämää. Marcel avartaisi hänen näköpiirinsä, saattaisi pulppuamaan kaikki hänen tunne-elämänsä lähteet ja kehittäisi hänet täyteen kukkaansa, mikä juuri elämälle antaa sen ihanuuden. Sitäpaitsi olihan Paula hänelle ilmoittanut, että hänen vierailuaan tiedettiin odottaa ja että Alice oli antanut myöntävän vastauksen.
Niin hän astui levollisena ja pelokkaana yhdellä haavaa kohti Dulaurens'ien huvilaa. Lihava kun oli, vaivasi häntä käveleminen, ja myös hetken vakavuus. Hän piti arvossa Marcel'in valintaa, vaikkei se ollutkaan hänen toivomuksensa mukainen. Unohtaen omat toiveensa, hän oli alttiisti taipunut poikansa tahtoon ja päättänyt tehdä kaikki voitavansa asian edistämiseksi, ja nyt hän kuvitteli jo mielessään, että hänellä hetken perästä olisi yksi lapsi lisää kodissaan ja sydämessään ja hän tunsi olevansa valmis sitä rakastamaan.
Ennenkuin hän soitti ovikelloa, pysähtyi hän hengähtämään ja antaakseen sydämensä tykytyksen tyyntyä. Hän ei nostanut silmiään ikkunaa kohden, josta itkevä Alice oli nähnyt hänen tulevan ja josta tämä nyt katseli häntä epätoivoisena ja suunniltaan surusta.
Rouva Guibert'in otti salissa vastaan herra Dulaurens, ja se oli hänestä hyvä enne. Tuo pieni, mitätön mies ei tietenkään voinut saattaa häntä hämille, vaan päinvastoin antaisi hänelle aikaa täysin toipuakin. Muutamien kohteliaiden lauseiden jälkeen, joita herra Dulaurens koetti pitkittää, sanoi rouva Guibert, joka ei enää voinut kauemmin salata vierailunsa tarkoitusta:
— Te varmaan jo tiedättekin, herra Dulaurens, miksi minä tulen luoksenne.
Ja hän hymyili suloisesti, tuota kaunista, raikasta hymyä, joka oli hänellä säilynyt vielä vanhanakin ja joka kuvasti hänen puhtaana, melkeinpä viattomana pysynyttä sieluaan.
— En suinkaan, rouva Guibert, siitä ei minulla ole aavistustakaan. Mutta me iloitsemme suuresti teidän tulostanne, uskokaa minua. Minä valitan vain, että vaimoni ei ole saapuvilla.
Hämillään, peläten, ettei vain joutuisi mistään vastaamaan, ei miesparka pysynyt hetkeäkään alallaan. Hän veti kiivaasti kellon nauhaa. Kamarineiti ilmestyi.
— Onko annettu tieto rouvalle?
— Minä haen juuri häntä, herra. Rouva ei ole huoneessaan. Rouva on ehkä neidin kanssa herran työhuoneessa.
— Niin on, rientäkää sanomaan hänelle.
Ja kääntyen rouva Guibert'in puoleen hän toisti levottomana voittaakseen aikaa:
— Tämä on ikävää, oikein ikävää. Mutta, kuten näette, häntä haetaan, riennetään ilmoittamaan hänelle. Kyllä hän heti tulee. Olen kovasti pahoillani, että teidän täytyy odottaa.
— Mitä minulla on sanottavana, koskee yhtä paljon teitä kuin vaimoannekin, vastasi rouva Guibert, joka ajatellen vain tehtäväänsä, katseli lattiaan eikä ensinkään tullut huomanneeksi puhekumppaninsa pieniä metkuja:
Herra Dulaurens, joka juuri oli istahtanut, hypähti kauhistuneena pystyyn. Joutuiko hän nyt lopultakin vastaamaan tähän pulmalliseen kysymykseen? Hänenkö piti ottaa vastaan ensimmäinen kolaus? Ei, se oli mahdotonta. Hänen vaimonsa täytyi välttämättömästä olla läsnä tässä kohtauksessa.
— Kyllä hän tulee kohta, aivan varmaan, sanoi hän hätäisesti. Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä! Vaimoni olisi aivan liiaksi pahoillaan, jollei hän saisi tavata teitä. Ja tekin varmasti tulette paremmin toimeen hänen kanssaan, tietysti, tietysti.
Yhä toistaen samoja sanoja hän soitti uudestaan ja, voimatta enää pysyä paikoillaan, hän raotti ovea:
— Pyydän anteeksi! Pyydän anteeksi!
Hänen kurkistaessaan käytävään nosti rouva Guibert vihdoin silmänsä ja näki hänet tuossa hätääntyneessä ja surkeassa asennossa. Kaiken auktoriteettinsa menettänyt mies on vielä säälittävämpi kuin mitätön mies. Rouva Guibert häpesi hänen puolestansa ja ajatteli:
"Kyllä onkin parempi odottaa rouva Dulaurens'ia. Mitä tuolle sanoisin, ei kumminkaan merkitsisi mitään."
Ja jokin hämärä, paha aavistus heräsi hänen mielessään, ja hänen rohkeutensa ja luottamuksena alkoi hävitä.
Hän vertasi tuota mies parkaa omaan puolisoonsa, joka ei koskaan ollut kadottanut malttiaan, selvänäköisyyttään, päättäväisyyttään.
"Mikä erotus", ajatteli hän säälien, sillä hän ei voinut halveksia ketään. Hän ei ajatellut, että hän itse oli osannut kasvattaa pojistaan ja tyttäristään uljaita ja elämää pelkäämättömiä miehiä ja naisia.
Sillä välin kuin herra Dulaurens itsepintaisesti tiedusteli hänen vointiaan, katseli hän hellästi Alice'n kuvaa, joka oli otettu lapsena.
"Ei hän ole juuri ollenkaan muuttunut", ajatteli hän. "Rakas pikku Alice, oletpa sinä soma, oletpa sinä suloinen, kuinka sinua rakastammekaan! Sinä olet hento ja heiveröinen, mutta kyllä sinä vahvistut. Me sinua oikein hoitelemme ja hellimme. Tästä ansarikukasta me teemme rehevän, vapaanmaan kukkasen… Ja ehkäpä sinä enemmän kuin minä pidätät häntä meidän lähellämme. Olenhan minä jo aika vanha, ja nämä erossa olot käyvät minulle vuosi vuodelta raskaammiksi."
Hän tunnusti itselleen naisellisen heikkoutensa.
Viimein rouva Dulaurens astui sisään kuin tuuliaispää. Hän riensi miehensä avuksi. Peläten että tämä jo ehkä jollakin varomattomalla sanalla olisi turmellut aseman, oli hän nopeasti rientänyt alas portaita. Hänen hallituksensa ankaruus ei riittänyt rauhoittamaan häntä, tuskin hän itse aavistikaan sen hirmuvaltaa.
Monin ja makein sanoin pyysi hän anteeksi rouva Guibert'iltä viipymistään. Tämä oli hänet nähdessään jo kadottanut melkein kaiken kainon varmuutensa. Mitä hän saattoikaan odottaa hyvää tuolta vielä kauniilta ja komealta naiselta, jonka liiaksi kova ääni kuului milloin suojelevalta, milloin tylyltä, jonka ylen teeskennelty kohteliaisuus tuskin kätki hänen kopeuttaan ja tunteettomuuttaan. Hänelle selvisi siinä samassa, kuinka eri kannalla he molemmat olivat elämän kysymyksissä, ja juuri kaikkein suurimmissa. Heidät erotti toisistaan kuilu, jota vain nuoruus ja rakkaus oli hulluudessaan saattanut ajatella luoda umpeen. Hänellä oli salainen tunne siitä, että kaikki mikä hänestä oli raskasta, tuosta toisesta tuntuisi kevyeltä ja että itsensä uhraaminen, miehuullisuus, tarmokkuus, työnteko — kaikki tuo ihmisen todellinen aateluus — ei tuosta toisesta merkinnyt enempää eikä niinkään paljoa kuin ulkonainen hienous, jota hän kotonaan ei pitänyt minään ja jonka hän äkkiä levottomuudekseen huomasi tässä salissa vallitsevan. Tuntien köyhyytensä ja vanhuutensa rukoili hän Jumalalta apua.
Sillävälin rouva Dulaurens yhä jatkoi kohteliaisuuksiaan ja mairittelujaan ja valmistautui käyttämään hyväkseen toisessa aavistamaansa arkuutta. Kun hän alkoi kerkeäkielisesti ylistellä lapsirikkaita perheitä, piti rouva Guibert hetkeä sopivana anomuksensa esittämiseen.
— Kuinka olettekaan hyvä, kun noin puhutte, rouva Dulaurens. Niin kyllä, poikani ovat hyvin ahertaneet. Ja minä olen tullut luoksenne juuri yhden poikani, Marcel'in puolesta.
Hän ei aavistanutkaan, että hän sillä sanoi, ettei hän olisi tullut vierailulle ilman velvoittavaa syytä.
Hän osasi ylistää Alice'a liikuttavan suloisesti. Hänen sydämensä neuvoi häntä.
— Marcel ei ollut voinut nähdä Alice'a häneen ihastumatta. Hän muistaa, että Alice pikku tyttönä sanoi hänelle heidän leikkiessään yhdessä: "Minun on hyvä olla sinun kanssasi, minä tahdon aina olla sinun kanssasi". Hän pyytää teiltä minun kauttani rakkaan tyttärenne kättä. Hän lupaa tehdä hänet onnelliseksi. Ja hänen onnensa on iäksi taattu, kun annatte hänelle tyttärenne.
Rouva Dulaurens, jonka sanat tavallisesti niin liukkaasti luistivat, oli vaiti, arvellen siten saattavansa rouva Guibert'in vielä enemmän ymmälle. Ja herra Dulaurens koetti jäljitellä vaimoansa. Hiukan hämillään tästä vaikenemisesta, jatkoi Marcel'in äiti lempeästi:
— Kuten tiedätte, ei meillä ole varallisuutta. Poikani ei ole ensinkään sitä ajatellut, sillä hän rakastaa. Mieheni on jättänyt lapsilleen enemmän kunniaa kuin rikkautta. Mutta vaikka Marcel onkin vielä kokolailla nuori, on hänellä jo loistava menneisyys takanaan, joka lupaa samanlaista tulevaisuuttakin. Ja arvokkaasti hän lisäsi:
— Se on varallisuutta sekin.
— Te teette meille suuren kunnian, sanoi viimein herra Dulaurens, joka jo hetken aikaa oli taistellut kahden pelon välillä: hän ei mitenkään olisi tahtonut pahoittaa tuon herttaisen rouva Guibert'in mieltä, eikä liioin suututtaa vaimoansa.
Yhdellä ainoalla katseella tämä sai hänet vaikenemaan. Mitä hän sekaantui asiaan?
— Tietysti se on meille suuri kunnia, jatkoi rouva Dulaurens harkitun hitaasti. Mutta se tulee niin odottamatta. Me emme ensinkään sitä aavistaneet.
Ja ihmeissään rouva Guibert mietti mielessään:
"Eikö Alice tosiaankaan ole heille mitään puhunut?… vai pitävätkö he minua pilkkanansa?"
— Teidän ei tarvitse enempää ylistää perhettänne, jatkoi levollisesti rouva Dulaurens. Me tiedämme kyllä, että tohtori Guibert hävitti omaisuutensa auttaakseen Annecy'ssa asuvaa veljeään. Valitettavasti hän ei voinut estää itsemurhaa, eikä… eikä pesänselvitystä.
Sana pesänselvitys sillä tavalla lausuttuna merkitsi vararikkoa. Rouva Guibert ymmärsi tämän puheen ilkeyden. Hän tuli rauhan ja rakkauden sanansaattajana, ja hänet otettiin vastaan vihollisena. Sellainen vääryys saattoi veren nousemaan hänen kasvoihinsa, ja hänen kirkkaat, lempeät silmänsä sumenivat. Sen sanan kuultuaan tunsi hän hämärästi, että hänen pelinsä oli menetetty. Kumminkin hän sanoi vastaan:
— Oo, mitään pesänselvitystä ei ollut. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Ei ole pienintäkään epäilystä siinä suhteessa. Meidän maineemme on yhtä puhdas Annecy'ssa kuin Chambéry'ssakin.
Hän ajatteli miehensä ihailtavaa mielenuljuutta, Paula tyttösensä menetettyjä myötäjäisiä. Mitä hyötyä siis oli kaikista heidän uhrauksistaan? Ja rikkaudellako tästä lähtien vain oli yksinoikeus kunnioituksen ja arvonannon saamiseen?
Hänen kärsimyksensä mitta ei ollut vielä täysi. Luontevasti ja sujuvasti, kuten maailmannainen ainakin, jatkoi rouva Dulaurens, kylmä hymy huulillaan: — Kapteeni on loistavasti edennyt virkaurallaan. Niin nuorena saanut kunnialegioonan ristin! Tiedättehän, ettei kukaan enempää kuin minä kunnioita hänen ansioitaan. Kuinka te olette mahtanutkaan kärsiä tuon pitkällisen Madagaskarin retken aikana! Me olemme niin usein ajatelleet teitä! Me surkuttelimme teitä ja kadehdimme teitä yhdellä haavaa… Ja kuulkaahan, onko kapteeni jo täysin toipunut noista kauheista kuumetaudeista, jotka ovat niin hitaita paranemaan?
Mitta oli täysi. Rouva Guibert ei voinut vastata. Jos hän olisi koettanut puhua, olisi hän purskahtanut itkuun. Käytiin käsiksi hänen sydämensä pyhimpään, hänen lapsiinsa. Te uhraatte omaisuutenne pelastaaksenne nimen kunnian, annatte poikanne isänmaalle, kuoleman vaaralle alttiiksi, ja sitten saatte palkaksenne katalia ja valheellisia viittauksia, jotka halventavat epäitsekkyyttä ja sankarillisuutta ja alentavat niiden arvoa tuon joukkueen edessä, jota kutsutaan hienostoksi.
Sillävälin rouva Dulaurens piti yhä raivokkaasti puoliansa ja antoi neulanpistoja aseettomalle uhri paralleen.
— En voi sanoa teille mitään varmaa, rouva Guibert, en suuntaan tai toiseen. Ilmoitan tarkasti pyyntönne tyttärelleni, ja te saatte pian hänen vastauksensa. Nythän on tapana ottaa lukuun nuorien tyttöjen tunteet ja kiintymykset. Mutta minä luulen, että eron uhka peloittaa tuota rakasta lasta, joka on tottunut aina olemaan minun lähelläni, meidän lähellämme. Emme koskaan ole olleet erossa. Minä ihailen teidän mielenlujuuttanne. Toinen teidän tyttäristännehän on nunnana Pariisissa? Kaksi poikaanne on Tonkin'issa. Ja kapteeni lähtee taas Algeriaan. Kuinka te olettekaan rohkea, ja minkä esimerkin te annattekaan kaikille niille äideille, jotka rakastavat liiaksi lapsiansa!
"Luuletteko sitten, että minä rakastan lapsiani vähemmän kuin he", olisi rouva Guibert tahtonut vastata. "Joka kerta heistä erotessani on sydämeni ollut pakahtua. Parhaani mukaan olen kyllä koettanut kestää vihlovaa suruani, enkä ole siitä edes mitään puhunut, jotten olisi masentanut niiden mieltä, jotka lähtivät luotani kauas, elämään suurisuuntaista elämää, sensijaan, että olisivat, jääneet pieniin ja ahtaisiin oloihin minun läheisyydessäni. Minä olen aina koettanut heitä rohkaista ja kehoittanut heitä käyttämään kaikki voimansa Jumalan tahdon mukaan. Ettekä te tiedä, rouva Dulaurens, että erossaolo ei suinkaan vähennä äidin ja lapsen rakkautta, vaan päinvastoin sitä jalostaa ja puhdistaa. Se poistaa sen luonnollisen itsekkyyden ja kirkastaa sitä uhrauksen ylimaailmallisella kauneudella, jossa ilo ja kieltäymys yhtyvät."
Mutta hänen huulensa pysyivät sanattomina. Myöhemmin hän varmaankin palautti mieleensä tämän kohtauksen pienimmätkin yksityiskohdat, nielläkseen vielä kerran kaiken niiden nöyryyttävyyden ja nähdäkseen siinä, niinkuin hän hurskaana uskoi, rangaistuksen siitä, että oli liiaksi ylpeillyt lastensa lukumäärästä ja heidän kelvollisuudestaan.
Hetken perästä rouva Dulaurens taas jatkoi pakinaansa:
— Alice on luonteeltaan päättämätön. Hänhän onkin vielä niin nuori. Lapsi aivan. Ja toisia tarjouksia on tehty jo ennen teidän tarjoustanne. Kaikki tämä vain meidän kesken, tietysti. Niillä on se etu, että ne eivät riistä meiltä tytärtämme. Se on suuri asia Alice'n silmissä. Jalosukuisuutta ja varallisuutta on niillä sitäpaitsi tarjottavana. Voi, jospa kapteeni Guibert suostuisi jäämään Chambéry'hin ja tarvittaessa ottamaan eron virastaan, voidakseen aina olla meidän lähellämme ja myös teidän lähellänne! Eikö hän ole jo saanut kyllikseen kunniaa?
Rouva Guibert oli noussut seisomaan. Hän sanoi vain:
— En tiedä, hyvä rouva; kiitän teitä.
Hän kiitti vihollistaan siitä, että tämä oli kiduttanut häntä noilla joutavilla ja julmilla sanoillaan! Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään niin heikoksi ja nujerretuksi.
Mutta saattaessaan rouva Guibert'iä kävi rouva Dulaurens'in häntä sääli ja tyytyväisenä voitostaan hän tuhlaili hänelle herttaisia sanoja, puhui hänen terveydestään, hänen pojistaan, jotka Tonkin'iin perustaisivat kaukaisen Ranskan, Paulasta, joka oli niin erinomaisen kaunis ja liian harvoin kävi katsomassa Alice'a. Hän sai pitää tyttärensä, saattoihan hän siis olla jalomielinen. Ja heidän hyvästellessään näytti siltä, kuin hän mitä parhaimmassa sovussa olisi eronnut parhaimmasta ystävästään. Hänen takanaan tepasteli herra Dulaurens, tehden taukoamatta pieniä, mitään merkitsemättömiä kumarruksiaan…
Taas yksin kulkiessaan leveätä plataanitietä hengähti rouva Guibert syvään, kuin olisi hän päässyt suuresta vaarasta. Tuo nainen oli ollut häijy ja tyly häntä kohtaan. Kuinka olikaan hän vaistomaisesti keksinyt, mikä pahimmin saattoi haavoittaa hänen arkatunteisuuttaan ja hänen ylpeyttään: tuon hänen lankoaan kohdanneen onnettomuuden, joka oli vaatinut hänen mieheltään niin suurta tahdonlujuutta ja mielenmalttia ja joka oli vienyt hänen perheensä aineelliseen perikatoon, ja tuon siirtomaa-sotaretken rasitukset, joista Marcel'in luja terveys lopultakin oli voittajana selvinnyt! Ja kuinka kavalasti hän senttikään nuo tapahtumat, jotka olivat hänen poikansa kunnia! Kumminkin hän kantoi palmun lehvää ja puhui suloisesti. Elämä, — hänen huomaamatonta ja jokapäiväistä uhrautumista oleva elämänsä — ei ollut opettanut hänelle, että äidin rakkaus kutistaa sydämen vielä useammin, kuin sitä avartaa, muuten hän olisi ymmärtänyt, että tämä turmeltunut tunne se oli saattanut rouva Dulaurens'in kaikin keinoin puolustamaan omaa uhattua onneaan, omaa onneaan, jota hän umpimähkään piti tyttärensä onnena.
Mutta yksinäisyys ei antanut hänelle pysyväistä lievitystä. Täytyihän hänen nyt palata kotiin viemään tuota surullista sanomaa pojallensa. Ajatellessaan sitä tuskaa, jota hän ei voinut säästää pojaltansa, jonka tuoja hän oli, ei hän enää voinut estää kyyneleitään vuotamasta, joita hän niin kauan oli koettanut pidättää. Aurinko painui hiljalleen vuorten taakse, lähettäen viimeisiä säteitään puiden raskaiden lehvien läpi. Ensimmäistä kertaa elämässään oli hänestä tuskallista palata tuohon vanhaan taloon, jossa hän tiesi itseään luottamuksella ja kärsimättömästi odotettavan. Raskain, tavallista laahustavammin askelin kulki hän masentuneena ja hitaasti eteenpäin. Päivän katkera kokemus painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin vuosien, taakka. Kävellessään soimasi hän itseään. Hän ei ollut, sanoi hän itsekseen, ollut tehtävänsä tasalla. Kuinka hän ei ollut löytänyt viehättävämpiä ja taitavampia sanoja, ajaessaan Marcel'in asiaa? Olihan hän ollut ihmisten luona, jotka olivat tottuneet seuraelämän kohteliaisuuksiin ja imarteluihin: miksei hän ollut ottanut huomioon heidän tottumuksiaan ja hivellyt heidän itserakkauttaan? Ihmisten keskinäiset suhteethan olivat muodostuneet noista myönnytyksistä ja kohteliaisuuden osoituksista. Ja pojastaankin hänen olisi sopinut erinomaisesti ylpeillä. Olisihan hänen uljuudestaan hetkeksi voinut lyödä tyhjänpäiväisen kunnian ja turhan prameilun helisevää rahaa. Eihän se siitä olisi alentunut. Hän oli kaunis, miellyttävä, melkein maanmainio. Hän oli käytökseltään kohtelias ja ritarillinen, mikä teki hänen esiintymistapansa niin hienoksi. Miksei hän ollut tehnyt selvää kaikista hänen ansioistaan? Mutta eihän hän, naisparka, osannut kehua ja imarrella näin vakavaa tehtävää suorittaessaan. Ja sitäpaitsi hän tunsi itsestään ja lapsistaan puhuessaan ujoa kainoutta, joka on hienotunteisille ihmisille ominaista. Kotielämässään hän oli luja, mutta heti kotinsa kynnyksen yli astuttuaan menetti hän kaiken tarmonsa. Niinpä nytkin oli hänellä vääryyttä vastaan ollut vain kyyneleitä. Kuinka useasti hän olikaan noita kyyneleitä salaa vuodattanut, ajaksi tai iäksi rakkaistaan erotessaan: pitikö hänen nyt itkeä julkisesti, vieläpä niiden nähden, jotka olivat hänelle tuskaa tuottaneet? Aivan varmaan Jumala koetteli häntä, rangaistakseen häntä hänen liian suuren ylpeytensä vuoksi. Tämä selitys tyydytti hänen uskoansa. Hän suri napisematta ja tunsi syvässä murheessaan katkeraa nautintoa heikkoudestansa ja nöyryytyksestänsä.
"Jospa mieheni vielä eläisi", ajatteli hän. "Hänen lähdettyään pois, en minä kykene enää mihinkään. Hän oli minun iloni ja rohkeuteni. Kaikki olisi käynyt toisin, jos hän olisi elänyt. Voi, Jumalani, oletko sinä minut hylännyt? Minä olin päättänyt parhaani mukaan täyttää hänen paikkansa, mutta huomaan, että en siihen pysty…"
Hänen epätoivonsa kiihtyi. Hänen tuskansa ja väsymyksensä eneni. Päästyään plataanikäytävän päähän, mietti hän mielessään, jaksaisiko hän jatkaa matkaansa. Hänen henkeänsä ahdisti, hänen täytyi pysähtyä.
"En tahdo sairastua heidän luonaan", sanoi hän itsekseen. Hän ei toivonut enää muuta kuin päästä pois ja hän ponnisti äärimmilleen voimiansa.
Hän laahasi itsensä porttaalille saakka, astui vihdoin ulos portista, ja päästyään huvilan alueen ulkopuolelle, vaipui hän nääntyneenä kivikasalle istumaan. Siinä hän antautui surunsa valtaan ja alkoi itkeä, huomaamatta edes pientä lapsiliutaa, joka uteliaana lähestyi häntä. Kun hän nosti alaspainunutta päätään, livahtivat ne pakoon kuin pelästynyt varpusparvi, ja yksi niistä juoksi koputtamaan läheisen mökin ovelle ja huusi:
— Äiti, äiti! täällä on vanha eukko, joka on kipeä. Ovi aukeni heti ja mökin emäntä tuli ulos kantaen sylissään nuorinta lastaan.
— Hoi, rouva parka! Sehän on rouva Guibert. Mikä teitä vaivaa? Oletteko äkkiä tullut kipeäksi? Ei saa kukaan sanoa, että olen jättänyt teidät pulaan. Teidän miehenne pelasti tuon hengen.
Hän näytti nauravaa, pulloposkista tytön tylleröä. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän kuihtuneita poskia pitkin vierivät kyyneleet ja aavisti, ettei ollutkaan kysymys ruumiillisesta kivusta. Kunnioituksesta hän ei tiedustellut mitään, vaan jatkoi:
— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.
"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on koko liuta, tiedättehän, Fanny!"
— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!
Siten herttaisesti jutellen hän lohdutti rouva Guibert'iä, joka ajatteli:
"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat hitaammin."
— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo. Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.
Rouva Guibert nousi, tarttuen vaimon tarjoamaan käteen.
— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään.
Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää
heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon!
Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona.
Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!
Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.
— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki vielä viimeisen ponnistuksen.
Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa, aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:
— Lapseni! Lapsikultani!
Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän kysyi vain:
— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni. Astutaan aivan hiljaa.
Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu, ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana, seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.
Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä.
Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:
— Älä yhtään sure. Ei se kannata.
— Mitä, kysyi Paula hämmästyneenä.
— He eivät tahdo erota tyttärestään, ja luulevat sillä rakastavansa häntä kaksinverroin.
Marcelin sisar kysyi:
— Entä Alice?
— En nähnyt häntä. Hän piiloutui. Taikka sitten häntä pidettiin piilossa. Hänen vanhempansa eivät tietäneet minun tulostani. Olivat hämmästyneitä. Marcel'in pitäisi luvata jäädä Chambéry'hin, ottaa erokin tarvittaessa. Minä ymmärsin, että de Marthenay'n kaltainen mies oli heille mieluisempi.
— Vai niin, sanoi nuori mies, ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Rouva Guibert aikoi juuri ruveta kertomaan, minkä nöyryyttävän kuulustelun alaiseksi hän oli joutunut, kun Marcel tuntien tuskaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, tylysti ehätti sanomaan:
— Sinä et osannut heille oikein puhua, se on selvää. He ovat sinulle vastenmielisiä ja sinä näytät sen heille. Et voi sietää hienon maailman elämää, etkä tunne sitä.
Hän puhui kopean ja halveksivan näköisenä. Ylpeys suurensi hänen haavaansa. Äiti vastasi lempeästi ja syvän surullisena:
— Isäsi ei koskaan minua siitä moittinut. Vaikka minä sen kyllä ansaitsen, se on totta. Mutta minä olen jo liian vanha muuttuakseni, ja nuo ihmiset kohtelivat minua hyvin häikäilemättömästi.
Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa kovuutta.
Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:
— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.
Hänen silmissään paloi synkkä tuli. Äiti pidätti kyyneleitään ja sanoi:
— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä hakemaan…