IV.
Kuoleman paraati.
Cognin'in määrin pääasiallisena toimena aamupuolella päivää oli sanomalehtien lukeminen. Paitsi läheisten tehtaiden työmiehiä, jotka jo anivarhain poikkesivat hänen ravintolaansa ja seisaallaan, kynttilän lepattavassa valossa, ottivat naukun aamutuimaan, ei hän tavannut paljon ketään ennen puoltapäivää. Istuen tuolilla kahdareisin, selkä tuleen päin varustautui hän päivää varten valtiollisilla tiedoilla ja uutisilla Tasavaltaisesta Lyon'ista ja Edistyksestä. Niinpä hän päivällisen jälkeen saattoikin tarjota vierailleen raikasta viiniä ja tuoreita tietoja.
Avatessaan sanomalehtiä aamulla 26 päivänä helmikuuta hän ällistyi huomatessaan ensimmäisellä sijalla komean otsakkeen: Timmimun'in voitto; majuri Guibert'in kuolema. Ei ollut hän uneksinutkaan, että kukaan hänen kuntalaisistaan nostaisi niin suurta melua kuollessansa. Veri poskilla, tuntien epämääräistä levottomuutta vastuunalaisuudestansa, alkoi hän hitaasti lukea surullista, virallista kertomusta, jota sanomalehden toimittaja oli koristellut muutamilla komeilla lauseilla:
"Sotaministeriö antaa meille ilmoituksen voitosta, joka on saatu Tuât'in seudulla Timmimun'issa. Me merkitsisimme mitä suurimmalla ilolla muistiimme tämän uuden aseittemme voiton, jollei se olisi maksanut meille kallista henkeä, voittajan itsensä, majuri Guibert'in henkeä.
"Meidän valtiolliset ottelumme eivät saa kääntää pois meidän huomiotamme noista kaukaisista taisteluista, joissa sankarillisesti vuotaa ranskalainen veri. Viime vuonna, keväällä, senjälkeen kuin eversti Ménestrel'in kolonna oli valloittanut In Salah'in ja vallannut Gurara'n, jätettiin harvalukuinen varusväki tuohon Etelän kaupunkiin. Sen lähellä taisteltiin Sahela'n ja El Metarfa'n veriset taistelut, joissa saharalaisten siirtomaa-joukkojen toinen komppania löi takaisin Beraber'ien ja Dui-Menia'n rosvolaumat, ja kapteeni Jacques ja luutnantti Depardieu saivat kunniakkaan kuoleman. Kun viime talvena kenraali Lervières, Algerian divisioonan päällikkö, sai tehtäväkseen lujasti miehittää Guraran, jättää sen ja asettua Tuât'iin, jätti hän Timmimun'in linnaan sataviisikymmentä miestä varusväkeä, joiden päälliköksi määrättiin majuri Guibert, apulaisenaan luutnantti Berlier.
"Majuri Guibert oli vast'ikään saapunut Ranskaan Moureau-jamy'n retkikunnan mukana, mutta hän piti kunnianasianaan palata pataljoonaansa äärimmäiseen Etelään. Oltuaan kaksi vuotta yhtä mittaa tutkimusmatkalla halki Afrikan, kieltäytyi hän kaikesta levosta ja riensi paikalleen. Yöllä viime helmikuun 18 päivää vastaan onnistui lauman Beraber'ia, arviolta noin tuhannen miestä, lähestyä Timmimun'ia. Tämä heimo herättää niin suurta kauhua ja on niin nopealiikkeinen, että he saattoivat kulkea äärettömän laajojen seutujen läpi, ilman että paikallisella hallituksella oli vähintäkään tietoa tästä liikkeestä. Päivän koittaessa, ennen ensi sarastustakaan, he hyökkäsivät linnaa vastaan.
"Vahti ampui takaisin vetäytyessään kuusi laukausta, jotka hälyyttivät linnaväen. Muurien aukkojen kautta tunkeutuivat jo Beraber'it linnan sisäpihaan. Mutta varusväki kokoontui nopeasti päällikkönsä johtamana, ja pian Beraber'it lähtivät pakoon, jättäen kolmesataa miestä tanterelle. Mutta meidänkin tappiomme olivat hirvittävät: kymmenen kaatunutta, joista yksi osaston päällikkö, yksi hankintaupseeri, yksi kersantti ja yli kolmekymmentä haavoittunutta. Majuri Guibert kaatui taistelun lopulla, saaden luodin otsaansa, kun Beraber'it pakenivat epäjärjestyksessä.
"Majuri Guibert oli koko Ranskan armeijan nuorin pataljoonan päällikkö. Tultuaan kapteeniksi kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä ja saatuaan kunnialegioonan ristin loistavan toimintansa johdosta Madagaskarin retkellä, varsinkin Andriba'n taistelussa, otti hän osaa Moureau'n tutkimusretkeen, joka hiljattain kulki halki Afrikan. Rabah'in voiton jälkeen nimitettiin hänet majuriksi ja kunnialegioonan upseeriksi. Hän oli kuollessaan vain kahdenneljättä vuoden ikäinen. Syntyneenä Cognin'in kauppalassa, joka on lähellä Chambéry'ta (Savoijissa), kuului hän yhteen paikkakuntamme arvossapidetyimmistä perheistä.
"Kutsuttuna korkeimpiin sotilaallisiin tehtäviin, jättää hän kotiseudulleen kumminkin kunniakkaan muiston, jota pojastaan ylpeä Savoiji ei varmaankaan ole juhlimatta niinkuin tulee."
* * * * *
— Lempo soikoon, älähti määri luettuaan loppuun.
Hän katsoi varmuuden vuoksi lehden nimeäkin, peläten saaneensa käsiinsä jonkin kavalan vastapuolueen äänenkannattajan.
Vanhoillinen Uutisten tietäjä ja kiihkososialistinen Edistys, jotka hän sitten silmäili läpi, kertoivat tarkalleen samaa, edellinen liittäen esitykseensä moitteita tiedustelulaitoksemme huolimattomuudesta Algeriassa, jälkimmäinen säestäen kertomustaan ihmisystävällisillä huomautuksilla siirtomaa-retkien hyödyttömyydestä. Mutta kaikki, edustivatpa ne mitä valtiollista kantaa tahansa, lausuivat kunnioituksen ja ihailun sanoja majuri Guibert'istä, ylistivät hänen ihmeteltävää sotilasuraansa ja valittivat hänen menettämistään.
Cognin'in määri teki johtopäätöksen, joka purkautui ärähdykseksi:
— Vietävän koulumestari!
Hän otti hattunsa ja aikoi rynnätä ulos. Mutta kuin naulattuna jäi hän seisomaan kynnykselle. Ratsastava upseeri, komeassa univormussa, kultaisissa olkanauhoissa, pysähtyi Kansalliskahvilan eteen:
— Missä on rouva Guibert'in asunto, pyydän.
Muutamia uteliaisuuden kiihoittamia maalaisnaisia kokoontui jo ratsastajan ympärille.
— Jatkakaa valtamaantietä Vimines'in tielle saakka.
— Kulkekaa sitten tammimetsän läpi vievää tietä.
— Tammimetsän loputtua kääntykää vasemmalle, niin edessänne on Maupas.
— Kiitos, sanoi upseeri ja hoputti jo ratsuaan, kun määri puhutteli häntä:
— Sallikaa kysyäni, menettekö vierailulle rouvan luokse?
Ajutantti silmäili ylenkatseellisesti tuota punanaamaista olentoa ja kannustaen hevostaan, mutisi hän vastaukseksi:
— Tietysti.
— Hyvä on, vastasi ravintoloitsija kuuntelevien naisten tähden. Ja kävi tulipunaiseksi.
Hän söi huonolla ruokahalulla ja hautoi tuumaa mielessään. Ennenkuin hän pani sen toimeen, lähetti hän tyttärensä hakemaan lisäväkeä. Juuri kun hän kaatoi kurkkuunsa naukun viinaa sydämensä vahvistukseksi, näki hän ikkunasta parihevosten vetämien vaunujen ajavan raatihuoneelle päin. Muutamaa minuuttia myöhemmin tultiin häntä hakemaan prefektin puolesta. Hän pukeutui kiireesti lievetakkiinsa, jota hän käytti kaikissa juhlatilaisuuksissa ja riensi kunnan talolle. Toinen vaunun ovi aukeni, ja parrattomat huulet tiuskasivat hänelle (vaalipäivä oli vielä kaukana):
— Tekö olette Cognin'in määri?
Hattu kädessä Simon vastasi:
— Niin olen, herra.
— Minä edustan prefektiä. Olen matkalla rouva Guibert'in luo viemään hallituksen surunvalituksia majurin sankarillisen kuoleman johdosta. Tietysti te olette pitänyt huolta, että hän on saanut asiasta tiedon, kuten virallinen sähkösanoma määräsi. Ja toivottavasti te varovaisesti ilmoititte hänelle tapahtuman?
— Kyllä herra alaprefekti, sopersi määri häpeissään ja vapisten.
— Minä olen prefektinviraston neuvos. Minä kehoitan teitä koko virkakuntinenne olemaan läsnä surujumalanpalveluksessa. Tasavallan hallitus osaa kunnioittaa uskollisia palvelijoitaan.
— Kyllä, herra neuvos.
— Hyvä on, herra määri, en pidätä teitä kauempaa.
Ja ylpeänä tehtävänsä tärkeydestä ja siitä arvokkuudesta, jota hän osoitti sen suorittamisessa, poistui hevosten ravatessa prefektin nuori lähettiläs, ynseän ja kyllästyneen näköisenä kuin vanha kenraali, joka palaa armeijanosastoaan tarkastamasta.
Randon ja Détraz, joille määri oli lähettänyt sanan, riensivät yhdessä ravintolaan. Koko kylä tiesi jo Cognin'in vallanpitäjien menettelyn.
— Tämäpä on korea juttu, kiljaisi sisään astuessaan Détraz, joka kiehui vihasta. Edellisenä iltana, keskustelun aikana, ei hän ollut hiiskunut sanaakaan.
— Sanoinhan minä sen, huomautti vanha Randon, joka halusta tahtoi muistuttaa viisauttaan.
— Niin minäkin, lisäsi määri, joka ei tahtonut olla pekkaa pahempi.
Koulumestarin ja Punaisen syytä kaikki on.
Détraz, jota ei juuri liika kohteliaisuus vaivannut, ärjyi määrille:
— Ettekö te ole määri, häh? Mitä virkaa teillä on kunnallistalolla? Pehmeä kuin riepu te olette, koira vieköön. Opettaja taluttaa teitä nenästä, kuin luokkansa vihoviimeistä nulikkaa.
— Minuako, kiljui Simon. Vai minua talutetaan nenästä! Tulkaahan katsomaan, koulumestariko se täällä käskee!
Molempien valtuusmiestensä saattamana ryntäsi määri kansakouluun yhä viittoillen ja ääntä pitäen. Luihun ja liukastelevan Maillard'in edessä tunsi hän kuitenkin uljaan intonsa laimenevan. Mutta Détraz rupesi muitta mutkitta hänen sijaisekseen.
— Vai niin, huusi hän, jopa te keititte kauniin sopan, te häpeämätön, te kelvoton koulumestari! Prefekti ja kenraali lähettävät lähetystöjä. Mutta vainajan kotikylä lähettää poliisinsa ikäänkuin tarkastussyyniä pitämään. Perhanan tietoviisas, kyllä jo riittää.
Ja hän sylkäisi lattialle halveksimisensa merkiksi.
— Minä en ole teille vastuussa teoistani, ilmoitti opettaja arvokkaan näköisenä.
— Olet, oletpa kylläkin. Etkä sinä, määri, puhu mitään?
Vimmoissaan sinutteli hän kaikkia. Simon'in täytyi tulla väliin.
— Huonosti te meitä neuvoitte, herra koulumestari.
— Se on varmaa, vahvisti Randon.
— Kuka käski minulta neuvoa kysymään.
— Kuka sinulta neuvoa kysyi, ärjäisi taas Détraz kahta kiukkuisempana. Sinä itse pistit nokkasi meidän asioihimme, sotkeaksesi ja pilataksesi ne, kuin mikäkin myrkynsekoittaja. Senkin myrkynsekoittaja!
Mielissään keksimästään nimityksestä, käytteli hän vikkelästi tuota raskasta sanaa. Randon kävi hänen käsivarteensa ja koetti tyynnyttää häntä ja viedä pois huoneesta. Mutta sillä ketteryydellä, jolla tietämättömät ja naiset yhdistävät aivan yhteenkuulumattomia asioita, kääntyi hän takaisin huutaen:
— Sinä varastat valtion varoja.
— Minäkö, vastusti Maillard.
— Niin juuri, sinä otat yksityisiltä maksun halonottoluetteloista, oikeudenpäätöksistä, kaikista. Sinä menet tipotiehesi, tai minä nyljen sinut.
Vimmastuksissaan purki hän vihaansa, jota sivistymätön vaistomaisesti tuntee sivistystä, veronmaksaja veronkantajaa kohtaan.
Molemmat vihamiehet syöksyivät toisiansa vastaan. Määri hillitsi
Maillard'ia, ja Randon piteli kiinni virkaveljestään.
— Kuulkaa, mitä minä sanon, pyysi vanhus. Kuulkaa, mitä minä sanon.
Ja kun sanasota silmänräpäykseksi taukosi, onnistui hänen singahduttaa joukkoon seuraavat sanat, joihin määri ja Détraz yhtyivät ja jotka lopettivat ottelun:
— Parantaaksenne asian, Maillard, pitää teidän viedä oppilaanne hautausjuhlaan.
Ja määri, joka tahtoi omistaa voiton itselleen, lisäsi:
— Ja te nostatte heti surulipun kunnallistalon ikkunaan.
Hän poistui karistaen kurkkuaan, yhä molempien valtuusmiestensä saattamana.
— Nyt, sanoi Randon, mennään Maupas'han.
Simon ilmoitti meluavasti suostumuksensa.
— Niin mennään. Kenraali lähetti upseerin ja prefekti nuoren hopeanauhuksisen herran. Määri tulee omassa persoonassaan kahden valtuuston jäsenen seurassa, niinkuin oikein on. Se tehoo se.
Kun he kulkivat kylän ohi, näkivät he vainiolla Punaisen Pitet'n, joka nolona karttoi heidän katseitaan.
— Tulehan tänne, huusi Détraz, mutta asianomainen ei näyttänyt kuulevan.
— Aika kelmi, julisti määri potrana poikana.
— Sitä tiedetään yhtä ja toista, puheli Randon salaperäisenä.
— Niin tiedetään, niin tiedetään, jatkoi Détraz suorasukaisemmin. Ilman tohtoria hän istuisi lukemassa tiilenpäitä. Ja yhähän hänestä kuiskaillaan. Pitää toimittaa pois mokoma valtuustosta, pitää kun pitääkin.
Hanget hohtivat talvisen auringon kylmässä valossa. Valkoiset vuoret kimaltelivat pakkasessa. Valjun taivaan alla rajaviivat häipyivät ja kaikki oli yhtä ja samaa tahratonta ja välkkyvää puhtautta.
Prefektinviraston vaunut, jotka palasivat Chambéry'hin, tulivat Cognin'in tilapäistä lähetystöä vastaan. Tärkeän näköisenä viittasi määri kuskia pysähtymään. Hattu kädessä lähestyi hän vaunun ovea, joka heti aukeni.
— Herra neuvos, me pyytäisimme teiltä yhtä palvelusta.
— Mitä sitten, vastasi nuori mies töykeällä äänellä. Häntä ei oltu otettu vastaan, sillä kenraalin ajutantti oli parhaillaan ollut rouva Guibert'in puheilla, ja siksi hän nyt palasi pahalla tuulella.
— Kaikki perheenisät, ilman poikkeusta, ovat tyytymättömiä opettajaan.
— Miksi?
— Hän hoitaa huonosti opetusta, lyö oppilaita, puhuu isänmaata vastaan.
Nuori mies kävi ajattelevan näköiseksi, ja viitaten mahtavasti kädellään kuin ministeri, joka lopettaa vastaanoton, lupasi hän lyhyesti:
— Pidän mielessäni asian.
Käsiään hykerrellen jatkoi määri matkaansa ja sanoi seuralaisilleen:
— Nytpä tein hänelle aika kolttosen, sille meidän Maillard'illemme!…
* * * * *
Seuraavina päivinä isot sanomalehdet kuvailivat pienimpiä yksityiskohtia myöten Timmimun'in murhenäytelmää ja osoittivat kaikki, puolueista huolimatta, kunnioitusta majuri Guibert'in muistolle, jonka lyhyt elämänura liikutti kaikkien sydämiä.
Savoijin lehdet eivät tyytyneet vain näihin oikeutettuihin ylistyksiin, vaan julkaisivat vielä kilvan hänen elämäkertaansa ja kuvaansa. Maupas'n yksinäisyydessä nuo murheen murtamat naiset lukivat alistuneina ja surunsuloista nautintoa tuntien niitä lukemattomia osanoton ilmaisuja, joita heille saapui koko maasta, valtiolta, Marcel'in tovereilta, tutuilta ja tuntemattomilta. He nojautuivat toinen toiseensa paremmin kestääkseen onnettomuuttaan eivätkä löytäneet lohdutusta muusta kuin rukouksesta ja keskinäisestä rikkaudestaan. Vain rouva Saudet'n, Etienne Guibert'in anopin, vierailut tuottivat heille hiukan virkistystä; hän tiesi, mitä sanoja tarvitsevat ne, jotka kärsivät eron tuskaa.
Hienon maailman mielipide, joka ei ollut suosinut Guibert'ejä heidän kunnialliseen aineelliseen perikatoon jouduttuaan, teki äkkikäänteen ja päätti yhtyä yleiseen tunteiden ilmaukseen. Rouva Dulaurens ei voinut pysyä toimetonna tämän tilaisuuden sattuessa. Hän sai neiti de Songeon'in, Savoijin Valko-ristin kunniapuheenjohtajan, ryhtymään surujuhlaa puuhaamaan. Sitä vietettäisiin suurella loistolla ja komeudella Chambéry'n tuomiokirkossa. Pitihän toki anastaa itselleen mainehikas vainaja ja huomiota herättävällä tavalla palauttaa mieleen hänen yhteiskunnallinen alkuperänsä. Viranomaiset kutsuttaisiin juhlatilaisuuteen. Heidän läsnäolonsa kohottaisi juhlan arvoa, ja heidän poisjäämisensä saisi vastapuolueen sanomalehdet sotakannalle. Ei mitään ollut siis pelättävissä, kävi miten kävi.
Kun kaikki oli valmiina — kolehdit kannettu, sielumessu tilattu, kutsukortit laadittu — lähtivät neiti de Songeon ja rouva Dulaurens virallisina valtuutettuina Maupas'han pyytämään perheen suostumusta. Kreivitär de Marthenay seurasi äitiänsä. Hän halusi esiintuoda surunvalittelunsa rouva Guibert'ille ja Paulalle eikä uskaltanut aivan yksin tehdä tuota matkaa.
Maaliskuun ensi päivät olivat käsissä. Lumi suli lokaisilla ja kolkoilla vainioilla ja kuoppaisilla teillä. Matalan taivaan alla, mustina ja paljaina törröttävien puiden ympäröimänä teki vanha maalaistalo alakuloisen ja yksinäisen vaikutuksen.
— Minä en tahtoisi hautautua tänne koko vuodeksi, sanoi rouva Dulaurens neiti de Songeon'ille, kun vaunut kääntyivät autiolle puistotielle.
— Kirkko on liian kaukana, vastasi hurskas vanhapiika.
Hän ei muistanut, että Jumala on kaikkialla. Iästään huolimatta hän yhä vielä matkusteli Häntä tapaamassa erityisissä ja upeissa paikoissa.
Kun vanha Mari näki ajoneuvot, laski hän vieraat sisään vastoin ankaraa kieltoa. Ja hän riensi ilmoittamaan heidän tulostaan, niin nopeasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat.
— Olinhan minä antanut määräyksen, ettei ketään saa ottaa vastaan, huomautti rouva Guibert surullisesti. Ja Paulan puoleen kääntyen hän virkkoi: — Minä en jaksa enää pitää seuraa vieraille. Miksikä rouva Dulaurens'kin tulee häiritsemään meidän suruamme? Meillähän ei ole mitään yhteistä. Mitä hän meistä tahtoo?
— En tiedä, äiti, vastasi Paula, joka oli jo noussut seisomaan lähteäkseen huoneesta.
— Autathan sinä minua pitämään heille seuraa?
— En, äiti, minä en tahdo häntä tavata.
Rouva Guibert katsoi tytärtään, jonka kalvenneet, värisevät, päättäväiset kasvot selvästi ilmaisivat, mitä hänen mielessänsä liikkui.
— Paula, pyysi hän, älä jätä minua. Minä olen arka ja saamaton, muista sitä. Tehty paha unohtuu pikemmin kuin hyvä. Jos hän alkaisi puhua menneistä päivistä, en osaisi vastata hänelle. Jää minun luokseni, Paula.
Nuori tyttö ei enää epäröinyt, hän viittasi palvelijatarta tuomaan vieraat sisään.
— Minä jään sitten, äiti.
Neiti de Songeon, joka ei ollut oikein perehtynyt valtioviisauteen, laski edellänsä rouva Dulaurens'in ja antoi hänen johtaa puhetta.
— Teitä on kohdannut ankara isku, lausui tämä, lähestyen rouva Guibert'iä, jonka täytyi pystyssä pysyäkseen nojata uuniin, noustessaan seisomaan.
Sitten tervehti hän Paulaa, jonka lujan katseen ja vihamielisen valppauden hän tunsi seuraavan itseään. Hän olisi suonut Paulan olevan poissa.
— Niin on, vastasi Marcel'in äiti, Jumala koettelee meitä.
Siten antoi hän heti keskustelulle vakavan ja uskonnollisen käänteen. Neiti de Songeon nyökäytti päätään luoden katseensa korkeuteen, ikäänkuin hänellä yksin olisi valta pyytää taivaan apua.
— Mutta kuinka onkaan teitä surussanne lohduttanut, jatkoi rouva Dulaurens, tuo majurin sankarikuoleman yksimielinen ylistys, nuo kaikkien osanoton, kaikkien surun ilmaisut… Meidän kansanvaltaisena aikanamme ei kylliksi osoiteta kunnioitusta ansiolle. Usein vasta kuolema näyttää meille ihmisen koko arvon. Ja hänet auttamattomasti menetettyämme, me katkerasti kadumme, että olemme liian myöhään oppineet häntä tuntemaan.
Rouva Guibert, joka tuli liikutetuksi heti kun puhuttiin hänen pojastaan, ajatteli: "Hän pyytää nyt tällä tapaa anteeksi sitä, että hän karkoitti Marcel'in. Hän on tullut huomaamaan entisen erehdyksensä ja valittaa sitä. Mutta rouva de Marthenay'n ei olisi pitänyt tulla. Hänen läsnäolonsa on meille tuskallinen."
Hän katsoi rouva Dulaurens'iin ja valoisa katse kirkasti hänen
kuihtuneita kasvojaan kuin auringon säde talven lehdetöntä metsää.
Paula oli varuillaan. Mutta hän ei voinut aavistaakaan rouva
Dulaurens'in häikäilemättömyyttä.
Hetken vaitioltuaan ilmoitti tämä vierailunsa syyn.
— Niinpä ette ihmetelle, että mekin haluamme kunnioittaa poikanne muistoa. Koko Savoiji ottaa osaa teidän suruunne, mutta varsinkin sen parhaisto, johon majuri sekä sukuperänsä että kuntonsa perustalla kuului.
Hän hengähti, ja puhuen mielestänsä hyvin, katsahti hän kuulijakuntaansa. Neiti de Songeon osoitti hyväksymistään heilutellen pitkää kuivaa vartaloaan. Alice istui omissa ajatuksissaan ja tarkasteli rouva Guibert'in ja entisen ystävättärensä Paulan surullisia kasvoja. Suru ahdisti häntä niin, että hänen täytyi painaa kädellään rintaansa: hän oli tukehtua pidättämiinsä nyyhkytyksiin. Hän olisi tahtonut avata sydämensä noille naisraukoille, mutta ei uskaltanut. Hän koetti hiljaa tarttua vieressään istuvan Paulan käteen, mutta tämä veti päättäväisesti pois kätensä: hän ei ollut mitään unohtanut.
Rouva Dulaurens'in kaikuva ääni kuului taas salin hiljaisuudessa.
— Savoijin Valko-ristin johtokunnan jäsenet, kaikki yhdistyksen naiset sanalla sanoen, haluavat sydämensä innostuksessa viettää surujuhlaa Chambéry'ssa ja pyytävät siihen lupaa meidän kauttamme. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa pitää sielumessun, hän on sen luvannut. Yli viisikymmentä pappia avustaa häntä tässä tilaisuudessa. Prefektinvirasto, armeijanosasto kutsutaan juhlaan, ja olemme varmat, että he lähettävät edustajansa. Komeutensa ja loistonsa kautta tulee juhlasta, voitte olla siitä varma, mainehikkaan vainajan arvoinen.
Rouva Guibert oli kuunnellut keskeyttämättä; hän vastasi nyt vain:
— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, ja pyydän teitä kiittämään minun puolestani kaikkia arvoisia naisia heidän hyvästä tarkoituksestaan. Me olemme jo viettäneet sielumessun Cognin'issa varojemme mukaan. Ystävämme tulivat sinne kaikki, ilman kylmyydestä ja matkan pituudesta huolimatta. Armeijanosaston kenraali tuli omassa persoonassaan. Suuri joukko upseereja teki hänelle seuraa. Me emme halua enää muita ulkonaisia mielenosoituksia. Minä kiitän teitä.
— Aivan niin, hyvä rouva, minä ymmärrän kyllä teidän tunteenne. Omaiset eivät mielellään salli, että vieraat ihmiset tunkeutuvat osallisiksi heidän suruunsa. Mutta tämä on poikkeustapaus. Majuri Guibert'in kuolema on yleinen onnettomuus. Koko Ranskaa koskee teidän poikanne kuolema. Hänen elämänsä ja kuolemansa tuottaa kunniaa Savoijille. Ettehän silloin ihmetelle, että Savoiji tahtoo osoittaa hänelle ylväällä tavalla kiitollisuuttaan. Yksityisten perheiden varat ovat pakostakin rajoitetut. Antakaa meidän toimia. Älkää riistäkö meiltä tätä iloa…
Hän sieppasi lennosta tuon onnettoman sanan:
— Tätä surullista hautajaisiloa, jota rukoileminen vainajien puolesta antaa. Juhlamenot, papit, nehän ovat rukouksia. Voitteko te, sellainen oiva kristitty, olla vastaanottamatta näitä meidän rukousuhrejamme? Voitteko te ajatellakaan estää meitä ottamasta sielumessussa osaa yhteiseen murheeseemme?
— Kirkko pitää juhlamenoista ja hartauden harjoituksista, lausui neiti de Songeon, jonka uskonto oli loisteliasta ja ylimyksellistä.
Alice oli huomannut Marcel'in suurennetun valokuvan, eikä nähnyt tällä hetkellä enää muuta kuin hänet, jota hän oli rakastanut ilman rohkeutta.
Rouva Guibert oli hiukan epävarma, ei vastauksestansa, vaan sen sanamuodosta, jonka hän tahtoi saada niin kohteliaaksi ja hienotunteiseksi kuin suinkin. Rouva Dulaurens'in tarjous tiesi Cognin'in vaatimattoman, ilman komeutta ja prameutta vietetyn sielumessun täydentämistä kalliimmalla, loistavammalla, hienommalla juhlalla. Rikkaus tuli vierailulle köyhyyden luokse, ja luuli peittävänsä sen suojelullaan. Paula otti asian siltä kannalta ja katseli mieli kuohuksissa äitiään tummilla välähtelevillä silmillään. Mutta rouva Guibert näki tässä esityksessä vain poikansa muiston kunnioittamista ja, vaikka hän olikin päättänyt hylätä tarjouksen, joka hänestä oli turha, halusi hän sovittaa sanansa niin, etteivät ne pienimmälläkään tavalla loukkaisi.
Peläten äitinsä arkuutta ja ymmärtäen väärin hänen epäröimisensä, otti nuori tyttö rohkeasti puheenvuoron:
— Me olemme sangen liikutettuja teidän toimenpiteestänne, hyvä rouva. Pidämme sitä suuressa arvossa, niinkuin se ansaitseekin, ja olemme hyvin pahoillamme, että meidän täytyy hylätä sellainen suosionosoitus. Mutta veljeni muistoa on jo kohtuuden mukaisesti kunnioitettu. Me emme halua enempiä julkisia kunnianosoituksia, kuin mitä jo olemme saaneet. Jumala ei mittaa siunaustaan juhlamenojen prameuden mukaan.
Ikäänkuin ei Paulan sanoilla olisi mitään merkitystä oli rouva Dulaurens kääntyvinään rouva Guibert'in puoleen. Tämä ymmärsi tarkoituksen ja luuli olevansa velvollinen lisäämään:
— Niin kyllä, hyvä rouva, Paula on oikeassa.
Aivan kauhuissaan loi neiti de Songeon silmänsä taivasta kohden, kun taas Chênaie'n valtijatar, joka ei ollut tottunut tappioihin, vielä palasi asiaan.
— En ymmärrä teidän kieltoanne. Pyydämme ottaa osaa teidän suruunne vain kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Neiti de Songeon, markiisitar de Lavernay, paroonitar d'Ambelard ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä edustan heitä täällä. Ja arkkihiippakuntakin lupasi meille hurskasta apuaan.
Hän toivoi näitä ylhäisyyksiä mainitsemalla vaikuttavansa tuohon rouva rukkaan. Mutta hän ei tietänyt, eikä voinutkaan tietää, kuinka perin välinpitämättömäksi hienostosta ja sen asioista elämä oli tehnyt rouva Guibert'in.
Paula näki, että äitinsä oli hämillään. Hän rupesi heti hyökkäämään, saadakseen asian päätökseen:
— Cognin'in sielumessusta ilmoitettiin myös Chambéry'ssa. Kaikki meidän ystävämme olivat läsnä. Tulipa niitä sangen kaukaakin. Tuli meille aivan tuntemattomiakin ottamaan osaa suruumme. Mutta minä kuulin, että teidän penkkinne, hyvä rouva, oli tyhjä. Vaikka minä en sitä uskonut.
Tämän hyökkäyksen jälkeen hän lisäsi:
— Jos vanhempi veljeni, joka on perheen pää, pitää muita kunnianosoituksia välttämättöminä, ilmoittaa hän kyllä siitä meille. Me noudatamme hänen tahtoansa. Äidilläni ja hänellä vain on siihen oikeus.
Rouva Dulaurens käsitti, että hänen oli turha enempää yrittää, ja hän nousi lähteäksensä:
— Olen hyvin pahoillani, hyvä rouva, tästä väärinymmärryksestä, jota emme saa poistetuksi. En odottanut suinkaan tällaista vastaanottoa. Mutta minä näen että teidän arvoisa tyttärenne saa kaikki määrätä.
— Me olemme samaa mieltä, virkkoi vanha rouva, nousten vaivalloisesti seisomaan vuorostansa.
Hän hyväksyi tyttärensä mielipiteen, mutta hän olisi vain suonut, että samat asiat olisi sanottu vähemmän kopealla tavalla. Hän pelkäsi, että vieraat olivat loukkaantuneet, ja oli siitä pahoillansa. Hiukan verta nousi hänen kalpeisiin poskiinsa. Hänen saattaessaan neiti de Songeon'ia ja rouva Dulaurens'ia, huomasi jälkimmäinen tuon heikon punerruksen. Hän mietti juuri mielessään, miten saisi tappionsa kostetuksi, ja nyt hän luuli sen keksineensä. Purevan ivallisesti hän tokaisi:
— Hyvästi, hyvä rouva. Kas kuinka te olette terveen näköinen! Se on erinomaista! Se hämmästyttää ja ihastuttaa meitä.
Kyyneleet nousivat rouva Guibert'in silmiin. Hän oli vielä liian herkkä aiheettomia loukkauksia kuulemaan. Kuka tahansa muu häntä olisikin säälinyt, tuota vanhentunutta, kumaraista, surun murtamaa äitiraukkaa, kuka tahansa muu paitsi epäävän vastauksen saanut hienoston nainen. Hiljaa mumisi hän vastaukseksi, veren paetessa hänen poskiltaan:
— Suokoon Jumala, että saisin pysyä terveenä: tehtäväni ei ole vielä päättynyt.
Hän ajatteli Paulaa, jonka epävarma tulevaisuus teki hänet levottomaksi ja vielä kiinnitti häntä elämään. Vaistomaisesti kääntyi hän taakseen tytärtään katsomaan. Mutta salin ovi oli sulkeutunut. Hänen täytyi saattaa vieraat vaunuille saakka. Paikoilleen istuttuaan nämä kaipasivat rouva de Marthenay'ta, joka oli jäänyt jäljellepäin.
Minä sanon hänelle, virkkoi rouva Guibert, nousten vaivalloisesti portaita.
… Jäätyään kahden Paulan kanssa, oli Alice vihdoin päästänyt tuskansa valloilleen.
— Paula, rakas Paula, etkö tahtoisi antaa minun suudella itseäsi? Minä olen niin paljon itkenyt, minäkin. Jospa sinä tietäisit! Olen ollut niin suuresti suruissani siitä asti… siitä asti kuin häntä ei enää ole ollut. Voi, sinä et voi tietää!
Hievahtamatta, ihmeissään katseli nuori tyttö tuota siroa, puhdas- ja kaunispiirteistä naista, joka häntä niin rukoili. Muistellen mennyttä aikaa, virkkoi hän:
— Mitä se hyödyttää?
Ja vaikka hän näki Alice'n kuopalla olevat silmät ja poskien kuolonkalpeuden, mutisi hän vielä:
— Olethan sinä hiukan syypääkin meidän onnettomuuteemme?
Hän piti tuon heikon, rakastuneen lapsen antamaa kieltoa syynä siihen kuoleman haluun, jota hän Chênaie'n kohtauksesta asti oli Marcel'in puhuessa niin usein hänen levollisissa ja huolettomissa sanoissaan huomannut. Se, joka nyt itki hänen vieressänsä, olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut ennen aikaan antaa hänen veljellensä elämän iloa ja tuota lujaa luottamusta, jonka vaikutus vaarankin hetkellä on niin mahtava. Mutta hän ei ollut sanonut sitä sanaa, vaikka hän rakasti. Jos hän olisi ollut välinpitämätön, ei hän olisi ollut syyllinen. Mutta hänen raukkamaisuutensa oli voittanut hänen rakkautensa. Sillävälin Alice nyyhkytti.
— Voi, minä olen onnettomampi kuin sinä. Hänen epätoivonsa oli niin ilmeisen vilpitöntä, että Paula liikutettuna otti entisen ystävättärensä syliinsä, ja niinkuin ennen ilossa, niin he nyt kärsimyksessä vuodattivat yhdessä kyyneleitä.
— Minä rakastin häntä, sanoi Alice hiljaa.
— Miksi et sitten tahtonut?
— Voi, sehän juuri onkin minun elämäni onnettomuus.
Ja avaten viimein kokonaan sydämensä, lisäsi hän katkonaisin sanoin:
— Sinä saat itkeä, peittelemättä, sinä. Mutta minun täytyy näyttää iloiselta, vaikka minulla on kuolema sydämessä… Paula, rakas, suokoon Jumala, ettei sinun koskaan tarvitsisi kärsiä, mitä minä nyt kärsin!… Ja itse olen syypää, Paula… Voi, kuule, minä tahtoisin mieluummin olla nyt hänen leskensä.
Paula sai siten tietää sen salaisuuden, joka oli musertaa hänen ystävättärensä. Päältä päin päättäen, olisi hän voinut luulla Alice'a onnelliseksi: kaupungin juorut kulkivat tuskin koskaan Maupas'han saakka. Mutta nyt hän sai äkkiä nähdä elämän pelon välittömän ja pysyvän rangaistuksen.
Alice nojasi hänen olkapäätään vastaan, kuin häneltä apua anoen. Näädännahkaisesta turkisviitastaan huolimatta vapisi hän koko ruumiiltaan. Paula suuteli häntä ja kohottaen noita suloisia, kyyneleisiä kasvoja, virkkoi hän:
— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy. Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi nainen…
— Minä rakastin häntä, vastasi hän heikosti.
Rouva Guibert tuli sisään ja nähdessään molemmat naiset sylityksin, ymmärsi hän syyn heidän liikutukseensa.
— Äitinne odottaa, virkkoi hän rouva de Marthenay'lle.
Hän halusi sanoa hiukan muutakin ja kuiskasi:
— Kiitän teitä käynnistänne.
Saatuaan siten anteeksi, tarttui Alice hänen käteensä ja kosketti sitä huulillansa. Hän kuivasi silmänsä, katsoi vielä viimeisen kerran Marcel'in kuvaa, ja katosi…
* * * * *
Vaunut vierivät lehdettömälle puistotielle ja ajoivat läpi vanhan porttaalin.
Rouva Dulaurens, joka oli ollut levoton tyttärensä viipymisestä, katseli häntä huolestuneesti, hellästi ja pelokkaasti. Hän oli valittamatta rouva Guibert'in kieltoa ja Paulan käytöstä, ja kun ajettiin ulos tammimetsästä, pani hän kätensä edessään istuvan Alice'n käsivarrelle:
— Näetkös nyt, kuinka äitisi on viisas, sanoi hän hänelle hiljaa, neiti de Songeon'in kääntyessä tarkastelemaan alakuloista maisemaa.
Nuori nainen katsoi häneen kysyvästi.
— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in kanssa, olisit sinä nyt leski.
— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi vähemmän onneton!
Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä. Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä, kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman osan?… Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista…