III.
Niobe.
— Hyvää iltaa, pikku äiti.
Paula kutsui äitiään pikku äidiksi, kun hän tahtoi osoittaa hänelle enemmän lapsellista hellyyttä.
Rouva Guibert astui sisään hiukan kumarassa, kääriytyneenä vanhaan vaippaan, jonka turkikset jo olivat kuluneet. Lampun alas laskettu varjostin esti hänen huomaamasta tyttärensä kalpeutta, kun tämä häntä suuteli. Hän lähestyi tulta:
— Ohho, kuinka tuntuu hyvältä tulla kotiin! Ja kuinka sitä kiintyy vanhoihin asuntoihinsa! Muistatkos Paula, kuinka surimme, kun meidän piti lähteä Maupas'sta?
Hän lämmitteli lieden loisteessa ryppyisiä käsiään. Paula tuli hänen taakseen ottamaan hattua hänen päästään.
— Pidäpäs, äiti, vaippa hetken aikaa hartioillasi. Kai sinua paleli aikalailla tiellä?
Rouva Guibert kääntyi katsomaan tyttäreensä. Hän hymyili hänelle, ja tuo hymyily hopeahapsen, jonka posket vielä olivat verevät ja siniset silmät puhtaat ja luottavaiset, oli suloista kuin syysmyöhän ruusut, jotka vielä lumen allakin kukkivat.
— Rakas kultaseni, sinun näkemisesi lämmittää minua enemmän kuin nuo puut, jotka olet minua varten pannut palamaan.
Nuori tyttö melkein polvistui pesän eteen ottaessaan vesikattilaa.
— Nyt äiti, otapas pian lasi kuumaa grogia. Hänen ylösnoustessaan ennätti äiti nähdä lieden valossa hänen ihonsa vahankalpeuden.
— Mutta sinuahan sitä hoitaa pitää, Paula. Sinähän olet vallan valkoinen. Sinä olet sairas, etkä puhu minulle mitään.
Ja vanha rouva nousi nopeasti.
— Ei se ole mitään vaarallista, äiti kulta. Älä ole levoton. Ehkä kylmetyin vähän, odottaessani sinua portailla. Menen maata heti kun olemme syöneet illallista.
Ja saadakseen äitinsä rauhoittumaan hän toisti uljaasti naurahtaen:
— Ei se ole yhtään mitään, äiti, usko pois.
Hän tuli ajatelleeksi, että ruokasalin kattolamppu valaisisi liiaksi hänen kasvojaan, ja hän huudahti:
— Jospa me söisimme illalliskeittomme täällä, tulen ääressä! Tämä huone on lämpimämpi.
— Mutta pöytä on jo katettu.
— Kyllä minä sen pian muutan. Saatpa nähdä.
— Syödään vain, kultaseni. Sinua palelee, eikä Trélaz'n avonaisissa vaunuissa ole yhtään suojassa pakkaselta.
Kaadettuaan muutaman lusikallisen rommia juomalasiin, meni Paula ruokasaliin.
Äiti huusi hänen jälkeensä:
— Sano Marille, että hän vie pullon pari viiniä arentimiehen puolelle.
Trélaz on sen hyvin ansainnut.
Vanhan savoijilaisen tavan mukaan asui arentimiehen perhe talon kellarikerroksessa.
Paula oli juuri saanut ruokasalin pöydän tyhjäksi, kun palvelijatar palasi, kuohuksissaan ja suunniltansa.
— Neiti! Neiti raukka! Mitä onkaan tapahtunut! Nuori tyttö katsoi häntä silmiin.
— Marcel herra!
— Ole vaiti, sanoi Paula tuikeasti. Huomenna vasta sanotaan äidille.
Tarpeeksi aikaisin hän sen sittenkin saa tietää.
Vanha Mari lakkasi itkemästä.
— Parooni oli sitä puhunut arentimiehen puolella. Koko kylä sen jo tietää. Ei saa sanoa rouvalle. Se olisi liian ankara isku Täytyy valmistaa häntä.
Ja ihaillen nuoren emäntänsä tahdon lujuutta:
— Te olette uljas, te. Te muistutatte häntä.
Epävakavin käsin palveli hän pöydässä ja koetti silmälaseillaan peittää punaisia silmiään.
— Meidän Mari ottaa esimerkkiä minusta, huomautti rouva Guibert, Hän vanhenee, hänkin.
Turhaan koetti hän vilkastuttaa keskustelua.
— Ethän sinä syö mitään, Paula! Sinä olet sairas. Mene nukkumaan. Minä lämmitän sinun vuoteesi vuoteenlämmittäjällä ja laitan sinulle teetä. Minä nyt vuorostani hoidan sinua.
— Ei kiitos, äiti, minä en tarvitse mitään, en yhtään mitään. Mari antaa minulle savipullon. Mene sinäkin aikaisin nukkumaan. Hyvää yötä, äiti. Rakas äiti kulta!
Hän suuteli kiihkeästi äitiänsä ja katosi huoneeseensa. Hänen voimansa ja mielenlujuutensa olivat lopussa. Hän tempaisi vaatteet yltään, avasi yhdellä vetäisyllä pitkät hiuksensa, sammutti kynttilänsä, kääriytyi peitteeseensä ja antautui rajusti surunsa valtaan, jota hän liian kauan oli tukahduttanut. Yön pimeydessä hän tunsi vuoroin tuskaa, vuoroin kapinallisuutta, ja viimein alistumista ja sääliä.
Hän itki veljeänsä, itki äitiänsä, itki itseänsä. Seinään päin kääntyneenä ja suruunsa vaipuneena, kasvot nenäliinaan kätkettyinä, unohti hän ajan kulun eikä kuullut, että äiti tuli vuorostansa nukkumaan.
Rouva Guibert nukkui viereisessä huoneessa. Hän avasi hiljaa välioven, jottei herättäisi tytärtänsä ja voidakseen kuulla, jos hän yöllä tarvitsisi apua. Sitten, kuten joka ilta, polvistui hän ennen riisuuntumistaan rukousjakkarallensa ja rukoili. Kuten joka ilta, hän nytkin kokosi kaikki rakkaat vainajansa ja pitkin maailmaa hajaantuneet lapsensa ja antoi heidät Jumalan haltuun. Ja Hänen haltuunsa hän vielä erityisemmin uskoi Paulan epävarman tulevaisuuden ja Marcel'in kiusaantuneen sydämen. Hiukkasen kuurokin kun oli, eristäytyi hän ennen pitkää omiin ajatuksiinsa.
Kun hän oli vuoteessa, luuli hän kuulevansa heikon huokauksen. Hän kuunteli, mutta kaikki oli hiljaa, ja hän rauhoittui.
"Paula nukkuu", ajatteli hän. "Hän oli kovin kalpea tänä iltana. Rakas pienokainen! Jumala häntä varjelkoon ja antakoon hänen tulla onnelliseksi!… Vanha Marikin oli varmaan kylmettynyt. Hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen kätensä vapisivat. Minä käskin hänen juomaan teetä tänä iltana ja panemaan tilkan rommia sekaan. Rommista hän hyvin pitää."
Yht'äkkiä hän kohottautui vuoteessaan. Tällä kertaa hän ei ollut erehtynyt. Tuo tukahdutettu nyyhkytys tuli Paulan vuoteesta. Ja tarkasti kuunnellen erotti hän viimein itkun ja epätoivon äännähdykset. Hän nousi ja kauhea tuska ahdisti hänen rintaansa. Nyt hän ei enää ollut levoton tyttärensä terveyden tähden. Nyt hänelle selvisi se surullisuus, joka hänestä kaiken iltaa oli kodin ilmaa painostanut. Onnettomuus oli saapunut sinne ennen häntä, onnettomuus, jonka kaikki tiesivät, mutta hän ei; ja joka oli sangen peloittava, koska sitä häneltä salattiin. Hän aavisti vanhan tuttavansa, kuoleman, salaperäistä ja kammottavaa läsnäoloa. Kehen se nyt oli iskenyt? Kenen se vielä häneltä vaati uhriksensa?… Hapuillessaan paljain jaloin pimeässä, luetteli hän kaikki poissaolevat lapsensa. Margareeta, Etienne, François, Marcel. Marcel, uhriksi oli joutunut Marcel!
Hän työnsi auki raollaan olevan oven, tuli Paulan vuoteen viereen, kumartui hänen ylitsensä ja sanoi hänelle:
— Paula, vastaa minulle, mikä sinun on?
— Hän ei uskaltanut kysyä enempää.
Nuori tyttö hätkähti hereille surustaan ja päästi tuskan huudon, joka ilmaisi hänen salaisuutensa:
— Voi hyvä Jumala! Äiti, äiti!
— Marcel, eikö niin, jatkoi rouva Guibert läähättäen. Sinulla on huonoja uutisia Marcel'ista.
— Äiti, äiti, mumisi Paula.
— Hän on sairas, hyvin sairas, niinkö?
— Niin on, äiti, hän on sairas.
Ja nousten puoleksi koholle vuoteessaan, kietoi Paula kätensä äitinsä kaulaan. Lempeästi, mutta lujasti työnsi tämä hänet takaisin.
— Onko hän kuollut?
— Voi, äiti, huudahti nuori tyttö. Odotetaan huomiseen. Saamme silloin tietää lisää. Ole luja, äiti. Emme tiedä vielä.
— Sinä olet saanut joitakin tietoja, kirjeen, sähkösanoman. Näytä ne minulle. Minä tahdon ne lukea.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Älä kiusaa siten itseäsi, pyysi Paula murtuneella äänellä, joka jo ilmaisi asianlaidan.
— Hän on kuollut! Hän on kuollut, kertasi äiti ikäänkuin jonkin sururunon loppusäkeitä.
Hän istui aivan jähmettyneenä vuoteen reunalla ja tunsi auki ammottavasta sydämestään toivon ja elämän pakenevan. Turhaan kääntyi hän Jumalan puoleen, joka oli hänen ylin tukensa ja turvansa murheen hetkinä. Surussaan, joka oli sitä peloittavampaa, kun hän ei voinut itkeä, valitti hän isoon ääneen:
— Voi, tämä on liikaa, tämä kerta on liikaa. Minä en kestä enää. Ei, minä en voi alistua. Minä olen aina nöyränä totellut Sinun lakejasi, Jumalani. Murtuneena, muserrettuna minä olen Sinua kiittänyt. Nyt minun voimani voipuvat. Minä olen vanha, heikko naisparka, ja minä olen saanut jo niin paljon kärsiä, ettei minua enempää olisi tarvinnut koetella. Minä en jaksa enää, minä en jaksa enää. Marcel, minun Marcel'ini.
— Äiti, äiti, toisti Paula syleillen häntä.
Hän tunsi kuinka vilun väreet puistattivat hänen äitiään, joka yhä oli liikkumattomana pimeydessä kuin salaman ruhjoma puu yössä. Heti hän nousi, otti tulta, kietoi kätensä tuon masentuneen ja valittavan naisraukan ympärille ja vei hänet, tukien ja kannattaen häntä, hänen huoneeseensa. Siellä rupesi hän auttamaan häntä vuoteeseen. Mutta äiti, joka siihen saakka oli vastustelematta totellut, nousi pystyyn:
— Ei, minä en tahdo mennä vuoteeseen.
Paulan täytyi heti pukea hänen päälleen, ennenkuin itsekään pukeutui. Sitten hän vei äitinsä saliin, jossa hänen onnistui saada sammunut hiillos jälleen palamaan. Hän teki aimo tulen uuniin ja asetti taas kekäleille vesikattilan. Ääneti ja lohduttomana liikkui hän hommissansa.
Paula oli asettanut äitinsä istumaan lieden ääreen peite polvilla. Isku oli sattunut äidinsydämen pyhiin syvyyksiin saakka, ja äiti istui aivan elottomana, hievahtamatta, ilman kyyneltäkään, täydellisessä voipumuksen tilassa, joka on vielä huolestuttavampaa kuin epätoivo. Hän ei valittanut enää, hän ei rukoillut, hän katsoi näkemättä mitään ja vaikeni. Kohtalo oli musertanut hänet, kaikki näytti olevan hänelle yhdentekevää. Hän ei tuntenut enää tuskaakaan raadellussa sydämessään. Hän antoi itsensä vaipua onnettomuutensa pohjattomuuteen, kuten hukkunut jättäytyy meren aaltojen valtaan.
Kärsivällisenä Paula odotti, että kasaantuneet kyyneleet viimein murtaisivat tämän kauhean hiljaisuuden, kuten pidätetty putous äkkiä tempaa mukaansa sen tielle asettuneen sulun. Mutta yhä pysyi äiti hievahtamatta ja äänetönnä. Paula lähestyi ja tarjosi hänelle juotavaa, mutta turhaan. Hän polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja huusi:
— Äiti, äiti, puhu minulle Marcel'ista. Puhu minulle, minä pyydän sinua.
Hän ei saanut vastausta. Silloin hän pelästyi. Hän tunsi ympärillään kuoleman yksinäisyyttä. Epätoivoisena hän nyyhkytti:
— Äiti! Olenhan minä sinun tyttäresi, sinun viimeinen lapsesi, sinun pikku Paulasi!
Rouva Guibert näytti heräävän kuin horrostilasta. Hän näki nuo murheen murtamat kasvot, jotka tuskaa täynnä kurottuivat häntä kohden. Pitkä väristys puistatti koko hänen ruumistaan. Voitettuna ojensi hän kätensä tyttärelleen ja nojaten häntä vastaan purskahti hän itkuun. Hän se heikkoudessaan pyysi apua.
Pitkän aikaa äiti ja tytär siten istuivat, itkien ja surren yhdessä, ja tunsivat surussaan, kuinka suloista on rakastaa toisiaan kärsimyksessä.
Kun äiti saattoi puhua, kiitti hän Jumalaa.
— Paula, rakas Paulani, mitä minä äsken sanoinkaan? Jumala on hyvä. Hän voisi kurittaa minua vieläkin kovemmin. Tuskassani ja ahdistuksessani antaa Hän sinut minun tuekseni. Enkä minä tahdo polvistua! Herra, Sinun tahtosi on säälimätön. Mutta Sinun nimesi olkoon kiitetty!
Saaden hiukan rohkeutta, pyysi hän sähkösanoman nähdäkseen. Hän yritti lukea sitä yhä uudestaan ja puhui siitä Paulan kanssa.
— Hän kuoli niinkuin pitikin… Nyt hän, elää; hän on Jumalan luona.
— Niin, sanoi nuori tyttö, hän kuoli voittajana. Hän sai kuulan otsaansa.
He vaikenivat. He näkivät molemmat Marcel'in kauniin, verisen otsan, tuon korkean otsan, joka ajatteli niin yleviä ajatuksia.
Luodessaan katseensa Paulaan, tuli äidin häntä sääli.
— Mene lepäämään. Huomenna sinä tarvitset kaikki voimasi voidaksesi auttaa minua.
— En mene, äiti, en minä jätä sinua, virkkoi Paula.
— Tahdotko sinä sitten rukoilla? Rukoilkaamme hänen edestänsä.
Äiti ja tytär laskeutuivat polvillensa. Pitkän aikaa he rukoilivat Jumalan siunausta rakkaalle vainajallensa. Lopen uupuneena täytyi Paulan istuutua, mutta yli-inhimillisen tahdonvoiman ylläpitämänä jatkoi äiti yhä rukoilemistaan, ja hänen poskilleen vuotivat viljavat kyyneleet, joita hän ei enää pyyhkinytkään.
— Herra Jumala, rukoili hän, Sinun eteesi me kannamme tuskamme ja kurjuutemme. Kun Sinä kuolit ristinpuulla oli Sinun äitisi sentään saapuvilla. Minä en saanut olla poikani lähellä. Anna minulle voimaa kestää tämä koetus. Ei itseni tähden, Jumala; vaan sen tehtävän tähden, mikä minulla vielä on täytettävänä, poikieni tähden, tämän tyttäreni tähden, jota sinä et ole säästänyt. Hän on niin nuori ja niin paljon hän jo on saanut kärsiä. Minä olen kärsimyksessä karaistunut, mutta varjele häntä, ole laupias…
Kääntyessään tyttäreensä päin, näki hän tämän kalpean pään riippuvan matalan nojatuolin selkänojan yli. Urheudestaan huolimatta Paula oli kesken itkuaan nukahtanut. Hänen paisuneet luomensa olivat vielä kosteat. Rouva Guibert nousi, meni istumaan hänen viereensä ja kohottaen hellästi tuota rakasta päätä, asetti hän sen polvillensa. Kaunis, musta tukka aaltoili rauhoittuneiden kasvojen ympärillä saaden ne näyttämään vielä valkoisemmilta. Niin lepäsi siinä väsynyt lapsi, ja äiti valvoi hänen luonansa.
Hievahtamatta istui äiti ja tuijotti, mitään näkemättä, noihin liikkumattomiin piirteisiin. Hän näki tuolla kaukaisella tanterella poikansa pitkänään, otsa puhkaistuna, vielä suurempana kuolemassa kuin eläessään, ylväänä ja pystyin päin. Hellästi kutsui hän häntä ja puhui hänelle hiljaisella äänellä:
— Poikani, rakas poikani. Nyt sinä olet päässyt rauhaan. Sinä olit hyvä poika ja urhokas mies. Jaloja tunteita vain tunsi sinun sydämesi. Näethän sinä meidät, näethän sinä, kuinka me vapisemme ja näännymme suruumme. Taivaan korkeudesta suojele meitä, suojele Paulaa. Minä kuljen jo kohden hautaa, kohden sinua, kohden sinun isääsi. Maa vetää minua puoleensa. Minä tunnen sen, ja te kutsutte minua. Pian minä tulen ja yhdyn teihin ainiaaksi.
Ja ajatellen omaa kuolemaansa, hän virkkoi valittaen:
— Voi Jumalani, kuka sulkee minun silmäni, jos Sinä täten otat minulta kaikki minun rakkaani?
Hän tarttui nukkuvaan Paulaan, joka nojasi häneen. Molemmin käsin puristi hän lastaan rintaansa vastaan. Ja pitäen häntä pelokkaasti syliinsä suljettuna, istui hän liikkumatonna ja kyyneleiset silmät kohotettuina ja jatkoi rukoilemistaan, marmorisen Nioben kaltaisena, joka rukoilee kohtaloa säästämään hänen viimeistä lastaan…
Päivänkoiton ensimmäinen kajastus näkyi taivaalla. Sitten aamu valkeni, yksi noita talviaamuja, joiden kylmä valo saattaa lumenkin värisemään. Vanha nainen rukoili yhä. Jumalalta ammensi hän lannistumattoman voimansa. Surun erioikeuden omistaen piti hänen tyhjentää kärsimyksen kalkki pohjaan saakka.
Kun Paula heräsi, näki hän äitinsä kalpeana ja kohmettuneena hymyilevän hänelle. Hän ei saanut häntä menemään levolle eikä liioin nauttimaan mitään ravintoa. Kymmentä vuotta vanhempana ja kumaraisempana istui rouva Guibert kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi vakavalla kädellä kirjoittaa kaukana oleville pojillensa ja tyttärellensä, yhdistääkseen heidät yhteiseen suruun…