II.
Poliisin tehtävä.
Oli keskusteltu pitkään ja vilkkaasti Cognin'in Kansalliskahvilassa…
Kun sotaministeriön sähkösanoma tuotiin kunnantalolle, seisoi opettaja ja kirjuri Maillard kynnyksellä ja laski kotiin oppilaitaan. Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä, joka pullistaen poskiaan huomautti sen tärkeyttä:
— Virallinen ja vapaa. Määrille lähetetty.
— Antakaahan olla, sanoi opettaja viekkaan näköisenä.
Ja hän repäisi heti auki kuoren, näyttääkseen postivirkailijalle, kuka oli kunnan oikea päämies.
Hän luki kahteen kertaan sähkösanoman, jonka alareunassa oli ministerin nimi:
Cognin lähellä Chambéry'ta, määri. Ilmoittakaa heti Guibert'in perheelle, että majuri Quibert kaatui puolustaessaan Timmimun'in linnaa (Algeriassa) saaden luodin otsaansa torjuttuaan hyökkäyksen.
Hän ei saanut selvää ensi lukemalla, sillä useimpien ihmisten tavoin luuli hän kaikkien asioiden aina tarkoittavan häntä itseään ja odotti näkevänsä hallituksen tiedonannossa jotakin häntä lähemmin koskevaa, esimerkiksi ilmoituksen, että hänen poikansa oli vapautettu sotapalveluksesta — hänen poikansa kun oli äskettäin ollut arvannostossa ja koetti kaikin keinoin päästä joutumasta sotaväkeen.
Pettymys tukahdutti hänen säälintunteensa.
Ilmoitettuaan uutisen vaimolleen ja apulaiselleen, pani hän hatun päähänsä ja lähti Kansalliskahvilaan, jota määri Simon piti omassa persoonassansa. Tämä oli tullut kunnan pääksi tohtori Guibert'in jälkeen, joka vähää ennen kuolemaansa oli erotettu kylän hallinnosta, samana vuonna, jolloin hän maksutta oli hoitanut melkein koko kuntaa, kun sen keskuudessa oli lavantauti raivonnut. Hän oli Cognin'ilainen asianajaja, suupaltti ja juoppolalli, joka ryyppäsi kaikkien asiatuttaviensa kanssa ja piti kapakkaansa vaalitoimistona. Tietämätön ja kykenemätön kun oli, mutta muuten hyvänahkainen mies, jätti hän kaiken hallinnon opettajalle, joka pää täynnä väärää kirjasivistystä, häikäisi häntä kaikenlaisilla huonoista lentokirjoista ammentamillaan sosialistisilla ja sotaväenvastaisilla opeilla. Julkisuudessa hän kyllä kohteli häntä yli olkainsa, mutta totteli häntä orjallisesti kunnantalolla.
— Ehei herra koulumestari, minnekäs ferula jäi, huusi hän nähdessään tämän astuvan sisään.
Ylpeänä kun tunsi tämän patukan latinalaisen nimityksen, käytti hän sitä joka tilassa tehdäkseen pilaa kirjuristaan.
— Uusia kuuluu, vastasi Maillard, pujahtaen salaperäisen näköisenä tiskin ääreen.
Ja yhdessä nyt määri ja opettaja pudistelivat päitään syvän totisina. Pitihän heidän näyttää, mitä olivat miehiään parille vieraalle, jotka salin perällä, piiska olkavyössä, maistelivat absinttiaan, ennenkuin jatkoivat matkaansa kirkkaan illan kipakassa pakkasessa.
Saatuaan tietää sähkösanoman sisällön, heilutteli määri punaista päätään.
— Ei muuta kuin ala mennä. Nuo Guibert'it ovat kunnon väkeä. Panen päälleni lievetakkini ja lähden astumaan Maupas'han.
Hän oli ollut mukana 1870 vuoden sodassa nostoväkijoukossa, joka ei ollut joutunut taisteluun. Tuo hirmun vuosi oli opettanut häntä pelkäämään sotaa ja ihailemaan rohkeutta. Hän oli hyvillään virallisesta pikaviestistä, ja saihan hän sitäpaitsi osansa, hänkin kaukaisen kyläläisensä sankarillisuudesta. Ja hän kutsui tyttärensä ja ilmoitti heille salaisuuden, jota opettajan vaimo jo levitti.
Hänen siinä teutaroidessaan, katseli häntä näädännaamainen Maillard nauraa virnistellen.
— Tyhjennetäänpäs lasi, jatkoi määri, ja kilistetään. Ei mikään menesty ilman ryyppyä. Ei minulla ole kiirettä. Aina sitä saapuu kylliksi aikaisin, kun kuljettaa kuoleman sanomaa. Mutta mikä teitä naurattaa, hiivatin koulumestari?
— Mietin tässä vain, herra määri, että tasavallassako sitä eletään. Ministeri kohtelee teitä kuin koiraa, teitä kunnan ylintä hallitusmiestä. Ilmoittakaa Guibert'in perheelle? Ja ala laputtaa! Ja keiden tähden? Aito taantumusmielisten, jotka ovat vastustaneet teitä kunnantalolla. Ei sitä vain ryhdytä sellaisiin toimenpiteisiin, kun rahvaan pojista on kysymys.
— Nyt on kysymys majurista, huomautti arvojärjestyksestä vaarinpitävä kapakanisäntä.
— Eikö sotamiesten veri ole yhtä kallista kuin upseerien, ehätti vastaamaan opettaja korkeastioppineen äänellä. Ja valhettako vain on tasa-arvoisuus, joka komeilee kaiverrettuna kaikkiin julkisten rakennustemme otsakkeisiin? Kaikki kunnia vain nauhuksilla koristetuille, eikö niin? Muut ovat kaikki vain kanuunan ruokaa! Kyllä kannatti panna toimeen vallankumous, jotta sata vuotta myöhemmin etuoikeudet taas palautettaisiin.
Puolisivistys synnyttää tuollaisia katkeria, kateellisia ja kunnianhimoisia luonteita, jotka eivät tahdo suvaita keitään ylempänä olevia. Heikon ja kerskailevan määrin kuullen laski tuo heiveröinen pikku mies valloilleen kaiken kiukkunsa päälliköitä kohtaan, mitä vielä lisäsi hänen poikansa pian tapahtuva astuminen rykmentin riveihin.
Veri ajautui Simon'in kasvoihin. Se oli sen merkki, että hänen aivonsa työskentelivät.
— Ei, en voi olla menemättä. Olen saanut käskyn.
— Teitä ei voi käskeä muut kuin sisäasiain ministeri. Ette te ole kenraalien vallanalainen.
— Mutta täytyyhän sitä lempo soikoon antaa tieto eukko Guibert'ille!
— Tietenkin. Mutta sitä varten ei teidän tarvitse lähteä liikkeelle. Ei kunnan päämiestä niin vain komenneta. Kun määri lähtee liikkeelle, silloin on Valtio toiminnassa. Tasavallan viholliset lähettävät apulaisensa taikka sitten jonkin neuvoston jäsenen, perhana vie! Joko olemme tasavaltalaisia, tai emme ole, herra määri!
— Mélanie, litranpullo, huusi määri, joka häälyi kahden vaiheella: seuratako luonnollista velvollisuuttansa vaiko tasavaltalaisen velvollisuutta, joka hänelle juuri osoitettiin. Ja lähetä poika hakemaan tänne Randon, Pitet ja Détraz.
Ne olivat kolme vaikutusvaltaisinta valtuusmiestä.
Ensimmäisenä saapui Pitet, liikanimeltä Punainen, rosoisen, näppyisen naamansa vuoksi.
— Kuulin onnettomuudesta lähteellä, selitti hän sisään astuessaan. En minä sille mitään voi. Mitä minusta tahdotaan?
Hän puhui aina yrmeällä ja riitaisella äänellä. Hän oli ollut arentimiehenä Maupas'sa, mutta sitten yht'äkkiä joutunut sieltä pois. Kylässä ei oltu koskaan saatu selville, mikä oli ollut syynä hänen äkkinäiseen lähtöönsä talosta, jonne tavallisesti arentimiehet ja palvelijat juurtuivat, kuten sanotaan. Itse asiassa oli kysymyksessä varkaus, jota tohtori Guibert ei ollut antanut ilmi. Tohtorin kuolemaan saakka Pitet pysytteli pikkuhiljaa. Mutta tultuaan varmaksi siitä, ettei rangaistus häntä enää kohtaisi, nosti hän päänsä ja alkoi vimmatusti hyöriä kaikissa vaaleissa. Eikä hän häärännytkään suotta, pääsipä hän lopulta tähän luottamustoimeenkin, mikä hänelle sitä helpommin suotiin, kun hän niin suuresti oli sen tarpeessa. Kunta pelkäsi häntä, ja tiedämmehän mitä pelko vaikuttaa maalaisiin.
Hän ratkaisi heti riidan opettajan eduksi. Eihän määri voinut nähdä vaivaa ylimysmielisten tähden.
— Määri näkee vaivaa kaikkien tähden, julisti Simon, jonka naama hehkui kuin kekäle. Ja sitäpaitsi, ihmisen kuolema ei kuulu politiikkaan.
Punainen Pitet ei ottanut kuuleviin korviinsakaan:
— Niin, niin, menkää vain pokkuroimaan ylhäisiä ja pappeja. Sanotte sitten, ettei se kuulu politiikkaan. Teidän tyttärenne käyvät messussa, herra määri. Olkaa varoillanne, kyllä se pidetään mielessä.
— Mutta itsepä minä en käy heidän kirkoissaan. Meidän edusmiehemme sen kyllä tietää.
— Ette käy Cognin'issa, mutta Bissy'ssa käytte. Bissy oli naapuriseurakunta. Määrin puolustaessa itseään, astuivat Randon ja Détraz sisään.
— Hoi Mélanie! Kaksi pulloa, punaista ja valkoista! Ja hyvää!
— Onko totta, että hän on kaatunut, kysyivät molemmat vastatulleet yhtäaikaa.
— Joko sen nyt koko kylä tietää, huusi Simon nostaen käsivartensa taivasta kohden. Nyt on pidettävä kiirettä, muuten se ennättää vielä rouva Guibert'inkin korviin.
Vanha ja raihnainen Randon sai kiittää tilustensa laajuutta valtuusmiehen arvostaan. Hän oli rehti mies, mutta arka ja vapiseva kuin jänis. Hän kehoitti laimeasti määriä käymään Maupas'sa. Ja Détraz taas, raaka ja sivistymätön, ilmoitti heti, että hän välitti viisi koko asiasta.
— Kaksi kahta vastaan, tasaväkisiä ollaan, riemuitsi Punainen Pitet, joka ajoi tätä asiaa vanhan vihansa koko kiukkuisuudella.
Heikolla äänellä mutisi Randon, ett'ei opettajan ääni merkinnyt mitään ja että määrin ääni oli ratkaiseva. Mutta hänen viisaita sanojaan ei kuunneltu. Määriä ahdistettiin hänen kansanvaltaisten mielipiteittensä laimeuden vuoksi, ja siten saatiin hänet vaikenemaan.
— Menkää te sinne, te vanha ja viisas, päätti lopuksi Punainen Pitet kääntyen Randon'in puoleen.
— En minä, en mitenkään, vastasi tämä kauhistuneena. Ja hän toisti:
— En mitenkään. Ikäänkuin tuo kuoleman viesti olisi uhannut hänen omaa elämäänsä.
— No sitten te Détraz.
— Ei se minulle kuulu.
— Niinpä menen minä, virkkoi määri ruveten taas hyökkäyskannalle.
— Tehkää se, kehoitti hiljaa Randon.
He muistivat molemmat, kuinka tohtori Guibert oli hoitanut heidän lapsiaan ja parantanut ne. He koettivat saada tunteitaan ja kunnallista tulevaisuuttaan sopimaan yhteen.
Raivoissaan tästä tappiosta, joka seurasi hänen voittoaan ja muutenkin viinin kiihoittamana kirkui Punainen Pitet:
— Ettekö te kuule, että se on liian suuri kunnia! Oletteko kuuro?
Ettekö osaa pysyä alallanne?
— Mitä, kivahti Simon naama sinisenpunaisena. Opettaja tuli väliin ääni hunajan makeana.
— Johdonmukaisuus vaatii, että sanan vieminen annetaan maapoliisin tehtäväksi. Hänhän ilmoittaa kyläläisille heidän päämiehensä määräykset. Hän vie sähkösanoman ja selittää tulevansa määrin itsensä lähettämänä.
— Kas se sana on paikallaan! Silloinhan saavat kaikki oikeutta, huudahti hyväksyvästi Punainen Pitet.
Niin tehtiinkin. Haettiin paikalle maapoliisi Faroux, ja opettaja ilmoitti hänelle määrin ohjeet ja antoi sähkösanoman. Muutama lasi vielä kallistettiin ja sitten erottiin.
Vanha Randon, joka odotti rattaitaan, jäi yksin Simon'in ravintolaan. Hetken perästä ei kummallakaan miehellä ollut enää mitään toisilleen sanottavana. He ajattelivat molemmat tuon sanoman vaikutusta, minkä olivat väitellessään unohtaneet.
— Aika raukkoja me sentään olemme, tunnusti lopuksi määri, ja valtuusmies oli samaa mieltä.
Eivätkä he kumminkaan olleet sen kummempia pelkureita, kuin ihmisten keskimäärä. He edustivat vain kunnon ihmisten käytöstä räyhääjiä kohtaan.
Oltuaan pitkän aikaa ääneti, niinkuin usein sattuu talonpoikien keskustellessa, heidän ajatuksensa kun kulkevat hitaasti kuin härät auran edessä, mutisi vanhus:
— Jos menisimme yhdessä Maupas'han?
— Sitähän minäkin tässä mietin, sanoi määri.
Ja he innostuttivat toinen toistaan kaikenlaisilla syillä ja puolustuksilla.
— Ei meitä näe kukaan.
— On ihan pimeä.
— Menemme yksityisesti, kansalaisina.
— Ilman virkamerkkiä, ilman valtakirjaa.
— Tohtori pelasti minun pikku poikani.
— Ja minun molemmat tyttöni. Annas hattuni, Mélanie.
He nousivat seisomaan potrina poikina. Heidän päätöksensä hiveli heidän mieltään. He kääriytyivät viittoihinsa ja menivät ulos. Vanhus kulki edellä ketteränä kuin nuorukainen. He olivat jo ennättäneet kylän laitaan, kun valtamaantiellä tuli heitä vastaan opettaja, joka astui verkalleen sikaaria poltellen. Maillard virnisteli tuntiessaan heidät:
— Kävelylläkö ollaan?
— Ei, minä vain saatan Randon'ia, selitti määri hämillään.
— Mutta hänhän asuu Chaloux'n tien varrella.
Valtuusmies puolusteli itseään:
— Käyn Favre'n maustekaupassa tässä lähellä. On eukon asioita.
— Minäpä tulen mukaan. Olen tässä juuri jaloittelemassa ennen illallista.
Ei määri eikä Randon uskaltanut tunnustaa asian todellista laitaa. He palasivat nokka norossa Cognin'iin, keskellään opettaja, joka piti heille pitkiä puheita ja ennusti veljeyden kulta-aikaa…
* * * * *
— Minä palaan illan suussa, oli rouva Guibert sanonut tyttärelleen noustessaan Trélaz'n vaunuihin.
Hän lähti Chambéry'hin perheen asioissa. Etienne ja François, joiden yritykset menestyivät hyvin Tonkin'issa, ja myöskin Marcel, joka oli ansainnut Saharan retkellä, olivat antaneet avustusta, joten Maupas'n tila voitiin pysyttää perheen hallussa.
Auringon laskiessa Paula meni ensi kertaa portaille ja nojasi käsipuuta vastaan. Hän heristi korviaan, koettaen kuunnella rinnettä kiipeävien ajopelien ratinaa. Mutta illan rauhassa ja hiljaisuudessa ei kuulunut ääntäkään. Purevan kylmä kun oli, kävi hän noutamassa huivin hartioilleen ja odotti.
Lumen peittämä maa alkoi punertaa illan valossa. Jonkinlainen neitseellinen kainous verhosi sen yltäyleensä. Viiniköynnösrivit ja pensasaidat olivat hienossa huurteessa, joka kimalteli päivän viime säteissä. Alastomilla metsillä ei ollut enää mitään salaisuuksia kätkettävänä ja niiden oksien tuhannet pikku vesat kuvastuivat hentoina kuin heinä kirkkaassa ilmassa.
Paula, joka jokaisella hermollaan ja solullaan oli kiintynyt tähän maan kolkkaan, ihaili talven tarumaista ihanuutta. Kylmä pani hänet vavahtamaan. Hänen astuessaan kynnyksen yli, lensi korppi raakuen ohi taivaanrannan. Se kuvastui kuin musta pilkku valjua taivasta vastaan.
— Kovan onnen lintu, mumisi nuori tyttö välinpitämättömästi ja pitämättä sitä minään enteenä.
Nythän oli korppien aika. Ne liikuskelevat talvisin paljailla vainioilla, asuntojen läheisyydessä ja vaaniskelevat vaivalloisesti saatua ravintoaan.
Hän lisäsi pari puuta salin uuniin, kohensi taitavasti tulta ja asetti kekäleille vesikattilan. Sitten hän nouti lasin, lusikan, sokeriastian ja rommipullon, ja asetti ne pienelle pöydälle lieden ääreen.
"Äidillä on varmaankin vilu, kun hän palaa, ajatteli hän valmistuksiaan tehdessään. Ilma on kirkas ja purevan kylmä; ja Trélaz'n avonaisissa vaunuissa palelee. Lämmin valkea ja kuuma grogi tekee hänelle hyvää. Äiti rukka."
Hän istahti hetkeksi lampun ääreen ja koetti lukea erästä alkamaansa kirjaa. Mutta hetken perästä hän jo kohotti silmänsä ja katsoi kelloa. Se näytti kuutta.
Levottomana heitti hän taas hartioilleen huivinsa, jonka oli jättänyt nojatuoliin, ja palasi portaille.
Ilta oli jo tullut. Tähdet värisivät kuin viluisina taivaalla. Vaikka kuu oli jo näkyvissä, ei taivaanranta ollut vielä pimeä. Oli kuin heikkoa valoa olisi kajastanut sen alareunasta ja kuin valkoinen maa olisi valaissut avaruutta.
Laakson pohjukassa näki Paula Chambéry'n valojen vilkkuvan. Hän tunki katseensa lehdettömään tammimetsään, jonka läpi vaunujen oli kuljettava, ja koetti keksiä lyhtyjen liikkuvaa valontuikutusta. Hän kuulosteli pienimpiäkin suhahduksia, joita tuulen henki toi hänen korvaansa. Etäisen myllyn rytinä eksytti häntä hetken aikaa. Kimakka kirkaisu, joka viilsi hiljaista ilmaa, saattoi hänen vavahtamaan kuin hätähuuto. Hän tunsi sen pelästyksestään selvittyään läheisen tehtaan sumutorveksi. Kauan aikaa hän siten seisoi nojaten portaiden rintanojaa vastaan, tarkkaavaisena ja vaikutelmille alttiina.
Vanha palvelijatar Mari, joka oli pysynyt talossa hyvinä ja pahoina päivinä, tuli häntä hakemaan ja torui häntä:
— Onko se nyt laitaa! Seistä ulkona sellaisella ilmalla! Sehän on sulaa hulluutta. Joutuun sisään, neiti. Ei rouva sen pikemmin tule, vaikka täällä kuinka palelisitte.
Paula totteli sanaakaan sanomatta. Mutta hän jäi kyökkiin, päästäkseen pikemmin ulos tarvittaessa. Kuullessaan ulko-oven aukenevan, riensi hän vastaan ja näki edessään Vimines'ista kotoisin olevan rentun, jota pilkalla sanottiin Parooniksi.
— Ohho, sanoi hän pettyneenä, miehen tunkiessa muitta mutkitta kyökkiin.
— Hyvää iltaa, hyvät ihmiset! Pitää tulla lämmittelemään ohikulkiessa.
Hän oli ollut silloin tällöin päivätyöläisenä Maupas'sa. Hän oli suuri laiskuri ja toiskertaisesta rikoksesta tuomittu, mutta tohtori Guibert oli säälinyt häntä. Hän tuli vieläkin usein kolkuttamaan Maupas'n ovelle muka työtä hakien, mutta itse asiassa saadakseen lasin viiniä.
— Hyvää iltaa, Parooni. Ettekö tavannut äitiäni tiellä?
— En, neiti, en. En nähnyt ketään.
Istuen hellan ääressä hän hypisteli huopahattuaan ja katseli ilkeästi nuorta tyttöä ja palvelijatarta. Paula poistui ja alkoi uudestaan tutkia yötä. Kuu loi lumelle jo hopeaista hohdettansa, mutta sen valo valaisi vain autioita teitä.
Kyökissä sanoi mies vanhalle Marille:
— No ettekö te sitten tiedä mitään?
— Mitä sitten, kysyi palvelijatar pannen padan tulelle.
— Uutisia, jumaliste.
— Mitä uutisia, vanha lörppäleuka? Etkös saa suutasi auki?
Hän oli epäluuloisena arvellut, että häneltä tahdottiin salata asia. Mutta viimeinkin hän huomasi, ettei Maupas'sa vielä tiedetty sitä, mistä koko Cognin jo puhui. Tämän vierasvaraisen oven ohi kulkiessaan ei hän malttanut olla poikkeamatta katsomaan surusanoman vaikutusta. Mutta hän ei tahtonut heille sitä ilmoittaa. Ei suinkaan, tehtävänsä kullakin, tietysti. Hän tyhjensi kiireesti lasinsa, ei antanut täyttää sitä toista kertaa ja nousi lähteäkseen.
— No entäs uutisesi, Parooni, takaisinko viet sen Vimines'iin?
— Niin teen, vastasi hän siristäen ilkeitä silmiään.
— Etkös sitä meille sitten sanokaan?
— Enpä taida. Kyllä sen saatte vielä tarpeeksi aikaisin tietää.
— No, ole sanomatta! Emme me sinun uutisesi vaivaisia olekaan!
Kynnyksellä mies vielä katsoi taakseen ja sanoi pilkallisesti hymyillen:
— Hohhoo, eukkoseni! Joka elää, se näkee! Kuulumattomin askelin astui hän lumisia portaita ja kulki takaapäin Paulan ohitse, joka yhä vielä nojasi kaidepuuhun.
— Hyvästi, neiti. Ja rohkeutta vain! Ei sitä tiedä, koska täältä lähdetään.
Nuori tyttö vavahti taaskin, pelästyen enemmän tuota äkkiä selkänsä takaa kuuluvaa ääntä, kuin itse sanoja, joiden merkitys oli hämärä. Tämä epämääräinen pelko vielä levottomuutensa lisänä, palasi hän kyökkiin.
— Laitapas meille hyvää keittoa, Mari, ja oikein kuumaa. On paukkuva pakkanen.
Ja tyynnyttyään roihuavan lieden ääressä hän lisäsi:
— Tuo Parooni oli vallan säikähdyttää minut.
Palvelijatar purki sydäntänsä:
— Mokomakin tyhjäntoimittaja, heittiö! Ei ole hänen enää tulemista minun kyökkiini. Kyllä oli tohtori vainaja hyvä liiemmaksikin asti, kun onki tuon kalan sameasta vedestä. Ja sillä on paha silmä, Paula neiti. Ei siihen ole luottamista. Mitä mahtoi sillä nytkin olla mielessä, niinhän se vahti meitä kuin kissa hiirtä.
Nuori tyttö meni saliin kohentamaan tulta. Yksin ollessaan tunsi hän taas mielensä lannistuvan. Sydän jyskytti hänen rinnassansa. Hän koetti rauhoittua, mutta ei voinut.
— Trelaz'n hevonen kulkee hitaasti. Käynnit notaarien luona kestävät aina kauemmin kuin luulee.
Hänen levottomuutensa eneni joka hetki, hän ei mahtanut sille enää mitään. Ei rukouskaan häntä tyynnyttänyt. Polvillaan ollessaan kuuli hän salin ovea avattavan.
— Äitikö siellä on, huusi hän pystyyn nousten vanhalle Marille, joka näkyi kynnyksellä.
— Ei, neiti, muuan mies siellä kysyy rouvaa.
— Kuka?
— Hän sanoo olevansa maapoliisi ja tulevansa määrin lähettämänä.
— Maapoliisiko? Mitä hän meistä tahtoo?
Ja palauttaen mieleensä illan kaikki pahat enteet, tunsi nuori tyttö värisevänsä, käskiessään kutsua sisään tuon virallisen vieraan. Mutta hän hillitsi itsensä ja otti määrin lähettilään näköjään aivan tyynenä vastaan.
Maapoliisi Faroux oli noita vähäpuheisia ja välinpitämättömiä talonpoikia, jotka kokonaan antautuvat tehtäväänsä, sitä sen enempää ajattelematta. Mutta Paula Guibert'in edessä seistessään hänelle vihdoin väkisinkin selvisi suoritettavanaan olevan asian tärkeys. Taipaleella ollessaan hän ei ensinkään ollut sitä ajatellut. Niin kulkevat monen monet ihmiset tarkkaamattomina kaikkein suurimpia ja pyhimpiäkin päämääriä kohden.
Seisten hänen edessään nuori tyttö sanoi hänelle: — Äitini on poissa.
Mutta ehkä te voitte toimittaa asianne minulle?
Poliisi seisoi hölmistyneenä, saamatta sanaakaan suustansa, ja tämä äänettömyys se vain enensi Paulan salaista mielenahdistusta.
Mies sammalsi:
— Neiti, minä tulin… minä tulin ilmoittamaan teille…
Lampun valo lankesi miehen kasvoihin, ja ne ilmaisivat niin suurta levottomuutta ja hämminkiä, että Paula antautui vastustelematta kaikkein mustimpain aavistusten valtaan. Kiihkeällä äänellään hän ravisti säikähtyneen miesparan hereille horroksestaan.
— Puhukaa! No mutta puhukaa jo! Onko tapahtunut onnettomuus? Äitini… maantiellä…
Hänen äänensä katkesi.
— Ei, sanoi mies. En minä ole rouvaa tavannut.
Ja sitten hän taas itsepintaisesti vaikeni.
— No mitä asiaa teillä sitten on? Jos teillä on jotakin sanottavana, niin sanokaa se. Pian!
Pystyssäpäin ja ylpeänä puhui hän käskevällä ja kireällä äänellä, jota hän kuten Marcel'kin, osasi käyttää tarpeen tullen. Hänen olentonsa jyrkkyys vei loputkin poliisin mielenmaltista. Typertyneenä otti tämä taskustaan sähkösanoman ja ojensi sitä isolla, vapisevalla kädellään nuorta tyttöä kohden ja aikoi sitten vetää sen takaisin. Mutta Paula piti jo sinistä paperia kädessään. Ennenkuin hän sai sen aukikaan, ajatteli hän jo veljeänsä. Hän katsahti siihen, äännähti "ooh", rutisti sähkösanoman kokoon ja kävi kalmankalpeaksi. Mutta äärimmäiseen saakka voimiaan ponnistaen, pysyi hän pystyssä ja itkemättä. Tuolle miehelle, jota hän luuli tylyksi ja tunteettomaksi, ei hän tahtonut näyttää heikkouttaan. Pöytää vastaan hänen sentään täytyi nojata pystyssä pysyäkseen. Että hän niin teki ja hänen syvä kalpeutensa vain ilmaisikin hänen mielenliikutustaan. Peloittava hiljaisuus vallitsi huoneessa. Viimein nuori tyttö sanoi värähtämättä:
— Hyvä on. Menkää. Kiitän teitä.
Mutta miehen astuessa ulos ovesta, muisti hän maalaiskohteliaisuuden vaatimuksia ja lisäsi:
— Pyytäkää Marilta lasi viiniä, olkaa niin hyvä.
Mutta juoksujalkaa riensi poliisi läpi kyökin ja pakeni kuin murhamies…
— Voi hyvä Jumala, valitti Paula, kun ei kukaan enää ollut kuulemassa. Hän laahasi itsensä lieden luo, piteli siitä hetken aikaa molemmin käsin kiinni, koetti pysytellä pystyssä, mutta putosikin nojatuoliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän peitti kädellään harhailevat silmänsä, jotka eivät vuodattaneet kyyneleitä, paetakseen kauheaa näkyä, joka niitä ahdisti. Hän näki edessään, tuossa huoneen matolla, veljensä pitkänään, otsa rikkiammuttuna, ja haavasta vuoti jalo veri, vuoti elämä. Voi noita vakavia, alakuloisia ja ylpeitä kasvoja! Marcel oli tietänyt kohtalonsa. Heti Alice'n epäämisen jälkeen oli Paula nähnyt sen hänen kasvoistaan. Ja nyt hän näki nuo kasvot katse sammuneena, liikkumattomina ja jähmettyneinä, kauniina ja tyyninä kuolemassakin.
Hiljaa huusi hän:
"Marcel! Marcel!" ja kätki päänsä käsiinsä. Kyyneleetkään eivät tulleet lievittämään hänen tuskaansa. Hänen rakas, rakas veljensä, joka oli ollut hänen ylpeytensä, oli kuollut. Kuollut! Hän toisti kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan tuota sanaa käsittääkseen kaiken sen kauheuden. Kuollut, Andriba'n sankari, Rabah'in ja aavikon voittaja! Kahden neljättä vuoden iässä tuo miehuullinen, rohkea ja uhrautuva elämä oli katkennut. Voi! niin vähän hän elämästänsä välittikin! Jo pitkän aikaa oli se ollut hänestä yhdentekevä. Pieni, arka tyttö oli häneltä riistänyt elämän halun, enempää ei oltu tarvittu. Ja epätoivoissaan Paula kiskoi muististaan esiin kuvan toisensa jälkeen, jossa hän näki kohtalon merkkejä. Hän muisteli tuota epäileväistä hymyä, jonka hän oli nähnyt veljensä huulilla ensimmäisenä iltana, kun tämä tunnusti hänelle salaisuutensa. Hän näki hänen välinpitämättömänä kohauttavan olkapäitään pöllöjen kolkkoja huutoja kuullessaan, palatessaan viimeistä kertaa Alice'a tapaamasta. Ja samoja kohtalon enteitä oli vielä ollut se outo ja melkein kuin kaikesta erillään oleva hellyys, jota veli oli osoittanut hänen tulevaisuudestaan puhuessansa, kun he hänen lähtöpäivänänsä istuivat puunrungolla Montcharvin'in metsän laidassa. Vuosikausia, aina tuosta Chênaie'n illasta asti, oli hän kantanut kuolemaa sydämessänsä. Koskaan ei hän enää ollut lausunut Alice'n nimeä, pieninkään viittaus ei ollut koskaan muistuttanut hänen rakkauttaan. Mutta hän eli uskomatta elämään — — Ja noilla rakkailla kasvoilla, joiden piirteet hän hellällä hartaudella palautti mieleensä, näki Paula syvän, muuttumattoman, iäisen rauhan ja kirkkauden. Silloin hän parkaisi ja vaipui itkien polvillensa.
"Niin", ajatteli hän, "sinä lepäät rauhassa. Meidän hellyytemme ei riittänyt tekemään sinua onnelliseksi. Me rakastimme sinua niin suuresti, Marcel. Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastimme. Enhän minä osaa sitä sanoa; mutta minun sydämeni oli aivan täynnä sinua. Miksei minua otettu sinun sijastasi? Minua hyödytöntä olentoa!"
Toinenkin pelko, vaikka hän tällä murheen hetkellä ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, lisäsi vielä hänen mielensä sekasortoa. Marcel ei ollut yksin Timmimun'issa…
Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn:
"Äiti! Äiti tulee ihan kohta!"
Hän oli äidin aivan unohtanut. Ja kiittäen Jumalaa, joka salli hänen itsensä ilmoittaa äidilleen tämän tuskallisimman surusanoman, hän rupesi itkemään. Mutta hän ei itkenyt enää sitä, joka voiton aamuna oli iäksi nukahtanut valloitetulla maalla, vaan sitä, joka rauhallisena oli tulossa pitkin pimeitä teitä, joka luottavaisena kulki kohden kuilua. Eikö tämä viimeinen isku aivan musertaisi tuota niin monta kovaa kokenutta vanhusta? Turhaan Paula vaivasi ajatustaan löytääkseen apua. Hän tunsi ympärillään hautuumaan kolkkoutta. Kuinka monta kuolemantapausta ja eroa! Hänen sisarensa Thérèse menetettiin kahdentoista vuoden iässä; isä sortui täydessä miehuuden voimassaan; hänen sisarensa Margareeta meni luostariin; Etienne ja François siirtomaihin. Hän oli yksin, aivan liian yksin voidakseen auttaa äitiään kantamaan tätä liian raskasta ristiä. Mutta koska kerta täytyi, niin kyllä osaisi hän olla rohkea ja tukea, minkä taisi, tuota horjuvaa naisraukkaa.
Hän kuivasi kyyneleensä ja pesi silmänsä.
"Ei nyt! Ei ihan heti", toisti hän itsekseen, ajatellen äitiänsä. "Hänen pitää saada rauhassa lämmitellä ja levätä. Minä sanon hänelle tänä iltana, että Marcel on sairaana. Hän ei nukkunut ollenkaan viime yönä. Kunpa hän nyt edes tänä yönä vielä nukkuisi! Huomenna särkyy hänen sydämensä. Päivällä suru on siedettävämpää, kuin yön pimeydessä, jolloin on kuin haudassa. Tänä iltana minä en puhu mitään…"
Hän tahtoi hetkeksi säästää äidiltään katkeruuden kalkin. Kaukaiselta tanterelta, jolla makasi hänen suuri, ikilevon saanut veljensä, huusi tämä hänelle: "Säästä äitiä tänä iltana. Hän on jo niin paljon kärsinyt."
Hän kuuli askelten kolinaa. Hän kätki kiireesti sähkösanoman, joka toi mukanaan kuoleman. Vanha Mari astui saliin.
— Rouva tulee, tieltä kuuluu pyörien ratinaa.