I.
Kolmetoista pöydässä.
— Emmeköhän voisi istua pöytään, rohkeni arasti huomauttaa herra
Dulaurens.
Mutta nähdessään vaimonsa katseen siirtyi hän kiireesti lieden luota, jossa mahtavat tammipölkyt roihusivat, ja hiipi syrjässä olevalle tuolille istumaan. Kääntyen vieraittensa puoleen, näytti rouva Dulaurens heille hymyillen almanakkaa, johon paksuilla kirjaimilla oli kirjoitettu: 25 päivä helmikuuta. Vanha ja kuivettunut neiti de Songeon lähestyi, kuin olisi erityisesti hänen mieltään päivien juoksu kiinnittänyt. Mutta hän halusikin vain päästä lieden ääreen. Hän oli juuri palannut Roomasta, sillä talvisaikaan hän kulki vain etelän pyhissä paikoissa, ja tälle viimeiselle pyhiinvaellukselleen päästäkseen oli hänen täytynyt kiireesti muutattaa rahaksi erään maksuissaan myöhästyneen arentimiehensä karja. Lämmitellen isoja jalkojaan, tarkasteli hän almanakan muistiinpanoja:
Mutta tässähän on 25 päivä helmikuuta 1898, sanoi hän luettuaan. Ja nythän on 25 päivä helmikuuta 1901. Tehän olette aikaanne jäljessä täsmälleen kolme vuotta.
Kaikki naiset paitsi Alice nousivat sitä ihmettä katsomaan. Almanakka kulki kädestä käteen. Rouva Orlandi, jonka sylissä oli Pistache — vanha, lihava ja karvaton, hirveän näköinen Pistache, jonka luomet peittivät raskaina sen tihrusilmiä — huudahti hämmästyneenä ja ylpeänä siitä, että oli ymmärtänyt:
— Minä tiedän! Te olette pannut muistiin tyttärenne hääpäivän. Tänään on häiden kolmas vuosipäivä. Kuinka äidin rakkaus onkaan kekseliäs ja hienotunteinen! Te olette niin herttainen, rouva Dulaurens. Minä myöskin rakastan vanhoja muistoja.
— Minäpä lyön vetoa, sanoi Isabella, josta oli tullut rouva Landeau, että et muista, koska olivat minun hääni.
— Voi tuota Isabellaa! Hän laskettelee aina sukkeluuksia.
Ja valtioviisaana, enemmän kuin hienotunteisena, kumartui Italiatar sylikoiransa puoleen tuhlaten sille taas hyväilyjään.
Nähdessään vieraittensa huomion olevan muualle kiintyneen, katsahti rouva Dulaurens pöytäkelloon, joka osoitti neljännestä vaille kahdeksan. Päivällinen oli määrätty kello seitsemäksi, eikä maaseudulla ole totuttu epätäsmällisyyteen.
— Pikku kreivitär, etkö ole nähnyt Clément'ia tänään iltapäivällä, kysyi hän hiljaa tyttäreltään, joka istui hajamielisenä ja äänetönnä.
— En, äiti, vastasi nuori nainen matalalla äänellä. Neljä, viisi kuukautta Marcel Guibert'in lähdön jälkeen oli epätoivoinen, masentunut, alistunut Alice äitinsä viisaasti asioita johtaessa mennyt naimisiin kreivi Armand de Marthenay'n kanssa, joka silloin oli Chambéry'n neljännen rakuunarykmentin luutnantti. Kolmatta kertaa nyt juhlittiin hänen "onneaan". Mikä nuoressa tytössä oli ollut raukeutta ja hentoa solakkuutta, oli nyt muuttunut alakuloisuudeksi ja laihuudeksi. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ja alas kääntyneet suupielensä ilmaisivat luonteenomaista ja syvää surumielisyyttä. Enemmän esiin pistävien poskipäiden, kavenneen nenän ja värittömien poskien vaikutuksesta oli hänen yhä vieläkin puhdaspiirteisten kasvojensa entinen nuorekas ja viaton ilme muuttunut kärsiväksi ja lempeäksi alistuneisuudeksi ja murtuneisuudeksi. Hänen kasvoillaan kuvastui tuska, joka täytti hänen elämänsä jokaisen hetken ja josta, kaikesta päättäen, hänen miehellään ei ollut aavistustakaan. Tullakseen siitä vakuutetuksi ei tarvinnut muuta kuin katsoa tuota hänen takanaan näkyvää leveätä, näppyistä naamaa, noita ennen aikojaan kuluneen miehen tylsiä, ilmeettömiä kasvoja.
Se talo, jossa Dulaurens'it talvella asuivat Chambéry'ssa, muistutti jykevän rakennustapansa ja portaittensa pylväistön puolesta komean Genovan loistavia palatseja. Sen sali oli Saint-Léger'n torille, kaupungin keskustaan päin. Se oli mahtavan kookas huone, jota tuona iltana kymmenen lamppua valaisi, päästäen tuskin ollenkaan näkyviin sen korkean katon vanhanaikuisia parruja.
Huolestuneena poistui rouva Dulaurens tyttärensä luota ja tarkasti toria, kohottaen ikkunanverhoa. Purevassa pakkasessa lepattavat kaasulamput näyttivät, että se oli aivan autio. Hän antoi rullakaihtimen pudota taas alas ja katseli kahden vaiheella vieraitaan.
Mutta keskustelu näytti hänestä niin vilkkaalta, että hän päätti vielä hetkisen odottaa.
Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän katkerasti itsekseen.
Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella. Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla, juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.
Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan, mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas, säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.
Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.
— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra
Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:
— Huomatkaa, etten teitä suinkaan arvostele.
— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat, emme saisi enää palvelustyttöjä.
— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard. Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te siitä arvelette, herra Landeau?
Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua, joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.
Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo kärsimättömäksi.
— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään, miellyttääkseen vieruskumppaniaan.
Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:
— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki autonsa.
Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa.
Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi.
Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.
Rouva Dulaurens koetti vielä kerran peitellä levottomuuttaan:
— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian myöhään.
— Minne hän oikein meni, kysyivät naiset.
— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin matka. Eikä hän vain palaa.
— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra
Dulaurens:
— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi siihen Marthenay purevan pilkallisesti:
— Hänelle itselle ei kylläkään. Hän on aika veitikka. Mutta monia muita hän on murskannut autollaan. Kanoja, koiria. Ja tässä hiljattain erään vanhan eukon.
— Me maksoimme hänelle korvauksen, väitti loukkaantuneena rouva
Dulaurens. Ja aika kalliin päällisiksi.
— Eukko ontuu nyt maksua vastaan.
Kohteliaasti ja ilman ivan hiventäkään selitti herra de Lavernay emännälle, että viheliäiset raukat usein syöksyvät autojen eteen saadakseen rahallista hyötyä. Muut paitsi neiti de Songeon, joka vastusti kaikkea edistystä, puolustivat parhaillaan yksissä mielin tuota muodissa olevaa urheilua, kun ovi aukeni ja sisään astui nuori Clément hyväntuulisena ja punakkana, turkikset yltä yleensä kuurassa, mikä kimalteli lamppujen valossa.
Rouva Dulaurens riensi häntä vastaan ja torui häntä sensijaan, että olisi häntä suudellut, kuten mielensä teki. Tyttärensä mentyä naimisiin, otti hän entistä enemmän osaa poikansa elämään. Poika ei koettanutkaan puolustautua. Hän nauroi ja suli kuin jääpuikko.
— Niin sitä meidän kävi! Emme päässeet paikaltamme Cognin'issa. Kaunis juttu!
Julmistuneena pudisti herra d'Ambelard päätään. "Vai kaunis juttu, sanoi hän itsekseen. Entäs myöhästynyt päivällinen! Ei se poika kursaile puheissaan!" Hän oli ennättänyt niin pitkälle mietteissään, kun rouva Dulaurens tuli ja otti hänen käsivartensa mennäkseen ruokasaliin. Clément aikoi tarjota omansa neiti de Songeon'lle, mutta tämä silmäili häntä ylenkatseellisesti ja singahdutti hänelle yli olkansa:
— Menkää kuivaamaan itseänne! Tyynesti vastasi nuorukainen:
— Olette oikeassa, neiti. Mutta lempeä ette juuri ole. Minä menen kuivaamaan ja muuttamaan myöskin.
Hän katosi ja palasi tupakkatakissa, kun tarjottiin häränselkää herkkusienien kera. Uudenaikaisten sukupolvien häikäilemättömyydellä pyysi hän kovaäänisesti soppaa ja Normandian kampelaa, eikä kiirehtinyt millään tavalla korjaamaan myöhästymistään.
Kun tarjoilu jatkui häiriytymättä, kävi pöytäseurue ennen pitkää hilpeäksi. Keskustelu oli yleistä ja vilkasta. Tyydytettyään ruokahalunsa koetti nuori Clément kiihkeästi päästä mukaan ja saada huomiota. Hän piti varansa, kun puhe hetkeksi taukosi, ja lennätti yli pöydän:
— Minä tiedän suuren uutisen.
— Minkä, kysyttiin joka haaralta.
— Cognin'issa sain kuulla. Minulle kertoi sen autokuskini, joka kuuli sen kansakoulunopettajalta.
— Vai Cognin'in uutisia, huudahti Isabella ivallisesti. No nepä ne herättävätkin huomiota koko Ranskanmaassa!
Clément hyräili Malbrough'n aariaa:
— Kun sanoman tään kuulla saatte, vuotaa kyyneleet.
— Ohoo! Ohoo!
— Naurakaa vain, hyvä rouva, naurakaa! Minun uutiseni herättää todellakin huomiota koko Ranskanmaassa.
— No mutta sanokaa se jo meille, pyysivät kiihkeästi useat äänet.
Kaikkien katseet kohdistuivat nuorukaiseen. Tämä nautti hetkisen tietonsa tuottamasta ylemmyyden tunteesta. Hän oli nyt päässyt tarkoitustensa perille, oli valloittanut koko pöytäseurueen. Parhaillaan tarjottiin Herkku nimistä tryffeleillä höystettyä liharuokaa, erään Toulouselaisen ammattimiehen mainehikasta valmistetta. Ja kaikkien vieraiden edessä komeili hoikissa Muranolaisissa maljakoissa kallisarvoisia erivivahteisia kämmekänkukkia. Alice oli neuvonut äidilleen tämän pöydän koristelun, jonka hän oli löytänyt eräästä hienoston sanomalehdestä.
— No, kerrohan nyt, sanoi rouva Dulaurens puhuen kaikkien puolesta.
Clément ei voinut enää päästä puhumasta. Hän oli jo ennättänyt huomata, kuinka tahditonta oli uutisen ilmoittaminen tässä tilaisuudessa, mutta siitä huolimatta hän sanoa läjähytti kaikella häikäilemättömyydellään:
— No kuulkaa sitten! Majuri Guibert on kuollut.
Tämä uutinen, joka näin singahdutettiin keskelle tuota perin hienoa ja oivallista juhla-ateriaa, keskelle lämpöä ja valoa, kukkien ihanuutta, jalokivien kimaltelua, pukujen loistoa ja yleistä hilpeyttä, tuntui melkein sopimattomalta. Ei kukaan muu kuin tuo epähieno Clément, jonka urheilu oli tylsyttänyt, olisi voinutkaan tehdä itseään syypääksi moiseen julkeuteen. Eikö kuolemasta puhuminen juuri muistuttanut heille, ettei tämän illan ilo ollut ikuista, ja nykyhetkestä nauttimisen taitohan on juuri siinä, että edellytetään sen alati kestävän. Jospa edes olisi ollut kysymys jonkin tuntemattoman kuolemasta, josta ei olisi tarvinnut pitää lukua! Mutta Majuri Guibert'iä ei voitu ilman muuta sivuuttaa. Hänen syntyperänsä, hänen persoonansa ja hänen loistava sotilasuransa tekivät mahdottomaksi olla hänestä puhumatta. Jonkinlainen typertyminen valtasi kaikki läsnäolijat.
Isabella se ensimmäisenä rupesi puhumaan. Ja hän epäili koko tapahtumaa.
— Kaikkia vielä! Viime vuonna teitä olisi uskottu. Silloin hän otti osaa Moureau'n Afrikan retkeen. Hän kulki halki tuntemattomien ja vaarallisten seutujen. Mutta hän palasi sieltä terveenä ja reippaana ja kuuluisana samalla. Nyt hän on majuri ja kunnialegioonan ritari kahdenneljättä vuotiaana. Hän on meidän paikkakuntamme suuruus. Te kadehditte häntä kaikki, siksi teistä on mukavaa tehdä hänet aivan olemattomaksi.
Hän puhui innokkaasti ja liikkui edestakaisin tuolillaan kääntyen oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut kutsua kaikki pöytäkumppaninsa vihansa todistajiksi. Vaistomaisesti oli hän Clément Dulaurens'in sanoja kuullessaan katsahtanut Alice'en ja nähnyt veren pakenevan hänen kasvoiltansa, aivan kuin henki olisi lähtenyt, ja tuo kalmankalpeus levisi hänen käsiinsä saakka, jotka olivat alkaneet hermostuneesti vapista, niin että niitä tuskin saattoi erottaa valkoisesta pöytäliinasta. Heti oli Isabella silloin kääntänyt huomion puoleensa noilla äkkinäisillä sanoillaan.
Clément heilahdutti kevyesti kättään:
— Minkäs sille mahtaa! Hän on kuollut. Minä ihailen häntä yhtä paljon kuin tekin, mutta hän on kuollut.
Hän toisti häikäilemättä tuota sanaa, jota ei koskaan pitäisi saada ruokahuoneessa lausua.
— Hyvä Jumala, olkaa vaiti, mumisi rouva Orlandi, joka kauhukseen oli huomannut, että heitä oli kolmetoista pöydässä. Ja hän alkoi uudestaan laskea, toivoen erehtyneensä.
Juhlallisesti julisti neiti de Songeon:
— Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
— Kuoliko hän Ranskassa, kysyi herra Dulaurens. Sillä tutkimusretkeilijäthän palasivat kotimaahan kuukausi tai pari sitten.
Herra d'Ambelard, joka oli pysynyt aivan välinpitämättömänä, maisteli kaikessa rauhassa tryffeliään, jonka hän oli jättänyt lautaselleen, saadakseen sen mausta vielä nauttia, ja herra de Lavernay upotti katseensa eteenpäin kumartuneen Isabellan kaula-aukkoon. Naiset puhuivat säälien onnettomuudesta. Herra de Marthenay pani pöydälle lasinsa, jota hän ahkerasti kallisteli:
— Minä kohtasin majurin asemalla tuskin kolme viikkoa sitten. Hän astui junasta. Minä lähestyin häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan minua.
— Luultavasti hän ei tahtonut tuntea, ei Isabella malttanut olla tokaisematta. Hän inhosi Alice'n miestä, joka innokkaasti liehui hänen ympärillään, kun oli menettänyt pelissä ja kun kortit eivät enää kiinnittäneet hänen ajatuksiaan.
Jottei hänen sanojaan olisi käsitetty viittaukseksi hänen omiin tunteisiinsa, lisäsi hän:
— Epäilemättä hän halveksii virkansa heittäneitä upseereja.
Herra de Marthenay oli eronnut sotaväestä edellisenä vuonna.
— Hän halveksi, oikaisi Clément julmasti.
Sillä hän ei suostunut siihen, että häneltä anastettiin vainajansa. Ja kun huomio taas oli kääntynyt häneen, kertoi hän muutamia lisätietoja:
— Lankoni ei erehdy. Majuri Guibert kävi Savoijissa viime kuussa. Hän oli pari päivää äitinsä ja sisarensa luona Maupas'sa ja palasi sitten taas varusväkeensä Timmimun'iin joka on Etelä-Algeriassa.
— Tuât'in keitaiden suulla, täydensi entinen rakuunaluutnantti, joka siviiliksi tultuaan osoitti ajoittain suurta innostusta sotilaallisiin kysymyksiin. Mutta kenraali Lervières on kulkenut Timmimun'in ohi: Beraber'it ja Dui-Menia't ovat siis varmaankin hyökänneet hänen jälkijoukkojensa kimppuun.
Röyhkeästi otti nuori Dulaurens monokkelinsa katsoakseen de
Marthenay'ta:
— Armand, minä en tunne teitä enää. Onko teistä tullut strategi?
Katsahdettuaan uudestaan ystävättärensä verettömiin kasvoihin, alkoi
Isabella taas:
— Mutta minä en ymmärrä. Hän palasi tuskin Saharan matkaltaan, joka kesti puolentoista tai kaksi vuotta, en oikein tiedä enää. Sellaisten retkienhän perästä saadaan pitkiä loma-aikoja. Eikö hän sitten ollenkaan levännyt? Lähtikö hän heti taas sotaretkelle? Sillä jos hän on kuollut, niin taistelussa hän on kaatunut.
Nostaen silmäkulmiaan antoi Clément lasinkappaleensa pudota:
— Kun kerran ollaan sankareita, niin ollaan kokonaan. Hän oli itse pyytänyt tuota paikkaansa siksi, että se oli vaarallinen.
Herra de Lavernay kumartui naapurinsa puoleen ja kuiskutti hänen korvaansa:
— Kuinka hauska teitä onkaan nähdä, kun innostutte. Teidän poskenne hehkuvat ja silmänne leimuavat.
Kumminkaan hän ei katsellut hänen poskiansa eikä hänen silmiänsä. Ajatellen muita asioita keskeytti nuori nainen kuivasti hänen puheensa tuolla kirpeydellä, jota avioliitto ei vähääkään ollut lieventänyt:
— Olkaa vaiti, vanha pyydystäjä!
Alice oli ottanut kämmekkävihkonsa ja hengittäessään niiden tuoksua kätki hän osaksi kalpeuttaan. Isabella laski vihdoin valloilleen levottomuutensa, joka häntä hetken oli jo ahdistanut:
— Entä kapteeni Berlier? Hänhän palasi myös Saharasta. Hän kuului samaan siirtomaa-väen rykmenttiin kuin majuri Guibert. Seurasikohan hän majuria Timmimun'iinkin?
Arvasikohan Clément Dulaurens hänen äänensä sävystä hänen levottomuutensa? Liian usein oli nuorukainen saanut kärsiä tuon ketään säästämättömän Isabellan pistopuheita, jotta hän olisi saattanut olla tuntematta julmaa nautintoa, voidessaan häntä nyt hiukan kiusata:
— Aivan oikein totta tosiaan, Jean Berlier'n pitäisi myöskin olla
Timmimun'issa.
— Sanokaa, mitä te oikeastaan tiedätte, käski Isabella tylysti ja kopeasti.
— Kerro meille, mitä olet kuullut, lisäsi rouva Dulaurens, jonka tämä keskustelu oli saattanut niin pois suunniltansa, ettei hän enää yrittänytkään kääntää vieraittensa huomiota toisaalle, vaan päätti alistua siihen, mitä oli tapahtunut.
— No kyllä, kyllä. Sillä sikaa kun autoani korjattiin Cognin'issa, menin minä Kansalliskahvilaan. Salissa ei ollut muita kuin määri, opettaja, ja kolme neljä valtuusmiestä. He kävivät minut nähdessään hyvin salaperäisen näköisiksi. — Kas vain, sanoin minä heille, täällä pidetään kokousta.
— Me vain puhelemme keskenämme, virkkoi määri. Ja siihen meidän mielipiteittemme vaihto loppuikin.
— Entä sitten! Entä sitten!
— Ei sen enempää, mitä minuun koskee. Minä astuin ulos, lähetin kuskini tyhjentämään lasillisen vuorostansa ja käskin hänen kysymään, mitä oli tekeillä. Hän on sangen hyvä ystävä opettajan kanssa. He ovat molemmat anarkisteja.
— Anarkisteja, toisti neiti de Songeon kauhistuneena.
— Aivan niin. Kaikkihan meidän päivinämme ovat anarkisteja. Se on muodissa. Kuskini palasi. Minä tiedän, sanoi hän minulle. He ovat saaneet sähkösanoman ministeriltä, jossa ilmoitetaan, että majuri Guibert on Afrikassa kaatunut. — Oletteko siitä varma?
— Aivan varma. Hänet surmasivat villit, kun hän puolusti jotakin Timu nimistä kaupunkia — Timmimun'iako?
— Niin juuri. Ja nyt heidän täytyy ilmoittaa uutinen omaisille. Se oli heistä sangen ikävä tehtävä. He lähettivät maapoliisin.
— Maapoliisinko, kysyi herra Dulaurens, joka piti kiinni virallisista määräyksistä. Mutta määrin itsensähän olisi pitänyt viedä se onneton sähkösanoma.
— Guibert'it ovat taantumusmielisiä, sanoi herra de Lavernay. Ja nuo hyvät tasavaltalaiset eivät haikaile.
— Mutta eiväthän Guibert'it harrasta politiikkaa.
— Isoisä oli neuvoston jäsen ja vanhoillismieiinen ja isä oli Cognin'in määri. Se riittää.
Rouva Dulaurens katseli turhaan tyttäreensä päin, josta hänet erotti haarakynttilänjalka. Alice'n kämmekänkukat taipuivat hänen kyyneltensä kuuman kasteen alla. Yleisessä hämmingin tilassa ei kukaan huomannut hänen itkuaan.
— Kuinka hän kuoli, kysyi joku naisista.
— Joukkonsa etunenässä, voiton jälkeen, sai luodin otsaansa. Minä käytän sähkösanoman sanoja, kuskini luki sen.
Ja heilutellen harmaita hapsiaan kysyi neiti de Songeon:
— Saattoikohan hän saada rippiä ja Herran ehtoollista?
Asianmukaisesti päätteli herra Dulaurens:
— Se on suuri tappio koko maalle.
— Niin on, lisäsi hänen vaimonsa ylevässä kaunopuheisuuden puuskassa. Me kunnioitamme hänen mainehikasta muistoaan. Me vietämme surujuhlan, jonka komeus hämmästyttää koko Chambéry'ta. Meidän luokkamme asia on näyttää Ranskalle, kuinka todelliselle ansiolle on annettava tunnustusta ja kuinka sitä on palkittava aikana, jolloin keskinkertaisuus valtaa kansan, jolloin kateellinen tasa-arvoisuus saattaa sen vaipumaan alhaisimmalle tasolle.
Hän oli juuri samana aamuna lukenut tämän viimeisen lauseen Gaulois lehden pääkirjoituksesta.
Hämmästyneenä näistä sanoista mietti Alice tuskassaan: "Miksi ei minua sitten annettu hänelle?" Ja ääneti ajatteli Isabella Jean Berlier'ta, jonka kohtalo oli epävarma.
Rouva Orlandi unohti hetkeksi Pistache'nsa ja huomatessaan tyttärensä olevan ajatuksissaan, katseli hän tätä rakastuneen ihailevasti, ylpeili syvästä äidinrakkaudestaan, ja säälin puuskassa, jossa sentään oli hiukkasen itsekkyyttäkin, virkkoi hän heltyneenä rouva Guibert'in kohtalosta:
— Tietääkö hänen äitinsä?
Hän pelästyi omia sanojaan, ikäänkuin olisi hän mielestään puhunut sopimattomasti. Kaikkien katseet kääntyivät Clément Dulaurens'iin. Nuorukainen vastasi luontevan huolimattomasti, mikä johtui sentään enemmän hänen iästään kuin hänen sydämensä tylyydestä:
— Nyt hän jo varmaankin tietää kaikki. Palatessani kohtasin hänet. Hän ajoi Maupas'han päin vanhoissa vaunuissaan. Hän kulki juuri lyhdyn ohitse, tunsin hänet hyvästi. Rikki menneine koneineni pääsin vain hitaasti eteenpäin.
Nämä sanat saivat jokaisen tuntemaan aivan ruumiillista pahoinvointia. Oli kuin ulkoa olisi äkkiä tunkeutunut jäätävä viima ja kylmentänyt tämän upean ruokasalin. Vaistomaisesti tarkasti tuskastunut herra d'Ambelard, eivätkö ikkunat ehkä olleet oikein kiinni. Kylmät väreet karmivat kaikkia läsnäolijoita, joilla oli kaikilla sama näky sisäisten silmiensä edessä: vanha nainen, jonka osaksi jo oli tullut paljon koettelemuksia elämässä, ajaa turvallisena ja rauhallisena lumista tietä kotiansa kohden, jossa kuolema häntä odotti.
Tuo järkyttävä kohtaus, joka oli tapahtumaisillaan, joka ehkä tällä hetkellä juuri tapahtui, liikutti vielä enemmän heidän mieltään kuin majuri Guibert'in kunniakas kuolema kaukana Afrikan tantereella. Alice'n nyyhkytys katkaisi painostavan hiljaisuuden. Säikähtyneellä äänellä mumisi Isabella:
— Nyt hän jo tietää.
Äidit valittelivat sydämensä pohjasta. Ja rouva Dulaurens, joka aina oli nopsa toimimaan, päätti pian käydä tuon naisraukan luona lohduttamassa ja ilmaisemassa osanottoaan.
Nähdessään nuo hautajaisilmeet kaikkien kasvoilla ymmärsi viimein Clément, joka harrasti iloisuutta ruokapöydässä, kuinka epäjohdonmukaisesti hän oli menetellyt, ja tunnusti itsekseen:
— "Tuhmasti tein".
Hänen isänsä, jota ohjasivat arvojärjestyksen periaatteet, kevensi huomaamattaan keskustelua ottaessaan uudestaan puheeksi sivuseikan, jota hän ei ollut riittävästi käsitellyt:
— Cognin'in määrin olisi itse pitänyt mennä viemään surusanomaa ja ilmoittaa se hienotunteisesti eikä raakamaisesti lähettää sinne maapoliisia.
Käyttäen hyväkseen tätä valokohtaa, toi herra d'Ambelard viimein esiin vastalauseensa, joka jo pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellänsä:
— Vaikka kuinka nukuttelisimme, emme saisi asiantilaa muutetuksi. Meidän olisi paljon parempi puhua jostakin vähemmän surullisesta asiasta. Pariisissa ollessani kysyin aina, ennenkuin menin teatteriin, päättyikö kappale onnellisesti. Seurusteltaessa samoin kuin näytelmääkin katsottaessa pitäisi surun pysyä kaukana.
Markiisi de Lavernay oli samaa mieltä, ja kuollut haudattiin. Kultainen samppanja kihisi taas pikareissa. Kukkien tuoksu levisi yli pöydän, jota koristivat laserretut hedelmät siroissa koreissaan. Naisten jalokivet säihkyivät lamppujen valossa. Tuntui oikein hyvältä päästä taas tuohon komeuden ja viihtymyksen ilmapiiriin, jonka äskeinen kovan onnen uutinen oli karkoittanut. Mutta Alice ja Isabella pysyivät yhä omissa tuskallisissa ajatuksissaan.
Juotiin nuorenparin malja, jonka hääpäivä oli juhlan aiheena, ja siirryttiin saliin.
Alice, joka ei kestänyt enää kauempaa, pujahti pois ja pakeni äitinsä huoneeseen. Hän istui siellä pimeässä ja huumautui tuskastaan. Hän oli uljaasti hymyillyt, kun esitettiin hänen maljansa ja viitattiin hänen "kadehdittavaan onneensa". Hänen onneensa! Turhaan etsi hän sitä nykyisyydestä ja menneisyydestä, ja mitäpä onnea hän saattoi tulevaisuudeltakaan odottaa? Kovat kohtalon iskut, joiden sattuessa aivan luulee menehtyvänsä, tekevät ihmisen selvänäköiseksi. Niin eli nyt Alice'kin lohduttomassa murheessaan uudelleen elämänsä viime vuodet. Selvinä, nopeasti toisiaan seuraavina kuvina kulki hänen sisäisten silmiensä ohitse hänen ilottomien päiviensä synkkä jono…
Hän ei ollut tahtonut mennä vaimoksi Armand de Marthenay'lle, mutta äidin lakkaamaton yllytys oli voittanut viimein hänen vastustuksensa. Hän oli palannut kirkosta morsiuspuvussa puolison kainalossa, jota ei ollut valinnut. Entä sen perästä? Saattoiko hän muistinsa kätköistä löytää hetkeäkään iloa, tuota syvää ja puhdasta iloa, jota hänen lapsensielunsa oli uneksinut? Hänen avioliittonsa ensi aikoina oli jonkinlainen hyväätekevä turtumus vallannut hänen mielensä, kuten sumu peittää paljaaksi riistetyn vainion hävityksen. Hän unohti tunnustella sydäntänsä. Hänen puolisonsa pysyi hyvällä tuulella, kuten toimessa oleva mies ainakin: hän ratsasti, täytti täsmällisesti sotilaan velvollisuutensa, otti vastaan tovereitaan, pani toimeen huviretkiä. Nuori rouva antoi uusien emännän velvollisuuksiensa kiinnittää ajatuksiaan ja hienon seuraelämän monenmoisten vaatimusten. Unelmiensa puolison sijasta oli hänellä vierellään kumppani, joka oli ylpeä hänen rikkaudestaan ja kauneudestaan, joka tosin ei juuri ollut hienotunteinen eikä lahjakas eikä sukkelakaan, mutta kokolailla hyvänlaitainen, joka typerästi aina ihaili itseään. Pikku tyttönsä syntyessä luuli hän viimein saaneensa unhotusta, jota hän vielä etsi ajoittain.
Tästä elämänsä siedettävästä ajanjaksosta siirtyi hänen ajatuksensa sitä seuranneeseen, jota yhä vielä kesti. Odottamattomien tapausten johdosta määrättiin Chambéry'n rykmentti kaukaiseen kasarmikaupunkiin Itä-Ranskaan. Turhaan koetti luutnantti de Marthenay saada vaihdetuksi paikkaa jonkun toisen kanssa. Hänen oli pakko lähteä ja jättää Savoiji tai sitten katkaista virkauransa. Tämän muuton uhatessa oli rouva Dulaurens puhjennut niin meluaviin surun osoituksiin, että ymmärtämättömyydessään Alice oli muistuttanut miestään siitä lupauksesta, jonka tämä heidän kihloissa ollessaan oli juhlallisesti tehnyt. Kelpo miehenä rakuunaluutnantti myöntyi ja lähetti vuorokauden kuluessa erohakemuksensa. Hän antautui mielihyvällä seuraamaan laiskuuden vaistojaan, joita sotilaselämä oli häirinnyt. Ja siitä pitäen hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ja yhä syvempää alaspäinmenoa.
Hän alkoi ensin ahkerasti käydä kahviloissa. Saapui sitten kesäkausi. Silloin hän oli jokapäiväisenä vieraana Aix-les-Bains'in klubilla ja Kukkahuvilassa. Hän alkoi pelata korttia ja voitti. Vaimonsa hitaasti parantuessa lapsivuoteestaan, oli hänellä häpeällisiä suhteita, jotka olivat tavallisia kylpykaupungin kantavieraiden keskuudessa. Alice sai eräänä päivänä tietää, että miehensä petti häntä halpamaisesti. Hänen puhtautensa oli säilynyt hänen naimisiin mentyäänkin. Ja nyt hän sai julmalla tavalla oppia tuntemaan uskottomuutta, ennenkuin oli tullut tietämäänkään, että saattoi olla uskoton. Hän nousi vastarintaan, mutta katumuksen sijasta, jota hän oli odottanut ja joka olisi saattanut hänet antamaan anteeksi, sai hän seuraavan nöyryyttävän vastauksen: "Sinä tahdoit minun ottamaan eroni, ja minä otin. Syytä nyt itseäsi, jos minä omalla tavallani koetan saada korvausta urani menetyksestä. Miehen täytyy olla toiminnassa. Minä uhrasin sinulle elämäni päämäärän. Mitäs sinä olet uhrannut minulle sen sijaan?" Hämmentyneenä noista soimauksista, sulkeutui Alice siitä alkaen itseensä ja vaikkei alistunutkaan, kietoutui hän tuskalliseen äänettömyyteen, joka oli sopusoinnussa hänen passiivisen luontonsa kanssa.
Huono pelionni teki herra de Marthenay'n äreäksi. Kylpykauden päätyttyä hän toimetonna ja tolaltaan eksyneenä taas antautui juomaan. Alice näki, kuinka hän hänen silmiensä edessä koetti kietoa pauloihinsa hänen ystävätärtään Isabellaa ja havaitsi välinpitämättömänä, ettei se onnistunut. Niin täytyi hänen seurata tuon sortumisen nopeita vaiheita, sortumisen, johon hän ehkä itse oli syynä. Hän ei saattanut olla siitä välittämättä, mutta kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut ruveta miestänsä pelastamaan, mikä hänestä jo näytti mahdottomaltakin.
Käytyään täten läpi koko kurjan elämänsä, ihmetteli surusta turtunut Alice, että hän siitä yhä kärsi yhtä paljon. Hän oli tottunut elämään omissa ajatuksissaan. Niiden yksitoikkoinen lohduttomuus oli jo käynyt hänelle tutunomaiseksi. Ja nyt hän ammensi uutta tuskaa niiden katkeruudesta. Toisia surullisia kuvia tuli silloin hänen sielunsa silmien eteen, ikäänkuin muistuttamaan hänelle, mikä osuus hänellä itsellään oli ollut kohtaloonsa. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin Paula Guibert tammimetsikössä oli saanut oudon halun myllertämään hänen sydämessään. Hän näki ilta-auringon veripunaisen punerruksen pilkoittavan puiden välistä ja tunsi taivaan ihanuuden laskeutuvan hurmaantuneeseen sieluunsa, hän näki Marcel'in, joka pitkänä ja solakkana kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle rakkaudesta. Ja sitten… ja sitten hän näki hänen makaavan maassa kaukaisella, auringon paahtamalla tantereella, otsa rikkiammuttuna, kalpeana ja synkkänä, ja tuijottavan häneen soimaavin silmin. Voi, noita äärimmäistä tuskaa kuvastavia silmiä, hän tunsi niin hyvin niiden katseen! Niin ne katsoivat häntä, kun hän rikollisesti vaikeni ja tuhosi heidän onnensa. Ja tässä pimeässä huoneessa hän turhaan peitti kasvonsa, päästäkseen niitä näkemästä.
Vapisten ja aivan mielettömänä surusta, rukoili hän rakkautta uhkuvin sanoin vainajaa: "Marcel, anna minulle anteeksi. Älä katso enää minuun sillä tapaa! Enhän minä tietänyt. Olin vasta lapsi. Se on minun puolustukseni. Niin kyllä, minä olin aika raukka, en uskaltanut ruveta taistelemaan sinun vuoksesi enkä puolustamaan rakkauttani. Minua pelotti odottaminen, rakkaus, kärsiminen ja elämä. Mutta Jumala rankaisi minua! Voi kuinka kovasti hän rankaisi! Sulje silmäsi, anna minulle anteeksi!…"
Pelästyneenä omasta äänestään vei hän kätensä rinnalleen. Hän oli läkähtymäisillään niinkuin lapsensa syntyessä. Hänen raadellusta sydämestään puhkesi vihdoin tieto siitä, mitä on elämä, sen voima ja sen suuruus. Ja koko vapautuneella olennollaan hän alkoi rakastaa Marcel'ia, niinkuin tämä oli häntä rakastanut, ylevästi ja ylpeästi. Hänen tähtensä, unhotusta etsien Marcel oli samonnut halki Afrikan aavikoiden ja saavuttanut kunniaa ja kuoleman. Mutta ehkä hän kaatuessaan oli palauttanut hänen kuvansa mieleensä. Niin, sitähän hän nyt vain toivoi ja halusi, että olisi saanut olla hänen viimeisten ajatustensa esineenä, vaikkapa halveksittunakin. Ja verraten elämäänsä siihen elämään, minkä hän oli työntänyt pois, tunsi hän, että hän ennemmin olisi tahtonut olla sankarin leski, kuin elää ala-arvoista elämää miehen rinnalla, joka ei kyennyt herättämään eikä tuntemaan rakkautta…
Ovi aukeni, ja rouva Dulaurens, joka oli käynyt levottomaksi tyttärensä pitkällisen poissaolon tähden, katsahti pimeään huoneeseen ja kysyi:
— Oletko sinä siellä, Alice? Vastaa.
— Olen. Mitä minusta tahdot?
Hämmästyneenä tästä odottamattomasta tylyydestä kääntyi rouva Dulaurens takaisin valaistuun käytävään ja toi sieltä kynttilän mukanaan. Hän näki tyttärensä istuvan kalpeana ja liikkumattomana, kyynelten jäljet vielä kosteilla poskillaan. Heti asettui hän hänen viereensä ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Mutta Alice irtautui hänen syleilystään. Äidin sydäntä ahdisti, tuota sydäntä, joka ei kyennyt tuntemaan muita kuin äidin tunteita.
— Kultaseni, sinä kärsit! Kerro minulle surusi. Olenhan minä sinun äitisi. Mikä sinua vaivaa tänä iltana?
Vaikka tuo vastaanpano harmittikin hänen vallanhimoaan, ymmärsi hän kuitenkin, ettei hän tällä hetkellä saanut maltittomasti kohdella lastansa. Hän hyväili ja mairitteli häntä minkä ennätti, mutta siitä ei ollut apua. Hän kysyi uudestaan:
— Mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?
— Ei mikään, vastasi Alice lujalla äänellä, joka oli aivan outo hänen äidillensä.
Niin syvän sydänsurun edessä kävi äiti epäröiväksi, ja kaksi kysymystä poltti hänen kielellänsä.
— Miehestäsikö on kysymys, tiedusti hän vihdoin, arvattuaan että nuo kyyneleet olivat yhteydessä majuri Guibert'in kuoleman kanssa. Mutta hän ei uskaltanut koskettaa tuota salaisuutta, jota hän aikaisemmin oli niin kevyesti käsitellyt.
— Niin, mumisi Alice, jonka voimat pettivät.
He antoivat molemmat käydä täydestä tuon valheen, joka säästi heidät soimaamasta itseään siitä, mitä oli tapahtunut. He ajattelivat Marcel Guibert'iä ja puhuivat Armand de Marthenay'sta.
Alice valitti ilotonta elämäänsä:
— Oli väärin, että pyysimme häntä ottamaan eronsa.
— Voi, kultaseni, kuinka sinä tuotat minulle tuskaa! Olisitko sinä sitten suostunut jättämään minut?
— Onko parempi, että mieheni jättää minut?
— Minä olisin kuollut, vakuutti rouva Dulaurens pontevasti, jos sinun olisi täytynyt lähteä. Sinä et voi aavistaakaan, kuinka minä sinua rakastan ja haluan tehdä sinut onnelliseksi.
Hän puhui täysin vilpittömästi. Nuo sanat, jotka hänen tyttärensä liikutettuna lausui, eksyttivät häntä, ja hän sai taas takaisin entisen varmuutensa, josta vainajan muisto oli ollut vähällä tehdä lopun. Itse kun oli samaa kokenut, ei hän ensinkään ihmetellyt, että avioliitto oli tuottanut pettymystä Armand'in laiminlyödylle vaimolle. Sehän oli useimpien naisten kohtalo! Ja olihan hänen tyttärellään — mitä puuttuu niin monelta muulta — lämmin äidin syli, minne paeta saamaan lohdutusta.
Ja Alice näki toisen äidin, joka sillä hetkellä juuri tyhjensi katkeruuden kalkin, vanhan naisraukan, jonka lähellä hän nyt olisi tahtonut olla, jonka lähellä hänen olisi tullutkin olla, jos hän olisi seurannut sydämensä ääntä. Kuten ainakin heikot noustessaan vastarintaan, niin hänkin meni yli rajojen ja teki sydämessään kohtuuttomiakin syytöksiä omaa äitiään vastaan.
Heidän katseensa yhtyivät. Rouva Dulaurens ymmärsi vihdoinkin, ja syvä suru viilsi hänen sydäntänsä. Kuilu oli äkkiä auennut hänen ja hänen tyttärensä välille. Säälimättömän selvästi tunsivat he sen molemmat. Kuin välähdyksessä selvisi heille, kuinka erilaisia he kumpikin olivat luonteeltaan: toinen itsevaltainen ja kokonaan suurmaailman ennakkoluulojen sokaisema, toinen arka, taipuvainen, jolle rakkaus ja hellyys oli kaikki kaikessa.
Kun he hetkistä myöhemmin palasivat saliin tyyninä, toinen toiseensa nojaten, ei kukaan voinut aavistaakaan, mikä sisäinen murhenäytelmä heidät juuri oli erottanut.
Isabella johti keskustelua, puhui kovaa ja töykeästi, sanoi sukkeluuksia ja näytti valkoisia hampaitaan. Ja aika ajoin loi hän seuralaisiinsa, mieheensä, ihailijoihinsa kreivi de Marthenay'hen ja markiisi de Lavernay'hen ja erityisesti Clément Dulaurens'iin vihaa ja ylenkatsetta uhkuvia katseita. Hän inhosi heitä kaikkia, koska he eivät voineet hänelle vakuuttaa, että Jean Berlier vielä oli elossa.
Hän näki, että Alice oli itkenyt, ja kadehti hänen surunsa vilpittömyyttä.
Lähdön hetkellä Alice tuli saattamaan ystävätärtään vaatehuoneeseen ja auttoi häntä pukeutumaan turkiksiinsa. Silloin Isabella käyttäen hyväkseen heidän kahdenoloaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja päästäen vihdoin valloilleen mielenliikutuksen, jota hän kaiken iltaa oli pidättänyt, kuiskasi hän seuraavat oudot sanat, jotka asianomainen heti ymmärsi:
— Alice parkani! Kuinka raukkamaisia olemmekaan olleet! Voi jospa voisimme tänä iltana peittelemättä itkeä vainajiamme. Heille me kuuluimme kokonamme kaikkinemme, ja me luovuimme heistä. Itkekäämme itseämme ja synkkää elämäämme, joka olisi voinut olla valoisa.
— Niin, sanoi Alice, tuskakin on kadehdittavampaa, kuin meidän kohtalomme…