IX.
Hyvästijättö.
Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin. Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn kellastuttamien lehvien alla.
Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.
— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä tapaamatta.
— Niinkö, virkkoi Alice kalpeana ja väristen. Mitä äiti sanoo?
Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan lempeästi:
— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla sen teidän omilta huuliltanne.
Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen puiden pystyjen runkojen välistä.
Kuin äärettömän vienona valituksena kuului Alice'n huulilta:
— Minä en voi sitä sanoa teille.
Se oli hänen tunnustuksensa, ainoa, minkä hän luuli luvalliseksi.
Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan keltaisina ja veripunaisina.
— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.
Alice katsoi viimein nuoren miehen ylväisiin kasvoihin.
Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä kostuivat.
— Minä en voi… Marcel… vanhempani…
Hän ei voinut sanoa enempää; kyyneleet puhuivat hänen puolestansa.
Marcel lähestyi ja tarttui hänen käteensä. Hän ei vetänyt sitä pois.
Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.
Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi hänen rakkautensa:
— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos te… rakastatte minua, niin ette lähde.
— Minä lähden siksi, että teitä rakastan, Alice.
— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!
Hän vei vapaan kätensä otsalleen ja sitten rinnalleen:
— Kuinka minun sydäntäni ahdistaa, kuiskasi hän hiljaa.
— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan teitä. Minä suojelen teitä.
Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:
— Mennään sisään. Se on väärin.
— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän sulhasenne!
Tyttö toisti:
— Se on väärin.
He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa.
Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata, riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi, vuoroin violetiksi.
Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen. Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä kuvastimesta.
Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:
— Ei, ei, se on väärin.
Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen mielen kunnioituksella ja liikutuksella.
— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun vaimokseni.
Mutta Alice vastasi vain, kuten hän jo oli vastannut:
— Minä en voi. Vanhempani eivät tahdo.
Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi pontevasti:
— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice, minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota aivan jääkylmänä pitelen omassani.
Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui liialliselta ja luvattomalta.
Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän hellittämättä:
— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään.
Syksyinen ilma on jo koleata.
Voitteko antaa minun lähteä ilman sanaakaan, ilman toivon kipinääkään?
Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta, ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin valopilkku puiden pimennossa.
Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti, että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme, kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi. Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.
Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata rintaa vastaan.
Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan. Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.
Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:
— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa rakastaa.
Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen kylmän käden, joka ei pannut vastaan:
— Hyvästi, neiti, me emme enää koskaan tapaa toisiamme.
Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä. Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa ympärillään, itsessään.
Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa. Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle, joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan, jota hän mielestään ei voinut välttää…
Alice'n paettua, katsoivat Isabella ja Jean hämmästyneinä toisiinsa.
— Minä en ymmärrä, virkkoi nuori mies.
— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.
— Kuka se on?
— Paula Guibert.
Ennenkuin Isabella vielä oli ennättänyt lausuakaan tuota nimeä, oli surupukuisen Paulan profiili ja hahmokuva äkkiä ilmestynyt Jean'in sisäisten silmien eteen. Isabella aavisti, mitä liikkui hänen mielessään. Mustasukkaisena hän tuli lähemmäksi ja sanoi hyväilevimmällä äänellä:
— Entäs minun auttamispalkkani? Ettekö enää muista?
Hän kurotti huuliaan. Nuori mies muisti, ja mailleen menevän auringon viime hohteen himmetessä hän maksoi tytölle luvatun palkan puiden pimennossa…
Marcel katsoi taakseen vasta Maupas'n mäessä. Siellä hän kääntyi ja näki Chênaie'n jo olevan pimeässä, vuorten vielä välkkyessä valossa. Pitkä hahtuvainen pilvi leijaili kuin riekaleinen nauha puolivälissä niiden kupeella. Ja niiden huipuilla viipyi vielä rusohohdetta, niin hienoa ja läpikuultavaa, että se saattoi ajattelemaan jonkin Alppien jumalattaren sinertäväsuonista kaulaa, jota harsot ja musliinit puoleksi verhoavat.
Hän odotti kovana ja kylmänä, kunnes kukkuloille kiipeävä pimeys oli hävittänyt tuon avaruuden ilon ja kelmentänyt nuo silmää hurmaavat värit. Ympäröivän luonnon apeudessa tuntui hänestä paremmalta hengittää. Hän astui reippaammin läpi puoleksi lehdettömän metsän, jonka runkojen välistä näkyi läikkiä veripunaisesta taivaasta. Hänen ympärillään alkoivat pöllöt, nuo syksyn ja yön synkät linnut, kutsua toisiaan kamalilla, uhriteuraan tuskan kirkunaa muistuttavilla huudoillaan, jotka saavat myöhästyneen kulkijan veren hyytymään.
Maupas'n portin edustalla hän kohtasi sisarensa, joka levottomana oli tullut häntä vastaan. Paula arvasi heti hänet nähtyään kohtauksen tuloksen:
— Vai niin, virkkoi hän vain. Veli selitti hänelle lyhyesti:
— Me emme ole samaa maata.
Paula tarttui hänen käsivarteensa ja aikoi häntä juuri suudella, mutta pysähtyi:
— Kuule.
— Pöllöt ne huutavat. Metsä on niitä täynnä.
— Mennään pois. Ne peloittavat minua. Maalla sanotaan, että ne ennustavat kuolemaa.
Marcel kohautti välinpitämättömänä olkapäitään.