X.
Lähtö.
Viimeinen ateria, joka syödään yhdessä ennen jonkun perheenjäsenen lähtöä, muistuttaa apeudessaan ensimmäistä yhteistä ateriaa perhepöydän ääressä, jossa jonkun rakkaamme paikka on iäksi jäänyt tyhjäksi. Vaikka kaikki vielä ovatkin saapuvilla, on ilo kumminkin kaikonnut Jokainen koettaa turhaan vilkastuttaa yhdessäoloa, ja tämän liikuttavan ja hyödyttömän ponnistuksen seurauksena on vielä syvempi surullisuus.
Niin oli kolkko ja hiljainen Maupas'n ruokasalikin, vaikka lokakuun aurinko sitä valaisi. Marcel'in piti lähteä pimeän tullessa Trélaz'n vaunuilla, ennättääkseen asemalle kello kuuden junaan. Kun keskustelu taukosi, eivät he ajatelleetkaan alkaa sitä uudestaan. Silloin tällöin sanottiin joku merkityksetön sana, mutta sitten oltiin taas ääneti. Palvelijatar, vanha Mari, oli valmistanut kapteenin mieliruokia, ja kantaessaan kulhoja melkein koskemattomina takaisin kyökkiin, mutisi hän yrmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen omaa suruansa:
— Onkos se laitaa! Onkos se laitaa! Hehän tahtovat tappaa itsensä nälkään!
Aamiaisen jäljestä Marcel kutsui sisartaan.
— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi hän.
Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa. Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen kaikessa jylhässä kauneudessaan.
— Mennäänpä nyt katsomaan vesiputousta, sanoi Marcel.
Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen luonteensa muodostumiseen.
Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi, nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna. Hän hymyili mielihyvästä.
— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja Forezan'in rotkolla.
Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja, joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä nauttii.
Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja hiljaisuutta ja rauhaa.
Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien. Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän:
— Kuinka soma sinä olet noissa köynnöksissä!
— Tule auttamaan minua, äläkä puhu tyhmyyksiä.
Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula jo vapaaksi.
— Liian myöhään!
— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi verta, sinä.
— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui.
Minä elän ja kuolen Maupas'sa.
He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia, kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat, olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin pyhäkön.
Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä. Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.
Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.
He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa. Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen näytti vain odottavan talven suurta lepoa.
Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.
— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.
Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän hillitsi surunsa:
— Tottahan sinä ensi vuonna palaat Algeriasta?
— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.
— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.
Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän jatkoi:
— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme. Minun täytyy lähteä kauas… ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä. Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään, ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle, joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi aikaisin tietää.
Paula kysyi vain:
— Kestääkö se retki kauan?
— Sitä ei voi tarkalleen määrätä. Puolentoista vuotta luultavasti.
Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas vuotaa.
— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut pysymään kotona.
Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän rakkauttaan:
— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on minun kohtaloni.
Hän tunsi kuinka sisar jäykistyi.
— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.
Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.
Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:
— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.
Mutta Paula käänsi keskustelun toisaalle:
— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä salasit sen minulta.
— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.
— Vai lähtee luutnantti Berlier'kin?
— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena. Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?
Paula ei vastannut. Veli katsoi häneen ja nousten seisomaan hän virkkoi:
— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin luota.
Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat laskevan auringon valossa.
Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi silmiään.
— No vihdoinkin, virkkoi hän.
Poika suuteli häntä.
— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla ulkona.
Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.
Marcel sulki oven.
Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.
— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.
Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään, tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä. Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.
— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.
Ja kuin itsekseen hän lisäsi:
— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät.
Eikä niitä kuolemakaan katkaise.
Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan ajan tavan mukaan.
Silloin hän kumartui ja painoi suudelman tuolle kuihtuneelle kädelle.
Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:
— Äiti kultani, minä olen toisinaan sanonut sinulle tylyjä sanoja.
Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea. Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen kärsimysten puhdistamaa sieluaan.
— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi. Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on antanut.
He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät. He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut pieneen maalaissaliin.
Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.
Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.
Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi:
— Sinä kaikkein enimmän muistutat isää teistä lapsista.
— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel.
En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin
vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen:
"Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".
— Hänen kuoltuaan, jatkoi vanha rouva, ei minusta ole enää mihinkään.
— Hän elää sinussa edelleen, äiti. Meille hän on aina olemassa.
— Teissä hän myös elää. Ja minua hän jo odottaa.
Marcel suuteli häntä:
— Ei, äiti, me tarvitsemme sinua.
He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan. Hän toisti toistamistaan:
— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä, joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.
Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili:
— Jumala sinua varjelkoon!
Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.
— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas palaa. Sinä olit ennen uljaampi.
Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa uskottu.
Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai yht'äkkiä itkunkohtauksen.
— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi puhua tuskastaan.
— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin oli tietoa.
— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin isä kuoli.
Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen, ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin pitkäksi aikaa, milloin iäksi:
— Rakas lapsi, sinä olet viimeinen kukka minun autiossa tarhassani.