VI.
Isabella.
Aix-les-Bains'in Klubiteatterissa istuivat ensimmäisellä parvella, keskiaition etuistuimella rouva de Marthenay ja rouva Landeau ja antoivat, toinen arkana, toinen päättäväisenä, katseiden ja teatterikiikarien tarkastella kauneuttaan, jonka sen erilaisuus teki sitä silmäänpistävämmäksi. Isabella oli puettu pehmeään, voikukan keltaiseen silkkipukuun, jonka teräväkulmaisesti kaarrettu kaula-aukko paljasti pyöristyvää povea, ja hoikan kaulan valkoisuutta herkensi musta samettinauha, jossa kimalteli ihmeen ihana timantti. Viehkeä Alice oli mustassa pitsipuvussa, ilman ainoatakaan jalokiveä, ja tuo synkkä väri, jonka hän oli valinnut vähemmän näkyäkseen, korotti hänen vaalean hipiänsä hohtoa.
Heidän takanaan istuivat kreivi de Marthenay, herra Landeau ja kapteeni Jean Berlier. Esitettiin Gluck'in oopperaa Ifigeneia Tauriissa. Kun kajahtivat orkesterin ensi tahdit, joiden voimakkaina vyöryvät aallot heti saivat salin hiljenemään ja tarkkaavaiseksi, avasi entinen rakuunaluutnantti salavihkaa aition oven ja pujahti ulos. Hän riensi suoraa päätä pelisaliin. Hetken perästä, kääntyessään katsomaan taakseen, huomasi hänen vaimonsa hänen kadonneen. Yksinään tuskassansa suri hän, Marcel'in ystävän nähdessään, sitä, miten olisi voinut käydä, eikä ollut käynyt. Isabella taas iloitsi sydämessään ja istui hiljaa paikallaan, tyytyväisenä kuin kissa, joka vihdoinkin on varma vaanimastaan saaliista ja himokkaasti pitkittää odotusta, sillä hän luuli tuntevansa niskassaan, siinä missä hiukset alkavat, takanaan istuvan nuoren miehen hengityksen. Herra Landeau oli päinvastaisten ajatusten vallassa, vuoroin halusi hän olla tuon ihanan, tunnottoman ja kaikki metkut tuntevan olennon läheisyydessä, vuoroin taas teki hänen mieli livistää lukusaliin ottamaan aamulehdistä selvää, kuinka oli kurssin laita Pörssissä, tuolla hänen lakkaamattomien taistelujensa tanterella.
Jean yksin kuunteli ihmeen ihanaa musiikkia, jonka piirteet olivat yksinkertaiset ja puhtaat kuin kreikkalaisen temppelin. Liikuttavasti rukoilee siveätä Dianaa Tauriin autioille rannoille karkoitettu Ifigeneia, pyytäen jumalattarelta armoa saada kuolla. Hänen nuori, hoikka ruumiinsa, jota paljaat käsivarret pitensivät, hänen valkoisten verhojensa suorat ja sopusuhtaiset laskokset, hänen asentonsa ylevyys, hänen kasvonpiirteittensä puhtaus saattoi laulajattaren muistuttamaan noita muinaisajan marmoriveistoksia, joiden liikkumattomat muodot hurmaavat kauneutta ihailevia mieliä ja joiden vaikutusta vielä lisää se sitkeys, jolla ne ovat ajan hammasta vastustaneet. Käsittäen hämärästi tällaisen taiteen korkean inspiratsionin, osoitti yleisö innokkaasti suosiotaan.
Isabella kumartui taaksepäin ja hämmästyi sitä iloa, joka loisti Jean'in silmistä, tämän katsellessa hänen ylitsensä näyttämölle. Hän kysäisi jotakin matalalla äänellä nuorelta mieheltä, saadakseen tämän lähemmäksi ja hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Ensimmäisen näytöksen jälkeen aikoi rouva de Marthenay pyytää, että kapteeni saattaisi hänet pelisalille saakka ja kutsuisi hänen miestään. Olihan hänellä jotakin kysyttävääkin kapteenilta. Mutta hän ei uskaltanutkaan, ja hänen täytyi ottaa herra Landeau mukaansa. Käyttäen hyväkseen noiden molempien poistumista, viittasi Isabella Jean'ia viereensä istumaan.
— Tiedättekö, sanoi hän, että minä olen itkenyt teidän kuolemaanne.
— Minun kuolemaaniko? Olipa teillä kiire!
— Annettiin tieto majuri Guibert'in kuolemasta. Te olitte hänen mukanaan Timmimun'issa. Mistä minä saatoin tietää, oliko teidän käynyt samoin kuin hänen vai eikö.
— Ovatko nuo kauniit silmät todellakin itkeneet minua?
— Kokonaisen illan.
— Ne säihkyvät niin, että luulisi kyynelten niissä kuivuvan.
— Ne iloitsevat, kun taas saavat nähdä teidät, Jean.
Hän katsoi rohkeasti Jean'iin. Heti palautti hän heidän välilleen tuon hekumallisen rikostoveruuden ilmakehän, jota he ennemminkin olivat mielihyvin ylläpitäneet. Nähdessään, että Jean oli paljain käsin, riisui hänkin käsineensä. Ja entisen ystävänsä sormiin kietoi hän sormuksissa kiiltelevät sormensa.
— Pidättepä te jalokivistä, sanoi Jean, tarkastellen lamppujen valossa tuota valkoista, kääminmuotoista, punertavakyntistä kättä.
— Niin pidän, vastasi Isabella. Minä luulenkin, että minulla kädessäni on pienoiskoossa kaikki maailman aarteet.
Jean hymyili epäilevästi.
— Maailma on liian avara, hyvä rouva, mahtuakseen teidän käteenne.
— Katsokaahan, Jean, tuota smaragdia. Eikö se ole kauniin viheriäinen?
— Minä pidän enemmän niittyjen vihannuudesta.
— Ja tuota heleänsinistä safiiria.
— Se ei vedä vertoja taivaan sinelle.
— Ja noita rubiineja.
— Pidän enemmän verestä.
— Ja noita helmiä.
— Pidän enemmän kyyneleistä.
— No, olkaa sitten tyytyväinen, sillä minä olen vuodattanut niitä teidän tähtenne.
Tyytyväisinä hempeätunteiseen sanasotaansa hymyilivät he toisilleen kuin kaksi miekkailijaa, jotka tervehtivät toisiaan miekoillaan. Nuori nainen hengitti ahnaasti elämää kuin tuberosa-vihko. Hänen povensa nousi ja laski pehmeän silkkimiehustan alla, joka antoi aavistaa sen kiinteitä muotoja, ja Jean saattoi seurata sinisten suonten hienoa verkkoa, joka kierteli valkoisella iholla ja katosi kankaan kätköön. Hän aavisti, kuinka moitteettoman ihana oli puvun taitavasti asetettujen laskosten takana piilevä vartalo, joka niin ylväästi kantoi ruhtinaallista, sysimustan kutrikypärän ympäröimää päätä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin kumartua poimiakseen tuon ihmiskukan, tuon harvinaisen, elävän kämmekän. Varsi häneen päin kallistuneena, kupu auenneena, väristen pitkin pituuttaan, kuin illan lauhkean tuulen tuudittamana, tarjoutui hän hänelle. Miksei hän poiminut häntä? Eikö hän tietänyt kauneuden arvoa ja nuoruuden, jota nautinto hurmaa? Mutta jollei hän olisi sitä tietänyt, ei tuo kiihkeän surumielinen ilme olisi peittänyt hänen iloansa.
— Kuinka kauan olenkaan teitä odottanut, kuiskasi Isabella muuttuneella äänellä, jossa Jean kuuli intohimon värähtelevän.
— Odotitteko minua todellakin?
— Isabellan vastausta saattoi tuskin väärin ymmärtää:
— Minä odotan teitä vieläkin.
Orkesteri soitteli toisen näytöksen alkusoittoa. Rouva de Marthenay palasi aitioon markiisi de Lavernay'n seurassa, jolle herra Landeau jätti paikkansa. Päästäkseen kuulemasta tuota vakavaa, liian vähän operettimaista musiikkia ja saadakseen rauhassa tutkia lukusalissa Pörssin uutisia, lähetti tämä vaimolleen toisenkin ihailijan, jonka hän itsekseen aikoi edellisen valvojaksi. Tunteettomuudellaan, jonka syytä herra Landeau niin monen aviomiehen tavoin ei tahtonut hakea omasta itsestään, Isabella kiihoitti hänen intohimoaan ja rauhoitti hänen järkeänsä.
Hän oli osannut taltuttaa tuon paksun ja sangviinisen ihailijan, joka murisi ja istui kumminkin takajaloilleen niinkuin villit eläimet kesyttäjänsä edessä. Tuo miesparka tyydytti kaikki vaimonsa mielihalut ja oikut yhtä paljon turhamaisuudesta kuin intohimoisesta rakkaudesta, jonka valtaan hän suin päin antautui. Ja jos häntä kiusasivatkin vaimonsa armastelut, kuten liian kovaa kilisevät kulkuset loistohevosen kaulassa, ei niillä hänen mielestään ollut suurempaa merkitystä kuin noilla joutavilla silavehkeilläkään.
Vanhanaikainen draama kehittyi hitaasti. Jean ei kuunnellut enää musiikkia. Hän näki edessään mustan samettinauhan ja puvun välissä Isabellan vaalean ihon ja kuvitteli mielessään sen silkinhienoa lienteyttä. Puoleksi häneen päin kääntyneenä näytti nuori nainen profiiliaan. Jean seurasi silmillään hänen hiukan kyömyisen nenänsä ylpeätä viivaa ja kulki alaspäin pysähtyen hänen punaisiin huuliinsa, noihin kauniisiin orjan huuliin. Eikö tuo nainen ollut sanonut: — Minä odotan teitä vieläkin — Mitä hän viivytteli? Oliko hän äkkiä käynyt kylmäksi kaikelle sille elämän hurmalle, joka keskittyi tuon naisen verrattomaan kauneuteen, niinkuin pisaraan Itämaiden ruusuöljyä sisältyi tuhanten ruusujen mehu? Oliko Afrikan aurinko jäähdyttänyt hänen verensä, sensijaan että se olisi siihen valanut tulta? Olihan hän nuori ja vapaa, kuinka saattoi hän paremmin käyttää nuoruuttaan ja vapauttaan?
Silloin kääntyi pää, jonka liikkeet ohjasivat hänen ajatustensa juoksua, ja kadotettuaan profiilin näkyvistään, palasi hänen katseensa hiuksiin, joiden painoa hän punnitsi mielessään, kaulaan ja olkapäiden viivoihin, jotka puhuivat hänelle aistillisempaa kieltä. Hänen päätänsä huimasi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja vannoi itsekseen intohimonsa vimmassa toteuttavansa sen kiihkeän halun, joka hänet oli vallannut.
Tällä hurjuuden hetkellä tunkeutui hänen korviinsa säveleitä, joissa kaikui syvä ja pidätetty liikutus ja joissa tuskan kuohunnassakin — jota ne juuri kuvasivat — säilyi vakavan tyyni ja kirkas pohjasävel. Hänen liiaksi pingoittuneet hermonsa vavahtivat. Hänen nautinnon odotuksesta äärimmilleen herkistynyt mielensä otti vastaan ihania säveleitä, kuin nääntynyt kukka imee kastetta.
Näyttämöllä Orestes ja Pylades kiistelevät siitä, kumpi heistä saisi kuolla toisen puolesta. He ovat joutuneet Tauriin kolkoille rannoille. Barbaarien epäjumala vaatii jommankumman uhraamista. Papitar, jona on onneton Ifigeneia, on valinnut Pyladeen, ja Orestes rukoilee, että hänet ystävän sijasta surmattaisiin. Iäti intomielisenä kaikui tuo kiistely, jossa ystävyys, jalomielisyyden huumaamana, tunteen tulisuudessa voittaa rakkaudenkin.
Jean koetti vastustaa noiden sävelten hellittämätöntä vaikutusta, jotka eivät ensinkään olleet sopusoinnussa hänen kiihoittuneen mielentilansa kanssa. Mutta hänen veltostunut tahtonsa ei jaksanut kauan häntä varjella. Hän rakasti liiaksi elämää kaikissa niissä kauneuden muodoissa, joissa se ilmeni, voidakseen olla ymmärtämättä ja ihailematta niin täydellistä taidetta, jonka puhdas inspiratsioni kitki sydämestä pahat himot, arvottomat tunteet, vihan, kuten puutarhasta kitketään rikkaruohot.
Nyt ei hän enää ollut valmis yksinomaan antautumaan naisen palvomiseen. Hänet valtasi hillitön halu elää useampaa elämää yhdellä haavaa. Hän riensi aistillisesta nautinnosta sankarillisuuteen ja sankarillisuudesta aistilliseen nautintoon, palatakseen taas samaa tietä takaisin. Sitten siirtyi hän kiireisesti taaksepäin elonpäiviensä virtaa myöten. Hän eli uudelleen Marcel'ia kohtaan tuntemansa ystävyyden ja tuon aavikkoretken, jolloin hän yksinäisyydessä ja vaaroissa, kurjuudessa ja ponnistuksissa oli saanut kokea ehkä korkeinta elämän hurmausta, tuntiessaan oman arvonsa ja tahtonsa voiman. Ja veljestä hän siirtyi sisareen. Kaiken iltaa, alusta asti, oli hän ollut Paulaa ajattelematta. Ja äskenhän hän oli hänet kokonaan unohtanutkin. Mitä varten hän nyt tuli hänen mieleensä, ja miksi tuo puhdas musiikki suosi hänen kiusallista vierailuaan? Hän koetti tylysti työntää häntä luotaan, mutta tunsi kaipausta.
"Voi", ajatteli hän, "miksei hän ole yhtä kaunis kuin tuo, joka tuossa istuu?"
Ja hän katseli uudestaan edessään olevaa kaulaa ja olkapäitä, joiden melkein hohtava hipiä kahlehti hänen katseensa. Hän ei huomannut vertailunsa loukkaavaa julkeutta. Mutta hän tunnusti kuitenkin salaisella ilolla:
"Hänellä on kauniimpi tukka. Sen mustat suortuvat hulmuavat varmaankin polviin asti."
Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyilläkseen hänelle.
"Hänellä on kauniimmat silmät", sanoi hän vielä itsekseen. Ja hän näki sisäisillä silmillään niiden tummat välkähtelevät teruset. Mutta nuo silmät katselivat häntä moittivasti, ja hän käsitti selvästi, mitä ne sanoivat. "Miksi kohtelette minua arvottomasti", kuiskasi tuo kaukainen ja ihmisiä karttava Paula. "Olenko minä koettanut niinkuin tuo tuossa viehättää teitä keimailullani? Onko minulta koskaan teidän läsnäollessanne puuttunut kainoutta ja omanarvontuntoa? Jos ette rakasta minua, niin jättäkää minut yksinäisyyteeni ja rauhaani, älkääkä alentako minun puhdasta nuoruuttani tekemällä sitä aistillisten nautintojenne esineeksi. Ja jos taas rakastatte minua, voi, jos te minua rakastatte, niin miksei teidän rakkautenne anna teille voimaa riistäytyä irti noista lumoista, joista ette tiedä, vaikka ne suistaisivat teidän elämänne sen säännölliseltä radalta? Tulkaa minun luokseni vapaana ja oman arvonne tuntevana. Älköön minun silmäni havaitko mitään halventavaa teidän otsallanne ja teidän katseessanne. En tiedä, olenko kauniimpi, mutta minä rakastan teitä, rakastan sellaisella rakkaudella, jota tuo nainen ei voi tuntea…"
Nyt Jean katseli kaikkea toisin silmin. Niin monet nuoret miehet kulkevat elämässä kaihtimet silmillä. He eivät näe niitä laajoja vainioita, jotka vihannoivat molemmin puolin heidän intohimonsa kapeaa tietä ja jotka saavat kasvunsa ihmisten jokapäiväisestä ja työläästä ponnistuksesta. Oltuaan tähän asti vain välittömän himonsa vallassa, käsitti hän katseellaan nyt elämänsä kokonaisuudessaan, ja syntyperästään ja traditsioneistaan hän johti tulevaisuutensa suuntaviivat. Siten katsottuna rakkaus näkyi toisessa valossa. Aistillisen nautinnon sijaan tuli yhteisten ajatusten suloisuus ja se sisäinen voima, jota levollinen mieli ja kotilieden rauha antaa. Ohimenevän ja rajun huumauksen vastapainoksi asetti hän kiintymyksen kestävyyden ja perhetunnon.
Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän oli kotimaassaan viettänyt, oli Jean usein taivaltanut Maupas'n tietä. Eikä hän ollut käynyt siellä vain lohduttamassa kahta surevaa naisparkaa. Arvokkuudellaan, vakavalla ja syvällä tunteellisuudellaan, nuoruudellaan, jonka tukahdutettua kuohuntaa Jean saattoi aavistaa, veti Paula häntä vastustamattomasti puoleensa. Joka kerta heillä käydessään huomasi Jean hämmästyksekseen, että tuolla käytöksessään hillityllä ja järkevällä nuorella neidolla oli voimakas tunne-elämä, että hän saattoi myös syvästi riemuita, kuten hän oli surrutkin sortumatta. Kuten ainakin rakastavaiset, jotka liikuttavan innokkaasti koettavat johtaa rakkauttaan kaukaa menneisyydestä, liitti hänkin tähän tunteeseensa kaukaisia, hauraan hauraita muistoja ajankohdalta, jolloin hän leikki naurusuisen ja poikamaisen pikku Paulan kanssa. Muistamatta omaa unohtamistaan, kuvitteli hän mielessään, että heidän kiintymyksensä oli vanhaa, jo lapsuuden ajoilta asti kestänyttä. Varsinkin tunsi hän vaistomaisen selvänäköisesti, että vain tämä rakkaus, eikä mikään muu, tekisi mahdolliseksi hänen tulevan voimansa ja hänen elämänsä säännöllisesti jatkuvan, täydellisen kehityksen. Niin rakasti hän tuota nuorta tyttöä, niinkuin rakastetaan kolmenkymmenen vuoden iässä, luottavaisesti ja hellästi. Paulan suloinen läheisyys valoi hänen sydämeensä ennen tuntematonta rauhaa.
Isabella Orlandi'n rakkaus oli joutunut väärälle tolalle. Mentyään rikkauden tähden naimisiin, oli hän kohdistanut entiseen liehittelykumppaniinsa kaiken aistintensa tyydyttämättömän hehkun, kaikki kiusaantuneen sydämensä myrskyt. Paljon enemmän kuin herra Landeau'lle oli hän pysynyt uskollisena ystävälleen Jean'ille. Hän odotteli hänen paluutaan. Ja kun hän näki hänet, niin hurmaantuneena vielä enemmän nuoren miehen vakavasta ja maltillisesta olennosta, kuin ennen hänen huolettomuudestaan ja hyväntuulisuudestaan, päätti hän, ettei hän enää odottaisi kauempaa, ja häntä miellyttääkseen levitti hän kauneutensa levälleen kuin lipun.
Ja tässä teatteriaitiossa oli hänellä juuri ollut muutamia häiriintyneitä voiton hetkiä, eikä hän ollut sitä tietänyt. Koko tämän näytöksen ajan oli hän epäillyt viehätysvoimaansa tuon ylen sukkelasanaisen, nuoren upseerin epäröivän käytöksen vuoksi. Kun esirippu laski, kiirehti hän heti jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
Levottomuuden kalvamana kääntyi hän nuoreen mieheen päin ja kumartuen taitavasti, niin, että hänen pyöreän povensa aarteet paljastuivat, kysyi hän:
— Mitä te ajattelitte? Minä tunsin, että te ette kuunnellut musiikkia.
Jean hymyili ja vastasi sangen avomielisesti:
— Kahta hurmaavaa naista.
— Yksi oli liikaa.
Hänen katseensa kohtasivat nuorta miestä terävinä kuin nuolet, koettaen saada selville, mitä piili tuon läpipääsemättömän otsan takana. Markiisi de Lavernay piti silmällä hänen metkujaan ja sekaantui puheissaan, keskustellessaan klassillisesta muinaisuudesta rouva de Marthenay'n kanssa. Kärsimättömänä ja kiihkeästi haluten varmentua onnestaan, nousi Isabella istuimeltaan.
— Täällä aivan tukehtuu. Kapteeni, tahdotteko viedä minut halliin?
Hän katsahti ohimennessään ylenkatseellisesti ällistyneeseen ihailijaansa ja poistui Jean'in kainalossa. Käytävässä ja pääportaiden astuimilla nojasi hän rakkaudesta sairaan ruumiinsa koko painolla tuohon käsivarteen. Kun nuori mies vaikeni, koettaen päästä selville siitä mitä tahtoi, kysyi Isabella häneltä arkuudella, joka oli hänessä aivan odottamatta puhjennut:
— Sanokaa, Jean, enkö enää ole kaunis?
— Katsokaa ympärillenne, hyvä rouva, ja päättäkää.
Todellakin herättivät he tuon hienon lauman huomiota, joka tungeskeli teatterisalin ulkopuolella isossa hallissa. Ja teeskennellen välinpitämättömyyttä tarkastivat vastaantulevat naiset pikaisella silmäyksellä Isabellan pukua arvioidakseen sen hintaa ja arvostellakseen sen kuosia ja samalla myös ihanaa paljasta ruumista.
Hän näpäytti viuhkallaan ritariaan sormille.
— Älkää turhia! Teistähän minä vain täällä välitän.
— Entä aitiossa istuvasta harmaapäästä, kysyi Jean kiusoitellen.
— Hän toimittaa minun asioitani.
Paulan muiston tukemana Jean ei jatkanut enempää tätä kevyttä keskustelua, ja hän tunsi hiukan levottomana tuon viettelijättären pyöreän käsivarren painavan omaansa. Veri tulvahti nuoren naisen kiihkeisiin kasvoihin, jotka kävivät alakuloisen näköisiksi.
— Muistatteko Chênaie'n metsää, Jean?
— Muistan kyllä, sanoi nuori mies ja ajatteli, että siellä Marcel
Guibert'in kohtalo oli päätetty.
— Minä tahtoisin palata sinne teidän kanssanne. Olinko teistä miellyttävämpi silloin, kun olin nuori tyttö? Sanokaa suoraan.
— Te olette nyt kauniimpi, mutta toisenlainen. Minä näen aina teidän miehenne teidän takananne.
Isabella katsoi taakseen:
— Te laskette pahaa pilaa, Jean, kuiskasi hän havaitessaan, ettei herra
Landeau'ta ollut lähimailla. Hän lisäsi:
— Pelkäättekö te häntä?
— Enhän toki.
— Onko hän teistä vastenmielinen?
— On.
— Pitäisikö hänen miellyttää teitä, jotta voisitte ruveta minua… liehittelemään?
Jean naurahti:
— Pitäisi.
— Sepä hullua.
— Te olette hänen vaimonsa.
Nyt Isabella naurahti vuorostaan ja peitti puoleksi kasvonsa viuhkansa taakse:
— Niin vähän… ja niin huonosti.
— Se riittää.
— Isabella sanoi surkealla äänellä kuin pieni lapsi, joka on saanut toria:
— En minä tee niin enää.
Jean katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki, kuinka hänen ripsensä värähtelivät, kuinka hänen povensa aaltoili, kuinka vavahteli koko tuo ruumis, joka kurottautui häntä kohden. Miksipä hän enää vastustaisi, kun noin ihana olento kutsui nautintoon?
— Isabella, sanoi hän hiljaa.
— Nuori nainen katsoi häntä vuorostansa ja onnesta säteillen pujahdutti hän siron kätensä nuoren miehen käteen.
— Jean, rakas Jean.
Hetken nauttivat he molemmat hekuman esimakua. Kellonsoitto ilmoitti näytännön taas alkavan. Ilonsa huumaamina palasivat he hitaasti, vaieten teatterisalia kohden. Marmoriportaiden päässä he pysähtyivät hengähtämään. Parvekkeella seisten kohosivat he yli kirjavan, kiirehtivän joukon, jota eivät nähneet. Isabella tunnusti vaatimattomasti keskellä voittoaan:
— Tiedättekös, Jean? Te olette saanut minut vapisemaan. Minä luulin todeksi sen, mitä kuulin kerrottavan.
Tuntien epämääräistä levottomuutta ja sydän jo ahdistuksessa toisti
Jean:
— Sen, mitä kuulitte kerrottavan?
— Niin. Että te rakastitte Paula Guibert'iä.
Jean antoi pudota käsivarren, joka oli hänen kainalossaan, ja kysyi muuttuneella äänellä:
Kuka teille sitä kertoi?
— Ah, kuiskasi Isabella typertyneenä ja kalpeana, ikäänkuin olisi hän nähnyt jaloissaan särkyneen onnensa pirstaleet.
Yhden ainoan nimen taikavoima oli hänet kukistanut. Ja hänen itsensä piti hullussa mielettömyydessään tuo nimi mainita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ystävänsä Jean'in kasvot, niin hän ymmärsi tappionsa koko laajuuden, ja vimmoissaan, että hänen täytyi pudota niin ihanan unelman korkeuksista, pahensi hän vain hairahdustaan:
— Tuo pikku pöyhkimys on osannut kietoa teidät pauloihinsa lähelle pääsemättömän prinsessan eleillään. Pitihän minun se arvatakin. Hän on jo pitkän aikaa punonut juoniaan. Hän on hulluna miesten perään, niinkuin kaikki vanhat piiat. Menkää vain hänen luokseen. Kyllä hän teitä tanssittaa.
Näin herätti tuo viettelijätär itse Jean'issa taas henkiin hänen todelliset tunteensa, ja katsellen häntä surumielisesti hänen lumoavan kauneutensa vuoksi ja säälivän lempeästi hänen intohimoisen sydämensä tähden vastasi nuori mies hellällä äänellä Isabellan herjauksiin:
— Isabella, antakaa minulle anteeksi. Teistä itsestännehän vain ennen riippui minun omakseni tuleminen. Ja näittehän vielä tänä iltanakin minun heikkouteni ja oman voimanne. Ei ole teidän arvonne mukaista puhua tuolla tapaa. Meidän entisen rakkautemme nimessä, Isabella, olkaa jalomielinen.
Rakastuneiden epäjohdonmukaisuudella pyysi hän tuolta naiselta hänen hyväksymistään, vaikka hän samalla ilmoittikin, että oli lakannut häntä rakastamasta.
Mutta Isabella ei vastustanutkaan. Hänen povensa aaltoilu vain ilmaisi hänen mielensä kuohuntaa. Vaikka hän olikin niin voittoisan kaunis, luopui hän taistelusta, laski aseensa ja antautui. Hän ei ollut valmistunut tappion varalta. Liian kauan hän jo olikin saanut nauttia voiton iloja. Hänen entinen, nuoren tytön armastelunsa oli muuttunut syväksi, aistilliseksi rakkaudeksi, joka oli herkkä haltioitumaan ja herkkä vaipumaan epätoivoon, mutta vähemmän pystyvä sentimentaaliseen oveluuteen.
He seisoivat yksin parvekkeella. Ihmisjoukko oli jo kadonnut saliin, jossa papitar Ifigeneia, punaisiin vaatteisiin verhottuna, valmistautui vapisten veriseen uhritoimitukseensa. Isabella katsoi hallia, joka tyhjänä näytti mittasuhteiltaan suunnattomasti laajenevan. Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vastaan aivan kuin olisi hän ollut tukehtua ja kohotti viimein silmänsä Jean'ia kohden, joka katseli surullisesti tuota ihanaa, liikutettua olentoa. Hän kärsi nyt syvimpiä sydänjuuriaan myöten ja sentähden ei mitään pahaa ja alhaista enää liikkunut hänen mielessänsä.
— Jean, kuiskasi hän heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä, te olette oikeassa, kukaan nainen ei ansaitse paremmin teidän rakkauttanne. Te tulette onnelliseksi, te, mutta minä hyvin onnettomaksi…
Hän ei voinut puhua enempää, mutta hän kumartui, tarttui nuoren miehen käteen ja painoi huulensa sitä vastaan. Jean tunsi kyyneleen tipahtavan kädelleen, ja kun Isabella nosti päätään, näki hän hänen kasvonsa kylpevän kyynelissä. Jo hiukan tyyntyneenä, Isabella hymyili heikosti:
— Ovatko ne helmiä, Jean?
— Teidän kyyneleenne ovat tuhatta kertaa kalliimpia.
Ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli Jean hänen silmiään. Nämä varomattomat jäähyväishyväilyt herpaisivat heitä. Kuinka monia ihmisiä onkaan kytkenyt yhteen tuollainen muutaman hetken kestänyt heltyminen. Jokin ovi aukeni, ja se pelasti heidät. He astuivat aitioonsa.
— Minä olen hukannut elämäni, sanoi Isabella, aition avaajattaren lähestyessä avain kädessä.
Koko lopun iltaa istui hän omituisesti turtuneena, unohtaen kaiken kauneutensa mahdin ja surren elämäänsä. Ja hän inhosi pukuansa ja jalokiviänsä ja olisi sydämensä halusta vaihtanut ne rakkauden ihanaan köyhyyteen. Koko lopun iltaa hänen voittajansa, masentuneempana ja heikompana kuin voitettu, katseli hurmaantuneena tuota kauneutta, jota hän ei koskaan omistaisi. Ennen sammumistaan hänen intohimonsa vielä poltti häntä. Ennenkuin hän varmoin askelin lähti astumaan kohtalonsa mutkatonta tietä, kääntyi hän heittämään viimeisen surumielisen silmäyksen hekuman jälkeen.
Lähdettäessä auttoi hän Isabellaa pukeutumaan valkoiseen silkkivaippaan, joka peitti niskan ja hartioiden hohtavan alastomuuden. Vasta silloin hän iloitsi siitä, että oli pysynyt itsensä herrana ja ajatteli vapautunein mielin sitä puhdasta ja ylpeää neitoa, joka omisti hänen yhdellä haavaa niin urhean ja heikon miehensydämensä.
* * * * *
Rouva de Marthenay oli tuskin vaihtanut sanaakaan Jean Berlier'n kanssa. Tämä luuli hänen olevan huolissaan miehestään, jonka yleisesti huhuttiin menettävän suuria summia Klubissa ja Kukkahuvilassa, ja joka vielä lisäksi saattoi itsensä huonoon huutoon seurustelemalla erään liiaksi silmäänpistävän "puolihienoston" naisen kanssa — joita vilisemällä vilisee Aix-les-Bains'issa. Mutta Alice eli vastustamatta ilotonta elämäänsä, kokonaan alistuneena ja jo ennakolta ajatellen ja odottaen pahinta. Mitäpä hän välitti omaisuudestaan ja kelvottoman puolison uskollisuudesta? Hän ei odottanut enää mitään iloa elämältä. Hän oli liian hieno ja herkkä luonteeltaan, jotta huvitukset olisivat hänelle voineet korvata hänen kotinsa autiutta ja sydämensä tyhjyyttä. Vain hänen pikku tyttönsä esti häntä epätoivoon vaipumasta. Ja hän kasvatti sitä ylenmääräisellä hellyydellä, huomaamatta, että hän siten teki, hänkin vuorostansa, lapsensa aseettomaksi elämän koettelemuksia vastaan.
Mutta tänä iltana Jean'in näkeminen toi tuskallisen selvästi hänen mieleensä kohtauksen Chênaie'n metsässä, sekä ettei hän ollut kyennyt omistamaan itselleen onnea helpon taistelun hinnalla tai edes lupaamalla odottaa kauan ja kärsivällisesti. Hän olisi tahtonut kysellä Jean'ilta majuri Guibert'in kuolemasta. Mutta hän ei saanut kysytyksi. Eikö jo sen kysymyksen tekeminenkin olisi ollut velvollisuuden pettämistä? Ylen tunnontarkkana raskautti hän salaista leskeyttään vielä tällä uudella kärsimyksellä.
Siten hän ei koskaan saanut tietää, että Marcel'illa kuollessaan oli povellaan sinisilmäisen pikku tytön kuva, joka oli saattanut hänen ylpeästi halveksimaan kuolemaa.