VII.
Paulan salaisuus.
Jean auttoi enonsa vaunuihin, jotka hän oli käynyt hakemassa kaupungista. Vanhus oli lievetakissa, silkkinen kaulaliina vanhan ajan tavan mukaan useampaan kertaan kiedottuna kaulan ympäri, kädessä helmenharmaat hansikkaat ja hopeanuppinen kävelykeppi.
— Nämä hienot pukimet vaivaavat minua, sanoi hän ystävällisesti sisarenpojalleen. Ja ikäänkuin olisi hän ollut lähdössä jollekin pitkälle matkalle, antoi hän vielä muutamia määräyksiä ruusupensaittensa suhteen.
Jean rauhoitti häntä.
— Älä vain unohda asiaasi, eno.
— Johan nyt, vakuutti pieni mies tarmokkaasti. Vaikkapa kauneimmat ruusuni sillä aikaa kuihtuisivat, toimitan minä asian, niin että sinä olet tyytyväinen.
Herra Loigny oli lähdössä Maupas'han pyytämään rouva Guibert'iltä Paulan kättä sisarenpojallensa. Kun vaunut olivat tien käänteessä kadonneet näkyvistä, ei Jean, joka tunsi itsensä kärsimättömäksi ja levottomaksi, palannutkaan Ruusuhuvilaan, vaan alkoi verkalleen astua samaa tietä. Siten kohtaisi hän pikemmin puhemiehensä tämän palatessa ja ennättäisi ehkä ennen iltaa käydä itsekin Maupas'sa ja puhua hänen kanssaan, joka silloin olisi hänen morsiamensa. Hän tarkasteli aurinkoa, joka hiljalleen painui Lépine'n vuorta kohden.
"Nämä heinäkuun illat ovat kaikkein pisimmät", sanoi hän itsekseen lujentaakseen aiettansa.
Aix'issa viettämänsä illan jälkeen oli nuori mies perin pohjin tutkinut sydämensä tunteita. Hän rakasti Paulaa hänen mielenuljuutensa ja arvokkuutensa vuoksi ja myös sen salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota meissä herättävät kasvojen piirteet, silmien väri, hiusten paino, vartalon solakkuus, koko tuo ainoanlaatuinen sulous, joka ilmenee siinä naisessa, jossa näemme tulevaisuutemme ilon ja rauhan tai sen turmiollisen ja suloisen tuskan. Hän tunsi, että hänen valintansa hyväksyi koko yhtämittainen menneisyys ja kokonainen suku, jonka traditsionia ja vaivannäköä hän onnellisesti jatkaisi. Tuo järkevä, liekkisilmäinen nuori tyttö herätti tietenkin hänen sydämessään hehkuvaa hellyyttä. Mutta ennenkaikkea hän auttoi häntä toteuttamaan elämän todellista tarkoitusta, joka ei ole siinä, että asettaa itsensä omaksi päämääräkseen, vaan siinä, että epäitsekkäästi ja tehokkaasti toimien sijoittautuu liittymäkohdaksi edesmenneiden ja jälkeentulevaisten sukupolvien välille. Ja mistäpä saattoi hän löytää jalomman, uljaamman, luotettavamman ja järkevämmän elämänkumppanin? Paula oli kasvanut kuin kukkanen, jonka juuret imevät voimaa hedelmällisestä maaperästä. Hänen sukuperänsä takasi hänen kuntonsa. Puhjetakseen täyteen kukoistukseensa ei häneltä ollut puuttunut kuin hiukkasen aurinkoa. Rakkaus varmaankin antaisi hänelle valoa ja lämpöä, ja mikä ilo nähdä hänen puhkeavan kukkaan ja olla itse hiukkasen siihen syynä, ja saattaa tuo liiaksi koeteltu nuori nainen nauttimaan kerkeästi kiitävien päivien ihanuutta, ennenkuin ne kaikki olivat ohitse!
Hän kyllä voittaisi Paulan rakkauden, ehkäpä Paula häntä jo rakastikin. Huolimatta immen arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä oli Jean luullut huomanneensa joitakin kevyitä merkkejä noista salaisista tunteista, kuten poskien punastumista, ripsien liian kiireellistä räpyttelemistä ja varsinkin epätahallista lempeyttä tuossa katseessa, joka niin puhtaana, niin vilpittömänä ja niin lujana kohdistui häneen. Ja kaivellessaan esiin muistojaan tuntui hänestä kuin olisi hänellä jotakin osaa siihen vastenmielisyyteen, jota Paula joka tilaisuudessa oli osoittanut Isabella Orlandi'a kohtaan. Isabella Orlandi'a hän ei ollut enää tavannut, eikä hän tahtonutkaan tavata häntä enää. Hän tunsi vielä taikauskoista pelkoa häntä kohtaan ja koetti olla ajattelematta tuota liian kaunista kuvaa, joka nöyryytti häntä, muistuttaen hänelle säälimättömästi hänen omaa heikkouttaan. Paula Guibert'in rakkaudesta hän sitävastoin tunsi saavansa voimaa kaikkien esteiden ja vastusten voittamiseen. Eikö todistakin todellista rakkautta tuo sielunvoimiemme kohoaminen ja tuo luottamus, jota se meille itseemme antaa?
Toisiakin päätöksiä hän oli tehnyt, ratkaistuaan sydämensä asian. Avioliitossa rakkaus ei eristäydy aineellisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä, ja siitä syystä, kohtaamiensa vastuksien vaikutuksesta, se juuri on tullut ymmärtämään yleistä elämää, jota se suojelee, aivan toisin kuin intohimo, joka koettaa sitä unohtaa tai hävittää. Guibert'it eivät olleet varakkaita, ja hänen oma perintönsä supistui hyvin vähään. Tietenkin hänestä olisi sangen ikävää luopua sotilasurastaan. Hän rakasti tuota tointa, joka vaati itsensä kieltämistä ja kunniantuntoa, ja sitä ankaraa kuria, jonka alaiseksi siinä tahdon täytyi taipua. Se loistava menestys, jota hän jo aivan nuorena oli saavuttanut, antoi hänelle vielä lisäksi toiveita tulevaisuudenkin suhteen. Mutta hänellä ei ollut tuota vastustamatonta halua, joka pakottamalla pakottaa nuoria miehiä antautumaan jollekin määrätylle uralle, minkä ulkopuolella he vain tuntevat pahoinvointia ja ikävyyttä, sellaista halua, kuin esimerkiksi Marcel Guibert'illä. Eikä hän voinut olla ottamatta huomioon uuden kotinsa taloudellisia tarpeita.
Hän oli saattanut varsin vaivattomasti laatia elämän suunnitelmansa. Ollessaan vierailuilla Maupas'sa, oli usein ollut kysymys Etienne ja François Guibert'in asioista. Jokaisessa kirjeessään nuo nuoret miehet puhuivat yritystensä kukoistuksesta ja valittivat, etteivät voineet niitä laajentaa välttämättömäksi käyneen apulaisen puutteessa. Turhaan, he sanoivat, olivat he pyytäneet luokseen entisiä koulutovereitaan; nämä pitivät orjallisia virkatoimia parempina kuin riippumattomuutta, tahtoivat ennemmin elää keskinkertaisuudessa kuin mitään uskaltaa. Ja mitä enemmän Jean pääsi sydämensä tunteiden perille, sitä päättäväisemmin hän ajatteli: "Jos minä otan eron virastani, niin minä lähden, me lähdemme heidän luokseen". Tuo siirtolaisen elämä viehätti häntä juuri sen tarmon ja toimeliaisuuden vuoksi, jota se vaati. Hänessä oli aina ollut maahenkeä. Kaukaiset talonpoikaiset esi-isät taivuttivat häntä turpeen puoleen. Jos koti-ikävä ja armeijan kaipuu alkaisi häntä siellä kaukana vaivata, niin vahvistaisihan häntä rakkaus tuohon uuteen Ranskaan, jota hän olisi mukana luomassa, ja se miehekäs ilo, jota hitaasti ja kärsivällisesti raivatun ja viljellyn maan valloitus antaa. Ja ennenkaikkea häntä vahvistaisi vaimonsa rakkaus! Tuo tyttö, siitä hän oli varma, ei pelkäisi lähteä hänen kanssaan kaukaisille maille ja ottaa osaa hänen taisteluihinsa ja vaiheisiinsa. Vaaroja pelkäämättömän tohtori Guibert'in verta, tuon äidin verta, jota voittamaton usko ylläpiti kaikissa koettelemuksissa, virtasi sen immen suonissa, jota hän rakasti.
Rakastavien itsekkyydellä Jean unohti yhden ainoan olennon, tulevaisuuttaan suunnitellessaan. Tai pikemmin, hän aikoi tietämättään riistää tuolta olennolta hänen viimeisen tukensa ja hänen ilottomien päiviensä viimeisen lohdutuksen. Rouva Guibert'in sankarillisuus antoi hänelle uusia takeita luottaa Paulaan, joka oli sellaisen äidin tytär, eikä hän huomannut, että hän aikoi vaatia tuolta äitiraukalta kaikkein suurinta uhrausta, pyytää Niobelta hänen viimeistä lastaan, sitä, jota hän epätoivoisena puristaa rintaansa vastaan ja jota jumalat vielä olivat säästäneet…
* * * * *
Maupas'n tiellä Jean kulki onnea vastaan ihanan suvi-illan valaessa valoaan hymyilevään luontoon.
Vanha Mari vei herra Loigny'n vierassaliin ja riensi hakemaan emäntäänsä, mutisten itsekseen:
— Mitähän tuokin ukko meistä tahtoo lievetakkineen ja korkeine hattuineen?
Mutta herra Loigny välitti viisi vanhasta palvelijattaresta, jota hänen hieno asunsa harmitti.
Hän oli juuri seisahtunut keskellä pöytää olevan ruusumaljakon eteen. Hän kumartui ja tarkasteli ruusuja niin läheltä, että hän näytti aivan vetävän niitä sieraimiinsa, ja yht'äkkiä hän alkoi tehdä eleitä suunnattoman hämmästyksen vallassa. Rouva Guibert tapasi hänet tässä omituisessa tilassa. Herra Loigny tuskin tervehti häntä, ja vieden hänet heti pöydän ääreen, hän huudahti:
— Näettekö tuota ruusua tuossa?
— Kyllä, sanoi rouva Guibert hämmästyneenä.
— Mistä te sen olette saanut?
— En minä tiedä.
— Tottakai teidän se täytyy tietää. Sanokaa heti. Ja hiukan kohteliaammin tuo kiihkoilija lisäsi:
— Olkaa niin hyvä ja sanokaa. Se on hyvin tärkeätä.
Hyväntahtoisuudessaan rouva Guibert koetti muistutella:
— Poikani Etienne toi viimeksi kotona käydessään kaksi ruusunvesaa. Ne menestyivät hyvin täällä Maupas'n maaperässä. Nuo ovat niiden ruusujen kukkia. Ne ovat hyvin kauniita, mutta niillä ei ole tuoksua.
— Todellakin, niillä ei ole ensinkään tuoksua. Mutta se on yhdentekevää. Entä mistä tuli teidän poikanne Etienne?
— Tonkin'ista, Along'in lahden rannalta, joka on sangen rikasta kukista ja hedelmistä.
— Ahaa, se on kiinalainen ruusu. Aivan niin. Pitihän minun se arvatakin. Ettekä te tietysti tiedä sen nimeä. Ranskassa ei kukaan tunne kukkien nimiä.
Rouva Guibert hymyili puolustuksekseen, ja urhea luonnontutkija jatkoi jaaritustaan:
— Soittamaan sitä kyllä pitää nuorten tyttöjen oppia, niin että he sonaatteja remputtamalla voivat kiusata ensin isiään ja sitten aviomiehiään. Mutta kasviopin opetus lyödään kokonaan laimin. Ja kasvioppi, hyvä rouva, on kumminkin maan kaunistus, se pukee asuntomme kukkivaan ihanuuteen ja antaa rauhaa ihmismielelle. Siinä minusta on onnellista filosofiaa. Poistaakseni tämän aukon opetuksesta laadin minä nimiluetteloa kaikista ruusuista. Täytyy osata rajoittua; luonto on meille liian laaja. Mutta nuo nimitykset ovat useimmiten inhottavan jokapäiväisiä.
— Niinkö, sanoi umpimähkään rouva Guibert rukka, jonka ajatuksissa askarteli eräs toinen asia, mutta joka kuitenkin mielellään kuunteli noita päähänpistoja.
— Inhottavan jokapäiväisiä, sanon sen vieläkin. Naisten nimet ne varsinkin ovat hyväkkäitä! Ne eivät kuvasta puutarhojen mutkikasta ja viehättävää taidetta, eivät tuhansin eri muodoin ja tuhansin eri värein kukoistavaa kasvimaailmaa, eivätkä meidän tunteittemme vivahduksia, joihin olisi sopinut tehdä joitakin miellyttäviä viittauksia. Ne ovat hengettömiä nimiä, kuten maantieteen tai kemian nimitykset.
— Sitä asiaa minä en ensinkään ymmärrä, tunnusti rouva Guibert. Mutta kumminkin minä rakastan kukkia.
Mutta innostunut vanhus ei enää pysähtynyt.
— Meillä ei ole kekseliäisyyttä, hyvä rouva. Ja sitten me olemme käyneet kalseiksi, luonnon loppumattomat ihmeet eivät enää meitä ihastuta eivätkä liikuta meidän mieltämme. Me istua kökötämme maailman kaikkeudessa kuin jossakin ruokasalissa. Tottumus ja hyöty on tylsyttänyt meidän tunteemme. Ja maailma on turhaan ihana, vaihtelevainen ja suloinen. Voi, uskokaa minua hyvä rouva, me emme pääse lähellekään kiinalaisia puutarhureja.
— Kiinalaisia puutarhureja?
— Niin juuri, kiinalaisia puutarhureja. Tiedättekö, mitä jaloja nimiä he antavat kukkasille?
— Kuinkapa minä sitä voisin tietää?
— He antavat nimiä, jotka ilmaisevat maan moninaista kauneutta.
Kuulkaahan muutamia: Kuutamossa uinuva vesi, Auringonpaiste metsässä,
Nukkuvan neidon ensimmäinen toivomus, ja tämä vasta on erinomainen:
Poveaan tarjoava neitonen.
Lempeästi vaikka hiukan kummastuksissaan rouva Guibert hymyili tuolle viattomalle hulluttelulle, ja koetti kääntää keskustelua toisaalle.
— Mitäs Jean'ille kuuluu? Emme ole nähneet häntä moneen päivään; hän on hylännyt meidät.
Hän aavisti, mitä tämä odottamaton vierailu tarkoitti. Ylenkatsoen kaikkia tuttavuuksia eleli herra Loigny puutarhassaan, kokonaan antautuneena sen hoitamiseen ja piti kanssakäymistä kasvien kanssa ihmisten seuraa parempana. Kun hän näin oli vaivautunut liikkeelle lähtemään, oli hänellä täytynyt olla jokin sangen tärkeä syy, eikä sinä saattanut olla mikään muu kuin kosinta. Liikutettuna ajatteli hän asialle lähtenyttä Paulaa, jota onni odotti hänen palatessaan.
Mutta tuo omituinen ruusujen rakastaja ei pitänyt kiirettä asiansa ilmoittamisella. Hän oli viimeinkin saanut vedetyksi maljakosta sen ruusun, joka hänen mieltään kahlehti.
Jean voi hyvin, vastasi hän välinpitämättömästi ja lisäsi heti: — Niin, niin, tämä laji on niin sanoakseni tuntematon Ranskassa. Minä otan sen luettelooni. Sallitteko minun, hyvä rouva, ottaa siitä mukaani tämä näytekappale?
— Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä, lupasi kohteliaasti rouva Guibert, joka pelkäsi erehtyneensä ja vapisi toiveensa puolesta.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä rouva. Minä riennän hoitelemaan sitä ennenkuin se lakastuu.
Kynnyksellä vanhus pysähtyi ja virkkoi salaperäisellä äänellä, joka sai säpsähtämään rouva raukan:
— Minä ilmoitan teille salaisuuden… Kekseliäästi ymppäämällä on minun onnistunut kasvattaa uusi ruusu. Saatte nähdä sen. Sillä ei ole vielä nimeä. Minä nimitän sen teidän tyttärenne mukaan. Sisarenpoikani ihastuu. Se saa nimekseen Rouva Paula Berlier.
Ja ilmaisematta asiaansa muulla kuin tällä eriskummallisella tavalla, pujahti vanhus tiehensä, pitäen kukkaa kädessään ja yhä sitä tarkastellen.
Nähdessään hänen poistuvan, ei rouva Guibert voinut olla hiukan hymyilemättä:
"Mies parka, hän unohti meidät kaikki ruusunsa tähden".
Jean, joka käveli enoansa vastaan, oli ennättänyt jo tammimetsään saakka, joka kasvoi molemmin puolin Vimines'in ahdetta. Hän kuuli jarruraudan pidättämien pyörien kirskunaa, ja pian alkoivat vaunutkin pilkoittaa oksien välistä. Kärsimättömänä nousi hän kiireesti ylös ahdetta.
— No, eno, kuinka kävi?
Herra Loigny huiskautti voitonriemuisena kukkaansa, mikä heti sai nuoren miehen rauhoittumaan.
— Hyvin vain! Tässä näet ruusun, joka puuttui minun kokoelmastani.
— Siitä minä viisi, sanoi Jean tylysti. Suostuuko hän, vai eikö?
Vanhus pudotti varren, jota hän niin huolellisesti oli pitänyt kädessään, kävi molemmin käsin kiinni päähänsä ja valitti lohduttomana:
— Voi hyvä Jumala! Minä olen hullu, minä olen pähkähullu. Minä unohdin sinun asiasi.
Jean katsoi häntä surkutellen.
— Vai niin, vai unohditte te!
— Mutta minä palaan heti takaisin, sanoi herra Loigny, nousten pystyyn.
— Ei tarvitse, minä menen itse. Menkää te, eno, vain kukkienne luo.
Ja hän lähti astumaan Maupas'ta kohden.
Vanhus seurasi häntä silmillään aina tien käänteeseen saakka. Sitten pyyhki hän kasvojaan, antoi kuskille lähtömerkin ja palasi ensimmäistä kertaa elämässään apealla mielellä Ruusuhuvilaan.
* * * * *
Jean tapasi rouva Guibert'in Maupas'n puutarhassa. Nähdessään Jean'in, vetäytyi hänen suunsa lempeään ja arkaan hymyyn. Ja Jean tunsi heti mielensä rauhoittuvan.
Hyvää päivää, Jean. Teidän enonne kävi vierailulla minun luonani.
Tiesittekö siitä?
— Tiesin, rouva Guibert. Hän tuli minun lähettämänäni, mutta hän unohti kokonaan asiansa. Niin vähät hän siitä välitti.
— No, no, älkää olko kova häntä kohtaan. Ja hiukan aran lempeästi otti hän nuorta miestä kädestä:
— Ja rauhoittukaa, minä ymmärrän kukkien kieltä.
He istuivat puiden alle kivipöydän ääreen. Jean suuteli hänen kättään.
He olivat jo täydellisesti ymmärtäneet toisensa.
— Te tiedätte siis, että minä häntä rakastan, sanoi nuori mies liikutettuna.
Ja lujemmalla äänellä hän lisäsi:
— Kuinkapa en häntä rakastaisikaan?
— Hän kyllä ansaitseekin rakkautta, vastasi Paulan äiti, joka ajatteli tuota uutta tulevaisuutta.
— Minä luulen, että olen häntä aina rakastanut. Minä vain en ole tuntenut sydäntäni. Kun on liian nuori, ei erota selvästi elämänsä päämäärää… Ja minä rakastan häntä myös iäti.
— Niin, sanoi äiti vakavasti. Ennenkuin sitoo itsensä ikuisilla siteillä, pitää olla varma itsestään. Ja minä luotan teihin.
— Paulassa elää Marcel'in uljuus ja hänen ylevyytensä. Minä kiittäisin kohtaloa, jos se olisi varannut minulle hänelle rakkautensa.
— Jumalaa meidän tulee kiittää, Jean. Häneltä yksin me saamme voimamme. Niin kyllä, Paula on erinomainen lapsi. Vaikka olenkin hänen äitinsä, voin sen ylpeänä sanoa. Minä annan hänet teille iloisin mielin. Enhän ole teitä aina osannut erottaakaan omista pojistani. Ja olettehan te ollut kuin veli Marcel'ille.
— Voi, rouva Guibert! Teidän sananne ovat minulle kovin suloisia…
Mutta hän?
— Älkää olko levoton, Jean. Paula kyllä suostuu, luulen varmasti niin. Mutta teidän pitää kumminkin kysyä häneltä itseltänsä… Kai te olette jo tarkoin miettinyt tulevaa kotianne? Me emme ole rikkaita, tiedättehän sen. Poikani Etienne ja minä annamme Paulalle, jos hän suostuu rupeamaan teidän vaimoksenne, Maupas'n tilan tulot. Se ei tuota paljoa sen perästä kuin viiniköynnökset on katkottu. Meillä ei ole enempää.
Hän antoi kaikki ja pyysi sitä anteeksi.
— Minä en suostu siihen, sanoi Jean.
— Antakaahan kun selitän. Minä haluan vetäytyä syrjään. Minä tarvitsen niin vähän elämiseeni. Etienne, jolleka se on mahdollista, antaa minulle vuotuisen eläkkeen, eikä tahdo sitä lakkauttaa, vaikka olen häntä hartaasti pyytänyt. Teidän tulee ajatella tulevaa perhettänne, Jean.
— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita. Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.
— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille. Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:
— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula, Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa. Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että häntä rakastatte.
Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen sanojansa:
— Minä annan teille viimeisen, rakkaimman lapseni.
Suorana ja solakkana astui Paula pihan poikki ja tuli heidän luokseen kastanjien siimekseen. Hiukan jäykän näköisenä mustassa puvussaan tervehti hän nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan ja tuli häntä vastaan. Kevyt punerrus helähti hänen poskilleen ja hänen tummat silmänsä kirkastuivat. Hän suuteli äitiään:
— Minä tulen arentimiehen luota. Me saamme huomenna munia ja voita.
Rouva Guibert katsoi heitä molempia äidillisellä katseellaan. Hän nousi olkituolista, jossa hän oli istunut ja sanoi:
— Minä menen sisälle pitämään huolta päivällisestä. Suottehan sen anteeksi, Jean. Nyt on niin kaunis ilta. Sinä et ole koko päivänä ollut ulkona, Paula. Teidän pitäisi mennä yhdessä kävelemään, ennen kuin aurinko laskee. Menkää Montcharvin'in metsään asti ja tulkaa sitten takaisin. Tulkaa pian, lapseni.
Liikutettuna ja luottavaisena heitä katsellessaan, ei hän voinut olla kutsumatta heitä lapsiksensa. Hän näki heidän poistuvan rinnakkain ja ripein askelin kastanjatietä.
"Kuinka kookas minun tyttöseni onkaan", sanoi hän itsekseen. "Jean on häntä vain puolta päätä pitempi. Ja kumminkin hän on pitkä mies. He ovat kauniita molemmat."
He katosivat puiden pimentoon. Hitaasti, tuntien sydämensä hyvin raskaaksi, astui vanha rouva sisään, ja valmistuen tähän viimeiseen uhraukseen, toisti hän itsekseen:
"Rakas pikku Paula, jonka minä olen menettänyt!… Tule onnelliseksi. Tyttären hellyydelläsi olet hyvin sen ansainnut. Tule onnelliseksi; muuta en minä pyydä Jumalalta."
* * * * *
Toisella puolella Vimines'in tietä kiertelee niittyjä polku, jonka poppeliaita erottaa jyrkkärinteisestä Forezan'ista, ja vie Montcharvin'in arentitilalle. Paula ja Jean kulkivat sitä. Nuori tyttö astui edellä.
— Mennäänpäs saarnimetsään saakka, sanoi hän. Oksien välistä saamme katsella, kuinka iltarusko välkehtii vuorilla.
Jean pysähtyi:
— Ei, jäädään tähän, eikö niin?
Ja hän näytti Paulalle vanhaa puunrunkoa, jota käytettiin penkkinä. Koskaan ei Paula enää ollut sillä istunut, sen jälkeen kuin hän viimeistä kertaa oli ollut kävelemässä Marcel'in kanssa. Tuon muiston valtaamana hän epäröi. Hän ei aavistanutkaan, mitä Jean aikoi sanoa. Tottumaton kun oli ajattelemaan itseänsä ja alistunut siihen kohtaloon, joka häntä köyhänä odotti, ei hän enää kuvitellutkaan mielessään rakkautta ja avioliittoa. Hän luuli ikipäiviksi tukahduttaneensa muinaiset tunteensa, jotka ennen vanhaan olivat hänelle tuottaneet turhaa kärsimystä, ja hän valvoi tarkasti ylenkatsottua sydäntään. Hän suostui istumaan. Hetken istuivat he vaiti vieretysten. Aurinko oli kadonnut liian lähellä kohoavan vuoren taakse. Ympärillään he tunsivat illan laskeutuvan kuin pyhänä rauhana yli maan. Heidän jalkojensa juuressa lainehti pehmeästi vainion kypsä vilja. Kauempana vaipuivat majesteetillisina uneen metsän puut, kooten yhteen lehviänsä. Ja taivaan rannalla vielä valossa kylpevät Revard'in kukkulat hehkuivat ruusunpunaisin ja violetin vivahduksin.
Luonnossa vallitseva rauha tuntui Jean'ista kuin onnen enteeltä, ja se enensi hänen mielensä liikutusta. Hän katsoi vieressään istuvaa neitoa ja iloitsi siitä, mitä hänellä oli sanottavana.
Paula muisti kirvelevän selvästi, mitä Marcel lähtöpäivänään oli hänelle sanonut, heidän istuessaan tällä samalla puunrungolla: Älä sure, Paula, sanoi tuo iäksi vaiennut ääni, älä sure; sinä tulet vielä kerran onnelliseksi. — Jean'in palaamisesta saakka oli hän ilman katkeruutta ja heikkoutta suostunut elämäänsä. Olipa hän alkanut tuntea jonkinlaista stoalaista onneakin, joka teki hänelle hyvää niin monien kohtalon kolausten jälkeen. Sitäköhän onnea Marcel oli tarkoittanut? Ja iltahetken rauhallisuudessa heräsi hänen sydämessään toisenlaisenkin onnen hämärä kaipuu. Eikä hän tietänyt, että hetki oli tullut.
Jean teki päätöksensä:
— Olen puhunut teidän äidillenne, Paula, tulevaisuuden suunnitelmistani.
Paula katsoi häneen:
— Joko teidän loma-aikanne on lopussa? Lähdettekö jo taas pian?
— En palaakaan enää armeijaan.
Hämmästyneenä Paula odotti selitystä.
— Otan eron.
— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?
— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa. Aion lähteä hänen luokseen.
— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä, niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin. Tutustutte niihin ennen kuin minä.
Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä. Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli liikkumattoman maan.
Jean nousi ja jäi seisomaan nuoren tytön eteen.
— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun toisenkin suunnitelmani.
Ja luoden silmänsä maahan, lisäsi hän hiljempaa:
Se suunnitelma on minulle sanomattoman rakas. Äitinne tietää sen.
Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:
— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauas?
Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi.
Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.
Jean jatkoi:
— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte rohkea… ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?
Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja tyynenä, sydän toivosta paisuvana.
Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.
Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?…
Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran:
— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä pyydän sitä.
Hiljaa nuori tyttö irroitti kätensä.
— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.
Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.