X.
Nioben viimeinen lapsi.
Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti kuin haamut pitkin lumen peittämiä Saint-Réal'in ja Métropole'n katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla. Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä. Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia, palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta vahakynttilää.
Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle. Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.
Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden, vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa; se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo vielä nauttia.
Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja suvun jatkamiseen.
He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti, aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut, ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä, joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva Guibert kieltäytynyt.
— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.
Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä. Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona, jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi…"
Paula koetti joka hetki osoittaa äidillensä hellyyttänsä. Olivathan he niin monen vuoden aikana yhdessä kestäneet surua ja murhetta. Hän melkein soimasi itseään siitä, että hän saattoi tuntea niin suurta iloa avioliitossaan, vaikka ero oli edessä, ja äiti vahvisti häntä hänen onnessansa.
— Minä arvaan kyllä, mitä sinä ajattelet, sanoi Jean, nähdessään vaimonsa surullisena.
— Minä rakastan sinua, vastasi tämä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta äiti…
Ja nuori mies jatkoi, suudellen häntä:
— En minä ole mustasukkainen, Paula, ja minä ymmärrän niin hyvin sinun surusi…
Jean oli itse järjestänyt rouva Guibert'in vastaisen elämän heidän lähtönsä jälkeen. Hän oli sijoittanut hänet talvikausiksi kaupunkiin, pieneen asuntoon Saint-Réal'in kadun varrelle, vaikka äiti kyllä oli pannut vastaan. Siellä hän olisi vähemmän yksinään kuin Maupas'sa ja voisi käyttää hyväkseen kirkon lohdullista läheisyyttä.
— En minä tahdo tuottaa menoja, mumisi vanhus rukka.
Mutta Etienne'kin oli täysin hyväksynyt lankonsa toimenpiteen. Ja tuomiokirkon läheisyys edisti heidän tuumaansa.
Mutta mikäli päivät kuluivat, sikäli Paula tunsi rohkeutensa lannistuvan, ja äidin rohkeus suureni. Hän oli aivan kuin kirkastunut, hänen otsansa syvistä rypyistä, hänen lempeistä silmistään, hänen kalpeista poskistaan säteili hänen sielunsa valo. Iltaisin puheli hän molempien lastensa kanssa heidän tulevaisuudestaan ja valoi heidän mieliinsä omaa luottamustaan Jumalaan, tuota luottamusta, joka rohkeasti jättää Kaitselmuksen haltuun, mitä mielenlujuus, uljuus ja kunto huolellisesti on valmistanut. Aina muistivatkin he myöhemmin tätä opetusta, jota hän omalla ylevällä esimerkillään valaisi.
Niin he painautuivat toisiaan vastaan, kuten matkamiehet, joita rajuilma uhkaa, ja nauttivat kaikki kolme eron uhkaaman yhdessäolon onnea. Ja vihdoin koitti lähtöpäivän surullinen aamu. Mutta Jean ja Paula olivat vielä levolla, kun äiti lähti Jumalalta etsimään ylintä voimaa ja mielenlujuutta, jota hän pian tarvitsisi.
* * * * *
Ne, jotka ahdistetulle sydämelleen hakevat rukouksesta unhotusta ja rauhaa, käyvät mielellään kappeleissa silloin, kun päivä pakenee. Holvien hämärässä, mihin ikkunoista lankeava valo hukkuu, tuntevat he himmeästi salaperäisen ja rauhoittavan olennon läsnäolon. Nuo runnellut olennot tuntee huulten hiljaisesta muminasta ja varsinkin heidän väsyneestä ja masentuneesta asennostaan noissa rukoustuoleissa, joista he ovat valinneet kaikkein pehmeimmät polvistumiseen. Mutta ne naisparat, jotka menevät ensimmäiseen messuun, tarvitsevat enemmän rohkaisua kuin rauhallisuutta. Ennenkuin antautuvat päivän rasituksiin, hakevat he voimaa ja kärsivällisyyttä Häneltä, joka valittamatta kantoi kaikki inhimilliset kärsimykset. Jokapäiväisen raatamisen karkaisemina he eivät osaa antaa arvoa tuollaiselle mukavalle hurskaudelle, vaan he syöksyvät uskon helmaan kuin vilvoittavaan veteen, josta he nousevat elpyneinä…
Pieni kello oli ilmoittanut messun alkavan. Vanha pappi astui alttarin juureen ja lausui hitaasti pää kumarassa rukouksia, joihin vastasi unisen pikku papin pehmeä ääni. Rouva Guibert oli valinnut hiukan syrjemmästä pimeän kolkan ja vaipui ajatuksiinsa. Mustassa puvussaan ja leskenhunnussaan, jota hän vielä käytti, ei häntä voinut erottaa pimeästä. Hän eli uudelleen muistissaan elämänsä viime ajat ja tunsi itsellään olevan paljon syytä kiittää ja ylistää Jumalaa. Olihan Hän kuullut hänen rukouksensa ja täyttänyt, mitä hän niin kauan aikaa ja levottomana oli anonut: tehnyt hänen tyttärensä onnelliseksi. Paula, hänen pikku Paulansa! Eihän hän rakastanut häntä enempää kuin muitakaan lapsiansa, mutta hän oli hänen hellin lapsensa ja hänen kovasti koetellun vanhuutensa tuki, ja kuinka usein hän olikaan rukoillut Jumalan siunausta hänelle, jota perheen onnettomuudet olivat aivan erikoisesti koskeneet! Hänen pyyntönsä täyttäessään Herra kyllä särki hänen sydämensä. Mutta koska Hän kerta vaati siitä sen hinnan, niin kuinka olisikaan hän voinut olla niin raukkamainen, että olisi napissut Hänen armollista tahtoaan vastaan ja valittanut sitä yksinäisyyttä, johon hän sinä iltana astuisi kuin ennenaikaiseen kuolemaan.
— Ei, ei, sanoi hän rukouksessaan. Minä en tahdo surkutella itseäni, jota olemme niin kärkkäät tekemään, puolustaessamme heikkouttammekin. Auta minua minun hädässäni, Jumala, ja vahvista minua. Tänä iltana minä tahdon olla luja. He eivät saa nähdä minun itkevän. Enhän minä voinut lähteä heidän mukanaan. Minä tunnen voimieni vähenevän ja sitäpaitsi, onhan minun tehtäväni jo päättynyt. Lapseni jatkavat sitä paremmin kuin minä. Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun suuressa hyvyydessäsi nähdä, että tyttäreni on onnellinen. Minä uskon hänet Sinun huomaasi ja varjelukseesi tämän pitkän matkan aikana, ja samoin hänen miehensä, josta on tullut minun poikani.
Syvästi liikutettuna hän lisäsi:
— Minä uskon Sinun haltuusi, Jumala, vielä erään toisen hämärän ja epävarman elämän, pienen tulevan olennon, jota minun silmäni eivät saa nähdä, eivätkä käteni hyväillä tässä maailmassa. Anna hänelle terveyttä, viisautta, päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta pyhään tahtoosi. Anna hänen elää kauan, jotta hän voisi Sinua paremmin palvella. Olkoon hän rohkea ja voimakas hyvässä, älköönkä hän pelätkö iloa eikä kyyneleitä. Rakastakoon hän työtä, ja olkoon hän äidilleen, mitä hänen äitinsä on ollut minulle…
Hiukan aikaisemmin oli Paula iloissaan puhunut hänelle rakkaista toiveistaan, jotka ajan oloon vahvistuivat. Hänen avioliittonsa oli jo siunattu ja hedelmällinen. Uusi rakkauden ja hellyyden lähde alkoi pulputa hänessä, ennenkuin hänen lihansa hedelmä oli muodostunutkaan.
Kun rouva Guibert nosti päätään, jota hän oli nojannut käsiinsä, huomasi hän, että pappi lähti alttarilta. Hän aikoi soimata itseään:
— Minä en kuullut messua. Mutta hän rauhoittui pian, sillä hän oli rukouksestaan saanut sitä rauhaa, jota hän oli tullut etsimään.
Sieltä täältä, mikä tuolilta, mikä penkiltä, nousivat yksitellen messun kuuntelijat ja poistuivat. He menivät jokapäiväisiin askareihinsa mieli rauhallisena ja ruumis reippaana.
Rouva Guibert'kin lähti vuorostaan kirkosta. Ulkona päivä vasta heikosti kajasti kattojen ja katujen lumella — tuo synkeä talvipäivä, joka näkisi hänen palaavan yksin asemalta…
Hän kiersi avainta lukossa ja hiipi hiljaa läpi matka-arkkujen vallassa olevan käytävän, päästäkseen kolistelematta kyökkiin. Vanha Mari siellä jo oli aamiaispuuhissa.
— Herra lähti juuri ulos, selitti palvelijatar, tilaamaan ajuria asemalle.
— Syömättäkö, kysyi rouva Guibert aina huolehtivaisena.
— Hän ei huolinut. Hän sanoi, ettei hän viivy.
— Entäs rouva?
— Kuka rouva? Ai niin, Paula neiti. En minä vain opi sitä kutsumaan rouvaksi… On se kanssa hullua… Neiti nukkuu vielä. Siinä se on, aina minä vain sanon väärin. Kun on vanha, ei kelpaa enää mihinkään.
— Niin, niin, Mari rukka, me olemme vanhoja molemmat.
Mutta kumpainenkaan ei ajatellut mitä puhui, vaan uhkaava ero oli molempien mielessä. Ja työntäen syrjään silmälasiaan pyyhkäisi palvelijatar kämmenellään silmiään.
Vapisevilla sormillaan tahtoi rouva Guibert valmistaa viimeisen kerran aamusuklaan tyttärelleen. Hän teki sen niinkuin tiesi tyttärensä haluavan. Sitten hän kuunteli ovella, koputti hiljaa, astui sisään ja näki Paulan olevan aivan kyynelten vallassa.
— Äiti, pikku äiti! Sano, että minun täytyy lähteä. Minulla ei ole enää rohkeutta.
Rouva Guibert asetti höyryävän kupin yöpöydälle ja siveli sitten ryppyisellä kädellään tyttärensä otsaa:
— Pikku kultaseni, minä tahdoin tuoda sinulle suklaasi tänä aamuna ja tuotatin Marilla näitä "puolikuita", joista sinä pidät.
Hän kumartui ja painaen suudelman hänen otsalleen kuiskasi hän hiljaa:
— Ole urhea, Paula. Jumala on näin tahtonut. Rakastaahan miehesi sinua ja se takaa minulle, että sinun onnesi pysyy. Äläkä minusta ole yhtään levoton.
Mutta kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta. Jean tuli sisään ja näki molemmat naiset sylityksin. Hän luuli Paulan koettavan lohduttaa äitiänsä.
— Me tulemme takaisin, äiti, sanoi hän. Me tulemme takaisin, lupaan sen varmasti. Ensi vuonna saatte luoksenne Etienne'n ja hänen vaimonsa ja parin vuoden perästä meidät.
Mutta kun rouva Guibert nousi pystyyn, näki Jean hämmästyksekseen, ettei hän itkenytkään, vaan että hän se lohduttaja olikin.
"Parin vuoden perästä, missähän minä silloin olen", ajatteli äiti.
Mutta hän vastasi vakavasti nuorelle miehelle:
— Jean, rakasta hellästi vaimoasi. Kun olette kaukana minusta, niin se tieto vahvistaa minua. Jumala on hyvä ja varjelee meitä. Erotettuina me pysymme vain lujemmin yhdessä. Sydämemme, ajatuksemme yhtyvät. Etäisyys merkitsee niin vähän, kun on varma rakkaudesta.
Juhlallisuudella, jota hän ei ensinkään etsinyt eikä luullut äänessään kuuluvankaan, jatkoi vanha äiti puhettaan:
— Rakastakaa hartaasti toinen toistanne. Älköön rakkautenne olko veltostuttavaa ja herpaisevaa hellyyttä. Vaan ammentakaa siitä ja keskinäisestä luottamuksestanne vain suurempaa päättäväisyyttä ja lujuutta elämässä. Katsokaa eteenpäin. Kun katselette taaksepäin, muistelette vainajiamme, muistelette minua, älköön silloin ainoakaan masentava ajatus lannistako mieltänne, vaan opettakoon mennyt aika teitä paremmin ymmärtämään nuoruuttanne ja kaikkea sitä, mitä Jumala siltä odottaa.
Jean ja hänen vaimonsa olivat tarttuneet äidin käsiin ja kuuntelivat keskeyttämättä hänen puhettansa.
— Niin, jatkoi äiti, ikäänkuin selittäisi hän tulevaisuutta, katsokaa eteenpäin, ajatelkaa työtänne ja suunnitelmianne, ajatelkaa sitä sukua, joka teistä saa alkunsa. Antakaa pojillenne ja tyttärillenne uljas mieli ja kasvattakaa heitä niin, että hekin taas katsovat eteensäpäin vuorostansa, silmin, jonka katseen teidän menneisyytenne on muodostanut.
He itkivät molemmat, mutta äiti pysyi rauhallisena ja tyynenä.
— Minä siunaan teitä molempia, sanoi hän lopuksi. Sinua pikku Paula, joka olet niin hellästi ja uhrautuvasti rakastanut äitiäsi ja veljiäsi. Ja sinua Jean sen ystävyyden tähden, jota sinä osoitit Marcel'ille ja kaiken sen onnen tähden, joka kuvastuu noissa silmissä, vaikka ne vuodattavatkin kyyneleitä…
Hänen lujuutensa ei jättänyt häntä lähdön hetkelläkään. Hän lohdutti surevaa tytärtään sen tulevan pienen olennonkin nimessä, jonka ensimmäistä itua tytär kantoi sydämensä alla. Mutta Paula ei tahtonut tyyntyä, hän syleili äitiään syleilemistään, koetti puhua hänelle vielä, minkä ennätti, ja kääntyi aina välillä miehensä puoleen sanoen hänelle:
— Rakastanhan minä sinuakin, tiedäthän sen.
Rouva Guibert tahtoi saattaa heitä asemalle. Siellä tapasivat he muutamia tuttavia, jotka olivat tulleet sanomaan hyvästi siirtolaisille. Herra Loigny, joka oli sairas, ei ollut uskaltanut lähteä ulos kylmän ilman ja märkien teiden takia, mutta hän oli lähettänyt palvelustyttönsä, Fannyn, tuomaan sisarenpoikansa rouvalle muutamia ansarikukkia. Peräti hoikkana turkiksistaan huolimatta ja kalpeana kuin haamu, odotti rouva de Marthenay syrjässä sopivaa hetkeä Paulaa tervehtiäkseen. Tämä huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. Ja hetken epäröityään heittäytyivät molemmat naiset toistensa syliin.
— Yhäkö olet onneton, kysyi Paula hiljaa, nähdessään entisen ystävättärensä surkastuneen ulkomuodon.
— Yhä. Mutta entä sinä, Paula?
He kääntyivät molemmat rouva Guibert'iin päin. Nopeasti kuiskasi rouva
Berlier:
— Tahtoisitko tehdä minulle suuren hyväntyön, Alice? Käy usein äitiä katsomassa, pidä hiukan huolta hänestä, kirjoita minulle hänen voinnistansa.
— Lupaan sen sinulle.
Liikutettuna poistui rouva de Marthenay, ja vähän senjälkeen jäi rouva Guibert yksikseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Kuten ennenkin oli hänen viimeinen hyvästelynsä eron hetkellä rukous:
— Jumala varjelkoon teitä!
Mutta kun juna, joka vei heidät pois, oli kadonnut näkyvistä, kosketti hän kädellä otsaansa ja tunsi, että se oli jääkylmä.
"Kyllä olikin jo aika, hyvä Jumala", ajatteli hän. "En olisi enää jaksanut hillitä itseäni."
Hänen täytyi istua penkille kolmannen luokan odotussaliin. Ohikulkevat matkustajat, jotka hääräsivät pilettiensä ja matkatavaroidensa parissa, eivät edes huomanneet tuota vanhaa surupukuista naista, joka nyyhkytti penkillä. Hän oli taas entinen heikko ja nöyrä olento. Mutta hän oli voinut viimeiseen saakka salata tuskansa lapsiltansa.
Rautatievaunussa istui Jean yksin Paulan kanssa ja pusersi rakasta puolisoaan rintaansa vastaan. Nojaten päätään sitä sydäntä vastaan, joka kuului hänelle, antautui Paula kokonaan surunsa valtaan. Jean ei puhunut hänelle mitään, ymmärtäen, että kaikki sanat olivat turhia. Kädellään hän vain hiljaa hiveli hänen poskeansa ja kumartui toisinaan hellästi suutelemaan noita silmiä, joiden kyyneleitä hän ei saanut kuivumaan. Kun Paula hiukan nosti päätään, vakuutti hän:
— Me palaamme, Paula.
Mutta Paula pudisti päätään, joko hän sitten epäili tuota paluuta tai ei hän tahtonut vielä lohduttautua.
— Minä rakastan sinua, Jean, kuiskasi hän. Ja hän alkoi taas heltyä.
Silloin Jean alkoi puhua hänen äidistänsä.
— Hän antaa meille, Paula, jalon esimerkin sankarillisuudesta ja uhrautuvaisuudesta. Älkäämme sitä koskaan unohtako. Ja jos myöhemmin, monien vuosien perästä meille itsellemme tulee hetki eteen, jolloin meidän on hänen esimerkkiään seurattava, niin olkoon silloin hänen muistonsa elävänä mielessämme. Voi, jospa siitä, joka sinusta syntyy, tulisi hänen kaltaisensa!
Ja kun hänen vaimonsa kuunteli häntä tarkemmin, jatkoi hän:
— Suojelkoon Jumala meidän lastamme ja häntä, jonka jätämme jälkeemme, sydän särkyneenä!
— Niin, sanoi Paula, minä tahdon rukoilla. Jumalalta äitikin sai sen nöyrän tyytymyksen ja mielenrauhan, jota hän koetti valaa minuunkin.
Hän oli nuoren elämänsä aikana kokenut monia surun ja tuskan hetkiä, mutta yksikään niistä ei ollut hänen sydäntään kipeämmin viiltänyt kuin tämä hetki. Hän luuli tuntevansa kuoleman esimakua, kun hänen elämänsä syvät syvyydet liikkuivat. Hänen rakkautensa puhdistui hänen tietämättään itsensä uhraavan äidinrakkauden taivaallisessa tulessa, jonka vaikutus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi.
Kun juna kulki ohi Maupas'n lähellä olevan tammimetsän, katselivat Jean ja Paula vaunun ikkunasta tuttua maisemaa. Puiden oksat olivat pienten, valkoisten huurrekukkasten peitossa, joita ilta-aurinko punasi, ja viinitarhojen pensasaidat hohtivat huurrekoristuksissaan.
— Siellä, siellä juuri Paula oli oppinut tuntemaan elämää, kuolemaa, rakkautta. Hän muisteli arvostaan arkaa ja kiihkeätunteista tyttöä, joka ylpeästi oli tahtonut pitää vain huolta äidistänsä.
— Suutele minua, sanoi hän miehellensä. Minä tarvitsen niin paljon rakkautta, voidakseni lähteä.
Jean otti hänet syliinsä, ja se suudelma, johon heidän huulensa yhtyivät, valoi pyhää väristystä heidän suoniinsa — sillä siinä liittyi heidän sielunsa ja ruumiinsa yhdyntään se harras lapsenrakkaus, jota he tunsivat menneisyyttä kohtaan, ja se salaperäinen toivo, joka teki läheisemmäksi heidän sukunsa tulevaisuuden, enensi heidän elämänsä voimaa ja antoi heidän rakkaudelleen ikuisen merkityksen…