XI.
Iltarauhaa.
Rouva Guibert nousi vaivalloisesti penkiltä, jolle hän oli istunut itkemään. Hän näki tuntemattomien kiirehtivän ohitsensa ja hän tahtoi päästä piiloon murheinensa.
"En voi jäädä tänne enää kauemmaksi", ajatteli hän.
Noustuaan seisomaan täytyi hänen nojata seinää vastaan ja hän mietti mielessään, kykenisikö hän menemään kotiin.
Hän tunsi ikänsä ja heikkoutensa painavan raskaana taakkana hartioitaan. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän laahasi itseään Chênaie'n loppumattoman pitkää plataanikäytävää pitkin. Aseman portaille päästyään, mitteli hän levottomana edessään olevan matkan pituutta Mutta tottumaton kun oli koskaan kuluttamaan mitään itseään varten, ei hänen mieleensä juolahtanutkaan käyttää aseman edustalla odottavia ajopelejä.
Hän lähti hitaasti astumaan, nojaten sateensuojaansa, jota hän käytti keppinään, ja asetellen varovaisesti jalkojaan, jottei luiskahtaisi lumessa. Se vaiva, jota kulkeminen hänelle tuotti, käänsi hiukan pois hänen ajatuksiaan surusta. Mutta kun hän pysähtyi, kuiskasi hän hiljaa Paulan nimen, — Paulan, joka ei koskaan enää häntä auttaisi. Hän seurasi ajatuksissaan rakkaita matkamiehiä, jotka veivät mukanaan hänen ilonsa.
"Nyt he ovat Coux'n putouksen kohdalla… Hyvä Jumala!"
Kun hän, kotiinsa päästäkseen, kulki mutaisia vesiään vierittävän Leysse'n sillan yli, seisahtui hän hengähtämään ja nojasi sillan kaidemuuria vastaan. Silloin kuuli hän sanottavan:
— Rouva Guibert, saanko saattaa teitä? Rouva de Marthenay se niin sanoi. Hän oli asemalta asti kulkenut epäröivänä rouva Guibert'in jäljessä haluten auttaa häntä, kuten oli luvannut Paulalle ja samalla peläten häiritsevänsä häntä hänen syvässä surussansa. Kun hän oli nähnyt hänen tuskansa, oli hän astunut esiin.
Rouva Guibert oli niin väsynyt, että hän otti vastaan nuoren naisen käsivarren. Häntä ahdisti niin, että hän tuskin sanoi sanaakaan heidän kulkiessaan. Hienotunteisen kekseliäästi koetti Alice lohduttaa häntä, puhumalla hänelle, kuinka hänen lapsensa iloitsisivat tavatessaan toisensa. Asuntonsa edustalla Paulan äiti kiitti häntä sydämellisesti.
— Enkö saisi auttaa teitä ylös portaita, vastusti rouva de Marthenay.
— Kuinka te olette hyvä, kiitoksia.
Heidän päästyään hänen ovensa eteen, sanoi rouva Guibert:
— Tulkaa hetkeksi sisään. Lepäätte hiukan. Minä nojasin koko ajan niin raskaasti teidän käsivarteenne.
Hänen masentunut katseensa rukoilija puhui hänen aution kotinsa apeudesta.
Liikutettuna Alice vastasi:
— Tulen mielelläni.
Hän seurasi vanhaa rouvaa makuuhuoneeseen, jonka irtoseinä muutti päivisin pieneksi vastaanottohuoneeksi.
Palvelijatar, Mari, vielä typertyneenä neidin lähdöstä, toi sähkösanoman.
— Tässä on sähkösanoma, sanoi hän, katsahtaen vihamielisesti hienoon rouva de Marthenay'hen.
Vaivoin rouva Guibert sai reväistyksi pois reikärivin, niin hän vapisi. Hän ei avannut enää ahdistusta tuntematta noita pieniä sinisiä papereita, jotka voivat sisältää kuoleman. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. Hänen lukiessaan sähkösanomaa, silmäili Alice koneellisesti yksinkertaista ja vaatimatonta, melkein luostarimaista kalustoa. Hänen katseensa osuivat Marcel'in suurennettuun valokuvaan. Hän lähestyi. Majurilla oli siinä kuvassa, joka oli otettu hänen palattuaan Saharasta, tuo ylenkatseellinen ja välinpitämätön ilmeensä. Chênaie'n kohtaus muistui entistä selvempänä Alice'n mieleen.
Kääntyessään näki rouva Guibert hänen katselevan poikansa kuvaa. Hän pahoitteli, että oli tuonut hänet huoneeseensa. Mutta kun hän lähestyi, katsoi Alice häneen ja purskahti itkuun.
— Mikä teitä vaivaa?
— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!
Ja ilmaisten salaisuutensa Marcel'in äidille, huokasi nuori nainen:
— Minä rakastin häntä. Jospa tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin!
Rouva Guibert katseli säälivästi tuota nuorta naista, joka oli vieroittanut hänen poikansa elämästä. Paula oli kertonut hänelle, että Marcel'illa kaatuessaan oli univormutakkinsa povitaskussa pikkutytön kuva. Pikku tytön! Niinhän se oli, lastahan Marcel olikin rakastanut!
— Lapsi parka, sanoi hän ja taputti poskelle Alice'a, joka voimatonna oli vaipunut tuolille.
Nähdessään tällaista lohdutusta tarvitsevaa surkeutta unohti hän oman tuskansa ja sai heti takaisin mielenmalttinsa ja lujuutensa.
— Alice, lapsi kulta, tyyntykää, toisti hän.
Mutta rouva de Marthenay nyyhkytti yhä. Hän sanoi lopuksi samat sanat, jotka hän jo oli sanonut ja jotka ilmaisivat hänen onnettomuutensa:
— Miksi en minä ole hänen leskensä? Olisin vähemmän onneton.
Rouva Guibert kuiskasi hiljaa:
— Ette tahtonut tulla hänen vaimokseen.
— Voi, tahdoinhan minä. Sillä minä rakastin häntä. Mutta vanhempani.
Hän ei syyttänyt yksistään äitiänsä. Mutta vanha rouva pudisti päätänsä ja sanoi hänelle vielä hiljempaa yhä hivellen hänen poskeansa:
— Lapsi parka, te ette osannut rakastaa. Alice tahtoi väittää vastaan.
— Ei, jatkoi rouva Guibert, te ette osannut rakastaa. Kun antaa sydämensä, niin antaa sen iäksi. Ja rakkaus tekee voimakkaaksi, kärsivälliseksi, kestäväksi. Teidän äitinne etsi teidän onneanne, mutta hän etsi sitä omalla tavallansa. Hän luuli menettelevänsä hyvin, vieroittaessaan teidät minun pojastani. Älkää syyttäkö häntä. Älkää syyttäkö muita kuin itseänne. Rouva Dulaurens olisi aivan varmasti ajan pitkään myöntynyt, jos olisitte ollut luja rakkaudessanne. Tunsihan hän suurta hellyyttä teitä kohtaan ja hän olisi kyllä ymmärtänyt, että se, johon olitte kiintynyt, oli hänen hyväksymisensä arvoinen.
Hän ei huomannut, että hän veti pois kätensä, ja menneisyyden vaikutuksen alaisena hän toisti:
— Ei, te ette tahtonut tulla Marcel'in vaimoksi.
Masentuneena Alice huokasi:
— Minä rakastan häntä vieläkin.
Suunniltaan surusta hän kiihtyi yhä enemmän ajatellessaan toivotonta rakkauttaan.
Lujemmalla äänellä jatkoi rouva Guibert:
— Te pelkäsitte elämää. Teidän vanhempanne pelkäsivät elämää teidän puolestanne. Elämä, Alice, ei ole huvittelua ja liehumista hienoston maailmassa. Se on elämistä koko sielullansa. Elämä on rakastamista kaikesta voimastansa, alati, loppuun saakka, itsensä uhraamiseenkin asti. Ei saa pelätä vaivaa, ei suuria iloja eikä suuria suruja: ne ovat meidän ihmisluontomme ilmausta. Täytyy omistaa katoavista päivistä se hyvä, mikä ei katoa. Naimisiin meneminen tietää nuorelle tytölle antautumista osalliseksi vaivoihin ja vaaroihin, eikä pyrkimistä huolettomampaan elämään tai tyhjänpäiväisempiin huvituksiin. Alttiuskin tuottaa hänelle suurempaa viehätystä. Te ette sitä tiedä.
Alice oli nostanut päänsä ja kuunteli tarkkaavaisena, ajatellen:
"Noin ei minulle ole koskaan puhuttu".
— Tällä hetkelläkin, jatkoi rouva Guibert, tällä hetkelläkin, jolloin sydämeni on särkynyt, en voi muuta kuin kiittää Jumalaa, joka on minulle niin runsaasti antanut hyvyyttänsä. Teitä hämmästyttää, lapseni, että minä tänä päivänä puhun onnestani. Mutta niin on kumminkin laita: minä olen onnellinen. Jos Jumala käskisi minun alkamaan uudestaan elämäni, niin minä alkaisin. Sentään olen nähnyt rakkainten kasvojen kangistuvan ja minua on kohdannut kovin suru, mikä äitiä kohdata saattaa: kuolema on iskenyt kaukana minun lapseeni. Mutta mieheni, poikani ja tyttäreni ovat saattaneet minun elämään koko sielullani ja minä olen saanut kokea kaikkea mitä Jumala hyvyydessään meille antaa. Minun elämäni on ollut täynnä sisällystä, sillä se on yhtynyt heidän elämäänsä. En ole koskaan itkenyt itseni tähden. Nytkään en ole yksin. Vainajat pitävät minulle seuraa, eivätkä elossa olevat unhota minua. Katsokaa tätä sähkösanomaa, jonka sain Etienne'lta. Hän tietää, että Paula tänään lähti minun luotani; hän rohkaisee minua kaikkien nimessä. Kyllä sitä tarvitsenkin…
— Voi rouva Guibert, kuiskasi Alice, suudellen hänen kättään.
— Niin lapseni, minä olen rakastanut elämääni; minä olen rakastanut elämää. Ja minä saatan kuolla vaikkapa yksinänikin, vaikkapa vieraan kädet sulkisivatkin silmäni: minä olen saanut sangen kauniin osan Jumalalta. Ja kun kuolema kutsuu, tottelen minä sitä tyytyväisenä.
Hänen kirkkaat silmänsä loistivat hurskaasta hurmauksesta. Tyyntyneenä katseli Alice häntä kunnioittaen ja ihaillen.
— Puhukaa minulle vielä, pyysi hän, kun rouva Guibert vaikeni.
Tämä katsoi häntä pitkään ja hellästi; sitten hän alkoi uudestaan hivellä hänen poskeansa:
— Lapseni, teidän täytyy luvata minulle yksi asia.
— Voi, minä lupaan, mitä te vain pyydätte.
— Koettakaa olla ajattelematta Marcel'ia. Teillä ei ole enää siihen oikeutta. Antautukaa kokonaan ja surematta uuteen elämäänne. Jumala vaatii, että päättäväisesti luovutte vanhoista haaveistanne. Teitte väärin kun saatoitte miehenne luopumaan uraltansa. Meidän päivinämme työ aateloi. Koettakaa saada hänet ryhtymään johonkin toimeen, korjataksenne erehdyksenne.
— Hän on hylännyt minut.
— Toimettomuus on kai siihen syynä. Koettakaa antaa se hänelle anteeksi. Olkoon sydämenne mukana, kun häntä neuvotte. Ruvetkoon hän hoitamaan itse tiluksiaan, harrastakoon kunnallisia asioita ja muuta semmoista. Saatte nähdä, että kaikki kääntyy parempaan päin. Te voitte vielä tulla onnelliseksi. Tyttärenne on siinä apuna. Nainen, jolla on lapsi, ei ole koskaan surkuteltava. Kehittäkää lapsessanne kuntoa, mielenlujuutta. Rakastakaa häntä, mutta älkää omaksi huviksenne, vaan hänen itsensä tähden. Ja Jumalan rauha laskeutuu teidän ylitsenne.
— Voi, sanoi Alice liikutettuna, jospa saisin tulla joskus teidän luoksenne ja kuulla teidän puhuvan tällä tapaa, niin luulisin saavani rohkeutta.
Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hänen läsnäolonsa herätti rouva
Guibert'issä tuskallisia muistoja. Mutta tämä epäröi vain hetkisen:
Jumala vaati häntä vielä vahvistamaan tuota heikkoa mieltä.
— Tulkaa silloin kuin tarvitsette minua, vastasi hän vain.
Kun rouva de Marthenay oli lähtenyt, otti hän Marcel'in valokuvan ja asetti sen vuoteensa viereen irtoseinän taakse. Hän ajatteli:
"Se on lähempänä minua, eikä Alice näe sitä enää. Hän ei saa nähdä enää
Marcel'in kuvaa, jos hän tahtoo täyttää uljaasti velvollisuutensa."
Sitten hän polvistui ja rukoili:
— Jumala, sinä joka olet minun voimani, auta minua. Minä olen nyt antanut Sinulle kaikki, mitä rakastin. Minulla ei ole enää annettavana Sinulle muuta kuin tuskani. Ota se vastaan ja suojele minun rakkaitani, kuolleita, jotka lepäävät, ja eläviä, jotka ahertavat…
Kun hän nousi auttaakseen Maria vaatimattoman aterian pöytään panemisessa, loisti hänen kasvoillaan tyyni rauha, — niiden rauha, jotka pelkäämättä odottavat kuolemaa, elettyään uljaasti elämänsä.
Thonon, heinäkuu 1901. — Pariisi, huhtikuu 1902.