I.
ASEKUMPPANI.
Kun Marguerite Roquevillard saapui, kuten joka päivä, isänsä työhuoneeseen sytyttämään lamppua ja vetämään akkunain eteen uutimia, mutta ennenkaikkea hiukan huojentamaan hänen huoliansa, tapasi hän isän katselemassa ikkunasta illan nopeaa tuloa.
— Sinäkö tulet, sanoi hän. Oli jo liian pimeä työskennellä.
Hän pyyteli anteeksi unelmoimistaan ikäänkuin heikkoutta. Mutta tytär tiesi tämän mietiskelyn syyn, jota isä ei tunnustanut.
— Eivätkö ne herrat ole vielä tulleet? kysyi hän.
— Minä odotan heitä joka hetki. Tänään jälkeenpuolenpäivän heidän piti käydä Mauricen luona vankilassa.
— Kuka pitää puolustuspuheen? Herra Hamelko?
— Ei. Maitre Hamel on meidän ammattikuntamme esimies. Kun Maurice on asianajajakunnan kirjoissa, olen pyytänyt esimiestä ottamaan huolekseen hänen puolustuksensa. Se on vanha tapa. Maitre Hamel antaa meille ammattiarvonsa tuen, mutta hän katsoo olevansa liian vanha ja liian erikoisesti sivilioikeudellisen puolen mies tämän puolustuspuheen pitäjäksi. Hän tahtoo antaa sen maitre Bastardin tehtäväksi, joka kaikista virkatovereistamme on rikosasioissa etevimmän maineessa ja jolla on todella suuri vaikutus valamiehistöön.
Tämän nimen kuullessaan nyrpisti neito hiukan huuliaan:
— Minä olen kuullut hänen puhuvan. Isä puhuu paremmin kuin hän.
Mutta vanha asianajaja melkein suuttui:
— Minä en puhu hyvin, pikkuruinen. Minä sanon vaan yksinkertaisesti, mitä minulla on sanomista.
— Miksi sinä et puolusta häntä, isä?'
— Se on mahdotonta, näes. Etkö ymmärrä sitä? Laskien kätensä isän olalle painoi Marguerite päätään hänen rintaansa vasten ja kysyi hiljaa:
— Oletteko antanut hänelle anteeksi?
— Hän ei ole sitä minulta pyytänyt.
— Kun hän kärsii.
— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä sittenkin itse yllytti.
— Muista äitiä, isä.
Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.
— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain merkityksettömistä asioista.
— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.
— Minun asiani on odottaa. Minä odotan. Marguerite, jonka pää oli isän povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:
— Hän kärsii. Hän on onneton.
— Entä me? sanoi herra Roquevillard.
Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta, kysyen vuorostaan:
— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?
— Käytin pikku Julienia kävelemässä. Sitten olen kirjoittanut pitkän kirjeen Hubertille.
— Ah! Minä myöskin.
Hubert oli heille uutena levottomuuden aiheena. Viimeinen Sudanista tullut kirje kertoi, että upseeri oli saanut kuumeen ja oli sairaana yksinäisessä neekerimökissä, ilman lääkäriä. Hän laski itse leikkiä tästä harmittavasta väsymyksestä, joka muka ei sen enempää merkinnyt, mutta jokin tälle vastakkainen sävy sanonnassa ja tavallista tuntehikkaampi hyvästely oli hätkähdyttänyt ja syvästi liikuttanut sekä isää että sisarta. He vaikenivat sydän raskaana. Marguerite sytytti lampun karkoittaakseen pimeyden, joka täytti huoneen pahoilla aavistuksilla. Kun hän oli laskemassa uutimia alas, koputettiin ovelle.
— He ovat tulleet, sanoi herra Roquevillard.
Marguerite kerkisi paraiksi poistua toisesta ovesta. Asianajaja astui vieraitaan vastaan. Herra Hamel tuli sisälle ensimmäisenä, hänen jälessään herra Bastard.
Ammattikunnan esimies nautti Chambéryn lakimiesten keskuudessa suurta arvovaltaa, jonka hänen korkea ikänsä, juridinen taitonsa ja kunnioitettava elämänsä aiheuttivat. Hän oli viidenkahdeksattavuotias vanhus, niin laiha että hän melkein ui hulmuavassa lievetakissaan, jonka hän itsepäisesti väitti kestävän yhtä kauan kuin hänkin. Talvisin käytti hän vanhanaikaista päällysvaatetta, jonka hihoihin hän ei katsonut maksavan vaivaa pistää käsiänsä. Sileäksi ajeltuja kasvoja koristivat valkoiset taaksepäin harjatut hiukset, ja värittömät posket näyttivät miltei kuulakkaan kalpeilta. Hänen korkea vartalonsa oli hiukan etukumarassa, niinkuin hoikka poppeli tuulessa. Mutta hänen luonteensa ei ollut milloinkaan taipuillut. Ei mikään ollut saanut häntä poikkeamaan siltä menettelyn tieltä, jonka hänen vankka vakaumuksensa oli jo aikaisin valinnut oman perheen perimysten hengessä. Hän oli käytökseltään kylmä ja pidättyväinen, puheeltaan harvasanainen ja osoitti periaatteissaan yhtä suurta jäykkyyttä kuin kohtelussaan maltillista kohteliaisuutta. Hänen suuruutensa oli samanlainen sekä jokapäiväisissä että poikkeuksellisissa oloissa. Myötä- ja vastoinkäymiset eivät hänen sielunsa tasapainoon vaikuttaneet. Kuitenkin oli hän kokenut varsinkin jälkimäisiä jo myöhäisellä iällä, jolloin miehellä, hänen päiviensä painuessa iltaan, on oikeus lepoon. Eräs hänen pojistaan oli tehnyt epäonnistuneita yrityksiä, jotka olivat nielleet hänen omaisuutensa. Hän oli yksinkertaisesti ryhtynyt uudelleen työhön, ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Oikeudessa esiintyi hän harvoin, mutta häntä käytettiin neuvonantajana arkaluontoisissa asioissa, missä ei pyydetty muuta kuin oikeutta ja kohtuutta. Häntä ei juuri usein nähty ulkopuolella pientä, pimeähköä ja vaatimatonta työhuonettansa, jonne tultiin esittämään asiakirjoja kuin korkeimpaan oikeuteen. Vain iltaisin lähti hän ulos mennäkseen vielä ripein askelin viluisen ja kiireisen näköisenä, ulkomaailmasta välittämättä, kirkkoon kuulemaan Jumalan ääntä, jonka kutsua hän odotti alistuvan kärsivällisenä.
Suuresta ikäerosta huolimatta liitti häntä sellainen vanha ystävyys, jonka olojen yhtäläisyys ja taisteluiden yhteisyys lujittavat melkein heimolaisuudeksi, herra Roquevillardiin, jonka hän oli ottanut suojaansa tämän lähtiessä ammattinsa taipaleelle ja joka puolestaan oli häntä tukenut hänen aineellisen asemansa sortuessa, pitänyt hänen puoltaan saamamiehiä vastaan, hankkinut lykkäyksiä, järjestäen parhaalla tavalla myynnit ja maksut. Kun nyt nuorempaa vuorostaan kolhaisi kohtalo, astui vanhempi esiin pesästänsä. Mutta hän tunsi vuosien kankeuden ja voimattomuutensa.
Maitre Bastardin kuuluisuus sai hänet pyytämään tätä avuksensa. Tämä nuori mies — viiden-viidettä vuoden iästä huolimatta kutsui ukko häntä nuoreksi mieheksi — oli tosin keskustelussa hiukan kyynillinen, mutta hän ei antanut sen häiritä itseänsä, vaan valintansa kerta tehtyään sopi hänen kanssaan siitäkin huolimatta että toinen yleensä pani oikeusjutuista huomattavan suurta painoa nimenomaan palkkiokysymykseen. Mutta oikeudessa oli herra Bastard peljättävä kuin armeija; irooninen ja lyyrillinen vuorotellen, leikkiälaskevana tai liikutettuna, ääntänsä värisyttäen kuin tenorilaulaja ja käsiään huitoen kuin näyttelijä astui hän heti etualalle, näytteli suurta partaansa, säännöllisiä piirteitänsä, kiiltävää kaljuuttansa kuin arvon merkkejä, hääräsi, teutaroi, valtasi koko näyttämön ja lopuksi loihti koko valamiehistön, tuomarit, vastapuolen kaapunsa poimuihin, joita hän hulmutteli kuin lippua. Hänen kiistämätön menestyksensä oikeussalissa täytyi ottaa lukuun, ja herra Hamel, totuuden nöyrä palvelija, jota kaikkinainen kaunopuheisuuden ja lausuilun leventely inhoitti, syrjäytti mieskohtaisen makunsa paremmin turvatakseen ystävänsä pojan vapauttamisen.
Vaikka herra Roquevillard oli aina pitänyt häntä loitolla ja oikeudessa säälimättä työntänyt nurin hänen konstinsa ja kiemuransa yksinkertaisella keinollansa käydä suoraan asiaan käsiksi nopeasti kuin ratsuhyökkäyksessä merkitsi kuitenkin sangen arvokasta apua, että herra Bastard oli innokkaasti suostunut Mauricea puolustamaan ja osoitti siinä jo tarmoa ja toimeliaisuutta.
Tervehdyksen jälkeen selitti esimies aseman muutamin sanoin.
— Te tiedätte, rakas ystävä, että olen pyytänyt virkaveljemme Bastardin avuksemme. Minä olen liian vanha enkä osaa vaikuttaa mielialaan. Hän pitää puolustuspuheen; minä säestän. Me olemme tutkineet asiakirjat ja käyneet tapaamassa poikaanne vankilassa. Yksi vaikeus on tiellä.
— Mikä? kysyi isä huolestuneena.
— Bastard selittää sen teille paremmin kuin minä.
Tämä nyökkäsi kaunista päätään arvokkaasti. Kyllin älykkäänä ymmärtämään, että kaikki koreilu oli tässä huoneessa hyödytöntä, tyytyi hän selostamaan asian selkeästi ja lyhyesti.
— Niin, minä olen tutkinut asiakirjat. Rahain anastuksen olennaisesti tapahtuneeksi osoittavat notarion esittämät todistukset ja poliisikomisarion pöytäkirja. Todistuksia poikaanne vastaan en löydä, mutta näennäisesti raskauttavia epäluuloja. Hänellä oli tieto rahojen sijoituksesta, hän jäi viimeiseksi toimistoon hankittuaan haltuunsa avaimet, hän on voinut saada selville kassakaapin avausmerkin ensimmäisen apulaisen almanakasta, johon se oli merkitty, hänellä ei ollut itsellään paljoakaan rahaa ja hän oli aikeissa viedä mukaansa isäntänsä vaimon. Näillä voi hyvin rakentaa syytteen. Lisätkää matka ulkomaille, vaitiolo, myöhäinen paluu. Varsinkin erään Philippeauxin lausunto on hyvin sapekas. Se nuori herra lienee ollut mustasukkainen suositummalle virkaveljelleen. Minä epäilen häntä onnettomasta rakkaudesta rouva Frasneen. Se oli kohtalokas nainen. Hiukan laiha, mutta kauniit silmät. Minun makuani hän ei vastannut.
Mielenlaadultaan alhaisena ei hän huomannut, että tämmöinen huomautus oli sopimaton ja että syytetyn isän läsnäolo olisi vaatinut häneltä enemmän pidättyväisyyttä. Hän jatkoi hetken kuluttua:
— Viattomuuden vakuuttelu ei riitä. Varkaus on tapahtunut ja valamiehistö etsii syyllistä. Sille täytyy se osoittaa. Olen usein huomannut, että hyökkäys vie varmemmin tulokseen kuin puolustus. Se kääntää huomion pois ja keskittää sen toisaalle. Minä käytän sitä aina menestyksellä. Ja tässä tapauksessa on todellinen syyllinen täysin näytettävissä.
Hän otti lakikirjan pöydältä ja selaili sitä. Molemmat läsnäolijat kuuntelivat keskeyttämättä:
— Ottakaa huomioon, että herra Frasnella ei ole minkäänlaista vaaraa. Häntä suojelee pykälä 380: »Jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi… on se käsiteltävä ainoastaan sivilioikeudellisena asiana.»
— Sen tiedämme, huomautti herra Hamel.
— Perheen kesken ei varasteta. Rouva Frasnen osoittaminen anastajaksi ei siis ole hänen ilmiantamistaan syytteenalaiseksi. Mutta asiassa on vielä parempi puoli. Minun vaistoni ei hevin petä. Mieleeni johtui Frasne-puolisoiden aviokontrahti. Arvelin siitä saattavan löytyä jotakin. Erään Grenoblessa olevan asianajajan välityksellä olen hankkinut siitä jäljennöksen. Ja minä olen löytänyt siitä todistuksen, että rouva Frasne ottaessaan satatuhatta frangia miehensä kassakaapista, on voinut luulla ottavansa omat rahansa takaisin.
— Minä en ymmärrä, sanoi tällä kertaa herra Roquevillard.
— Te tulette ymmärtämään. Se on häikäisevän selvää. Kontrahdissa säätää hänen miehensä hänelle sadantuhannen frangin lahjoituksen.
— Jos vaimo jää leskeksi?
— Ei, heti. Mutta tietenkin se on peruutettavissa avioeron tapahtuessa, ja mies pidätti itselleen sen hallinnon. Siis pesäero ja sen järjestely. Mutta rouva Frasne on lakia tuntemattomana arvatenkin olettanut olevansa tämän summan omistaja ja lähtiessään yhteisestä kodista oikeutettu ottamaan sen mukaansa. Se on päätön päätelmä, mutta juuri sen vuoksi on se naisen päätelmä. Tämä selvittää myöskin, minkä vuoksi varas, vaikka samassa käärössä oli satakaksikymmentätuhatta frangia, on ottanut vain täsmälleen satatuhatta. Se ei ole varkautta, se on vain omansa ottamista. Rouva Frasne on luullut olevansa oikeutettu näin tekemään.
— Niin, vahvisti herra Roquevillard näin sitovan todistelun innostamana, kontrahti selittää kaikki.
— Ja vapauttaminen on varma, vastaansanomaton, vakuutti herra Bastard vilkastuen ja alkaen huitoa pitkillä käsivarsillaan. Mikä valamiehistö vastustaa sellaista todistelua? Harvoin minulla on oikeudessa ollut näin monta valttia pelissä.
— Te ette aina puolustakaan syyttömiä, huomautti esimies.
— Syyttömiä tai syyllisiä, todistus ratkaisee.
Tässä meillä se on.
Syytetyn isä, joka halusi täydellistä kunnianpuhdistusta, alkoi nyt puhua:
— Kontrahdin löytö on todellakin puolustukselle erittäin suotuisa seikka. Teidän kaunopuheisuudellanne, Bastard, tulee se tekemään mitä parhaan palveluksen ja me voimme toivoa lopullista menestystä. Mutta on vielä eräs kohta, jonka minä hartaasti pyydän teitä esittämään puolustuspuheessanne. Maurice ei ole lähtenyt matkaan rouva Frasnen kanssa ilman rahoja. Hänellä oli mukanaan yli viisituhatta frangia, jotka hän suurimmaksi osaksi oli ottanut lainaksi molemmilta sisariltaan, isänsä sedältä Etienneltä ja tädiltään rouva Camille Roquevillardilta, — nämä todistavat sen tarvittaessa. Ortan kaupungissa, jossa hän oleskeli, sai hän kahdeksantuhannen frangin shekin, Société de Creditpankin Chambéryn haarakonttorin antaman, jonka kirjoista se on nähtävissä. Nämä tiedonannot ovat välttämättömiä kahdelta näkökannalta. Ensinnäkin ne ennakolta vastaavat uuteen syytökseen, jonka vastapuoli, luopumalla anastusta koskevasta pykälästä 408, saattaisi tehdä 380. pykälän loppuosan nojalla. Aviopuolisoiden välinen anastus ei ole rikoslain alainen, se on selvä, mutta rikoslaki lisää: »Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan anastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» On tärkeää, että tässä suhteessa ei jää mitään epätietoisuutta. Tekeehän tämä pykälä ymmärrettäväksi, että minä katson vielä erinomaisen tärkeäksi poikani kunnian puhdistamisen sellaisesta epäluulostakin, että hän missään määrässä olisi ottanut osaa elantoon, jota hän ei olisi täysin maksanut.
— Se on hyvä, hyväksyi herra Hamel.
— Se on hyvä, toisti herra Bastard välinpitämättömällä äänellä.
Ja herra Roquevillard, jonka kasvot olivat selittelystä kiihtyneet, mutta kirkastuivat hyvän lopputuloksen toivosta, lausui lopuksi:
— Nyt meillä on aseet ja voitto on varma.
Esimies loi häneen surulliset, muinoin siniset, mutta nyt iän haalistuttamat silmänsä:
— Ystäväni, oletteko siis unohtaneet vaikeuden, josta teille mainitsin keskustelumme alussa?
Herra Roquevillard huolestui uudelleen.
— Minkä vaikeuden?
Herra Bastard otti heti takaisin ensimmäisen paikan, jota hän ei mielellään luovuttanut:
— Katsokaa. Meidän kaunis suunnitelmamme, jonka voitto minun nähdäkseni on ehdoton, menee myttyyn poikanne vastustuksen vuoksi?
— Poikaniko?
— Niin. Me olimme vankilassa selittämässä hänelle, miten aioimme hänet pelastaa. Tiedättekö, mitä hän meille vastasi?
— Ah! minä pelkään aavistavani.
— Että hän jyrkästi kielsi puolustajaansa mainitsemasta rouva Frasnen nimeä ja uhkasi, jos niin tapahtuisi, itse heti ilmoittautua syylliseksi.
— Minä pelkäsin sitä, sanoi herra Roquevillard puoliääneen.
— Turhaan sain selittää hänelle, että tämä ritarillisuus oli naurettavaa, että hän ei ilmiantaisi ketään, koska rouva Frasnelle ei siitä olisi minkäänlaisia seuraamuksia ja että hänen rakastajattarensa teon selitti jo hänen kokemattomuutensa raha-asioissa ja väärä käsitys, jonka hän oli voinut saada aviokontrahdistaan. Kaikki oli hyödytöntä. Minä kohtasin itsepäistä vastarintaa.
— Ilmoittiko hän teille mitään syitä?
— Yhden ainoan: kunnian.
— Siinä onkin.
— Ei, se ei ole kuin tunne. Eikä meidän ole oikeudessa asettuminen tunteen, vaan lain kannalle.
Esimies, joka ei hyväksynyt tätä katsantokantaa, esitti kysymyksen toisessa muodossa.
— Hän pitää silmällä ennen kaikkea rouva Frasnen kunniaa. Oman kunniansa pelastamiseksi hänen täytyy näyttää, että hän ei ole anastanut tuota rahasummaa eikä muutenkaan käyttänyt hyväkseen anastettuja varoja. Hän voi todistaa edellisen seikan esittämällä rouva Frasnen kontrahdin ja jälkimmäisen kirjallisella todistuksella Milanon Internationale-pankista, jossa rouva Frasnen varat olivat talletettuina. Mutta hän kieltäytyy jyrkästi tästä menettelystä.
— Tekö sen hänelle sanoitte, te?
— Minä sanoin hänelle sen ja että hän joutuu sangen pahaan asemaan tullessaan ilman varustuksia valamiehistön eteen.
— Mitä hän teille vastasi?
— Että hän ei milloinkaan antaisi syyttää rouva Frasnea mistään ja että hän kieltää puolustajaansa lausumasta edes hänen nimeänsäkään. Hän oli aivan taipumaton: »Mutta kuinka sitten mielestänne teitä on puolustettava?» kysyi häneltä Maitre Bastard. — Kuinka voidaan minua uskoa syylliseksi? vastasi hän ylpeästi. Katsottakoon mistä minä tulen ja kuka minä olen: sen pitää riittää.
— Mikä lapsi! toisti herra Bastard tyytyväisenä sivellen kaunista partaansa. Perheen kunniallisuus on epäilemättä voimakas todistus, jota olinkin aikonut oikeudessa käyttää. Mutta se on vain jonkunlainen sivutodiste. Se ei koske asian ydintä. Ei vanhemmilla todistella. Yhtä hyvin voisi todistella vainajilla!
— He todistavat meidän puolestamme, vastasi herra Hamel melkein juhlallisesti.
— On olemassa joku syyllinen, älkäämme unohtako sitä. Tahdottiinpa tai ei, valamiehistö ryhtyy sitä etsimään. Ellei se ole rakastaja, on se rakastajatar. Ellei se ole rakastajatar, on se rakastaja. Meillä on todistus, että se on rakastajatar, mutta me emme suostukaan sitä esittämään! Se on mielipuolisuutta. Minä ilmoitin pojallenne, rakas virkaveli, että niillä ehdoilla en voinut suostua häntä puolustamaan ja olen tullut toistamaan sitä teille. Te tiedätte, millä innolla minä siihen olisin antautunut, ja että olisin pannut siihen kaiken huoleni. Mutta mitä voisin tehdä, kun riistetään aseet pois? Olen syvästi pahoillani tästä päätöksestä, mutta minun on mahdotonta esiintyä oikeudessa näin sidottuna.
Syytetyn onneton isä ojensi hänelle kätensä:
— Minä menetän arvokkaan avun, ehkäpä pelastuksen. Mutta puolustusta ei sovi kahlehtia.
Huolimatta molemminpuolisesta soputunteisuuden puutteesta tunsi kumpikin asianajaja samaa liikutusta.
— Menkää te häntä tapaamaan, sanoi vielä herra Bastard noustessaan.
Kenties saavutatte te, mitä me emme saavuttaneet.
— Ei, en minä luule.
— Jos saatte hänet suostumaan, jään käytettäväksenne. Ja voitte odottaa minun panevan parastani. Suokaa anteeksi, kello on lähes kuusi. Minulla on kokous.
Herra Roquevillard saattoi häntä ovelle saakka ja kynnyksellä vielä kiitteli:
— Me olemme joskus olleet eri mieltä, virkaveli. Minä en milloinkaan unohda, että elämäni vaikeimmassa tilassa olisitte uhrautuvasti käyttänyt taitoanne minun hyväkseni.
— Mitä vielä, vastasi kuuluisa asianajaja, jota hänen oma hyväntuulisuutensa hämmästytti, minä ajattelin siitä itse enemmän hyötyä. Se oli niin kiitollinen juttu. Taivuttakaa poikanne. Minä palaan.
Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa. Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa mietteissään ääneti:
— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.
Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.
— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.
— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä. Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan huolimatta?
— Mutta kuinka?
— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan — niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että puolustettava sitten puhuu muuta.
— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen valamiehistöön.
— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos…
Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.
— Asia on menetetty, lausui vihdoin isäntä.
Silloin herra Hamel nousi:
— Te uskotte Jumalaan, niinkuin minäkin, ystäväni. Kääntykää hänen puoleensa, hän antaa neuvon. Teidän poikanne on syytön; hänet on vapautettava. Hänen todellinen syynsä ei ole maallisen oikeuden tuomittavissa. Se koskee vain häntä itseään ja valitettavasti hänen omaisiaan.
Kun hän oli poismenossa jo ovelle kääntyneenä, palasi hän takaisin ja ojensi äkkiä molemmat käsivartensa virkaveljeänsä kohti. Tämä poikkeuksellinen liike paljasti herkkyyden taustan, jota niin monia vuosia oli peitetty teennäisen kylmyyden alle. Se oli yllättävä ja suloinen, niinkuin verevyyden ja puhtauden ilme vanhan vaimon kasvoilla, taikka ne kukat, jotka versovat vielä lumenkin alla. Molemmat miehet syleilivät toisiaan liikutettuina.
— Te ette meitä unhota, te, sanoi herra Roquevillard, kiitoksia.
— Minä muistan, vastasi vanhus.
Ja siepaten olkapäilleen palttoonsa, jonka tyhjät hihat heilahtelivat, riensi hän ulos niin ripein; askelin, että isännän oli vaikea seurata häntä ulko-ovelle saakka.
Yksin jäätyään istahti herra Roquevillard työpöytänsä ääreen, jossa niin monta aineellista ja henkistä pulmaa oli ratkaistu, ja mietti, pää käsien varassa, mitenkä voisi pelastaa poikansa, joka tuhotessaan itsensä tuhoisi koko sukunsa. Vähemmän ehdottomana, suvaitsevampana ja kykenevämpänä ymmärtämään elämää ja ihmisiä kuin herra Hamel, joka oli sulkeutunut jäykkiin vakaumuksiinsa ikäänkuin torniin, tunsi hän syytetyn päätöksessä sitä vastuunalaisuuden tinkimätöntä vaatimusta, joka oli polvesta polveen luonut ja säilyttänyt Roquevillardien voiman. Maurice käytti nyt samoja avuja tämän voiman tuhoamiseen. Yksityistä onneaan rakentaakseen oli hän vahingoittanut sukunsa koko entisyyttä ja tulevaisuutta, mutta tässä rikkomuksessaankin vielä osoitti hän sukunsa perinnäisominaisuuksia. Ja katsoen, ettei poika ollut ainakaan raukkamainen ja halpamielinen, mietti isä, että jos se nuorukainen kerran palaa paikallensa kotilieden luo ja yhteiskuntaan, niin ei hän anna perimysten herpaantua, vaan käyttää oikeaan tarkoitukseensa tätä kuntoansa, jotka nyt oli kohdistettu väärään suuntaan. Kaikin mokomin piti varoa kajoamasta tuohon tunteeseen, jota hän ei suostunut kieltämään.
»Paitsi jos…» toisti herra Roquevillard, johon nämä esimiehen salaperäiset sanat olivat kalahtaneet. Mitä mahtoi hän tarkoittaa?
Hän kohotti päänsä pystyyn ja nojautuen tuolinsa selkämystään katseli eteensä. Hänen katseensa pysähtyi seinällä olevaan La Vigien karttaan, joka lampun valopiirin ulkopuolelle jääden oli puoliksi varjossa. Hän katseli maatilaansa kuin entispolvien edustajaa, kuin neuvonantajaa ja samalla muistui hänen mieleensä herra Bastardin säälimätön todistelu:
»On varastettu. On siis olemassa varas. Kuka? Jompikumpi: joko tuo mies taikka tuo nainen. Mutta mies järjestää niin, että nainen ei voi tulla kysymykseenkään. Varas on siis mies… Mitä vastata tähän valamiesten halpahintaiseen suoraviivaiseen järjenjuoksuun?»
Ja katsellessaan kartan hämäriä piirteitä hän luuli äkkiä näkevänsä hyvän ajatuksen pilkahtavan kuin valon yöstä:
»Jos tuota varkautta ei olisi olemassa, ei olisi syyllistäkään. Valamiehistön olisi pakko vapauttaa. Mitenkä tehdä varkaus olemattomaksi?»
Ja La Vigie puhui hänelle.
Vähää myöhemmin koputti Marguerite varovasti ovelle.
— Astu sisään, sanoi isä, minä olen yksin.
— No isä, mitä te olette päättäneet?
Herra Roquevillard selitti hänelle uuden tuomitsemisen vaaran, johon
Mauricen itsepäisyys heidät saattoi, ja lausui lopuksi:
— Maitre Bastard jättää meidät. Hän kieltäytyy ottamasta huolekseen puolustusta.
— Mutta, kysyi Marguerite pelästyneenä, kuka häntä sitten puolustaa? Ja kuinka tulee häntä puolustaa?
— Älä ole levoton vielä, pikkuruinen. Minulla on kukaties yksi keino.
— Mikä?
— Tuonnempana selitän. Anna minun miettiä sitä. Se merkitsee suurta uhrausta.
— Tehkää se sitten pian, isä.
Nuoren neidon silmät säteilivät niin kirkkaasti, että koko hänen puhdas ja jalo sielunsa heijastui niistä.
— Rakas tyttö, lausui isä ylpeänä.
Tämä hymyili haurasta hymyä, — sellainen hymy on ominaista niille, jotka ovat jo pitkiä aikoja eläneet onnettomuudessa.
— Isä, minä olin aina ajatellut, että te esiintyisitte hänen puolustajanaan.