II.
PERHENEUVOTTELU.
— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.
Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa lukuisan seuran.
— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän keskellämme.
Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti:
— Minun aikanani eivät naiset ottaneet osaa neuvotteluihin.
— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.
Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia, joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.
Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta, muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa. Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden jatkuvaa huoltoa.
Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!
Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.
— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.
— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä kerrallaan.
Marguerite vastasi:
— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet hyviä. Hän on saanut kuumeen.
— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille istuntokauden alussa.
— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian tulokseen. Vapautushan on varma.
— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi. Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, levottomina:
— Kuinka ei?
— Vaikka hän ei ole syyllinen.
— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz siten mainiten vihollisen nimen.
— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää, joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.
— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi, jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse rouva Frasnen nimeä.
Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:
— Se on mahdotonta. Hän on hullu.
— Se on kavallusta.
— Siihen ei pidä suostua.
— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!
Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:
— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:
— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko se mies taikka se nainen. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme. Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen. Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.
— Kunniasta! kunniasta! toisti kahteen kertaan Léon, jota asianajajan liian ilmeinen ylenkatse oli ärsyttänyt. Tässä on kysymys ennen kaikkea häväisevän tuomion välttämisestä. Minä annan arvoa vain lain määrittelemälle kunnialle.
Vanhin Roquevillardeista silmäsi nyt vuorostaan nuorta miestä ylpeästi.
— Minä säälin teitä, lausui hän äänellä, joka hampaattomuuden vuoksi oli hiukan sihisevä.
Osoittamatta iälle kuuluvaa kunnioitusta kysyi tehtailija:
— Minkä vuoksi?
— Kun te ette ymmärrä erinäisiä sanoja.
— Aivan niin, sanoja, suuria sanoja, kun te niitä käyttelette.
Sovitellen ryhtyi Charles Marcellaz lainopilliseen selittelyyn:
— Rouva Frasne on syyllinen. Mutta hänen syyllisyytensä ei ole rikoslain mukaan rangaistavissa. Jos vaimo anastaa jotakin mieheltänsä, niin se ei aiheuta rangaistusta. Ilmiantamalla hänet ei Maurice saattaisi häntä mihinkään vaaraan, mutta sanoisi kuitenkin totuuden.
Mutta setä Etienne, jonka kaukainen nuoruus oli ollut myrskyinen, lausui korkeimpana oikeutenaan:
— Naista, jonka kanssa on oltu lemmensuhteissa, ei ilmianneta minkään syyn varjossa. Minä tunnen sinun poikasi, François.
Leski, joka alkupuolella väittelyä oli hiljaa nuhdellut poikaansa, jonka äly oli äidiltä peritty, mutta ei hyvyys, tahtoi kuitenkin ääneen häntä tukea vanhusta vastaan, joka esitti outoa moraalia:
— Tahdotteko te että noita elukoita pitäisi kunnioittaa?
Perheen päämies asetti kädenliikkeellä tämän hyödyttömän kinailun.
— Antakaa minun puhua loppuun. Sen jälkeen kysyn kunkin mielipidettä. Maurice vastustaa jyrkästi rouva Frasnen ilmiantamista. Ei ole kysymys siitä, onko hän siinä kohden oikeassa vai väärässä, koska hän on ratkaisevasti niin päättänyt emmekä me voi sille mitään. Jos hänen puolustajansa menettelisi toisin, ottaisi hän ennemmin itse syyn niskoilleen kuin todistaisi rouvaa vastaan, selittäisi itsensä syylliseksi. Mitä silloin tapahtuu? Siitä on kysymys, ei muusta. Valamiehistö, jonka on pakko myöntää varkaus todella tapahtuneeksi, mitä tiettävästi ei ole kiistetty, etsii epäilemättä syyllistä, jo summan suuruuttakin ajatellen. Aseista riisuttuna rouva Frasneen nähden se kääntyy minun poikaani vastaan. Näkipä se taikka ei lieventäviä asianhaaroja, se on joka tapauksessa häpeän poltinmerkki.
— Ah! isä, huudahti Marguerite.
— Vaara on sangen suuri. Huomaattehan sen? Minä olen kuitenkin ajatellut, että mahdollisesti on olemassa yksi keino sen välttämiseksi.
Nuori tyttö, jolle hänen isänsä ei ennen sukukokousta ollut tehnyt selkoa suunnitelmastaan, tointui toivomaan:
— Maksakoon mitä tahansa, sitä täytyy käyttää.
— No niin. Anastusta koskevissa asioissa oikeudessa olen aina havainnut, että anastetun korvaaminen on aiheuttanut vapauttamisen. Lautakunta on erityisen herkkä rahan menetykseen nähden. Jos se korvataan, niin eivät valamiehet pidä väliä kuka on syyllinen. Ei vahinkoa, ei rangaistusta: ei uhria, ei tuomittua: se on heidän päätelmiensä tavallinen kulku.
Herra Roquevillardin lanko teki johtopäätöksen:
— Te tahtoisitte korvata herra Frasnelle ne rahat, jotka hänen vaimonsa on vienyt?
— Niin.
— Satatuhatta frangia! huudahti Léon, siinä on jo rahaa.
Charles Marcellaz jatkoi:
— Sitenhän myönnettäisiin, että syy on Mauricen. Hän maksaa, siis hän on syyllinen.
— Ei. Takaaja, joka maksaa varsinaisen velallisen asemesta, ei ole silti suinkaan tämä velallinen. Asiamiehensä kautta selittää Maurice valamiehistölle, että vaikkakaan hän ei tahdo syyttää, tahtoo hän itse olla kaiken epäluulon ulkopuolella. Jos herra Frasne saa rahansa takaisin, niin häneltä ei enää ole mitään varastettu. Mutta herra Frasnen jättäminen korvaamatta on, pelkään minä, samaa kuin minun poikani jättäminen tuomittavaksi.
— Hyvä, François, hyväksyi setä Etienne nyökytellen päätään kuin suuri höyhenetön lintu.
Tämä hyväksymisen merkki aiheutti myöskin lesken puolelta ystävällisen mielenilmauksen:
— Minä en oikein ymmärrä kaikkia näitä metkuja. Mutta hyvä maine on parempi kuin kullattu vyö, ja minä olen sydämestäni teidän kannallanne, François.
Hänen poikansa rauhoittui sanasta sydän, joka ei velvoittanut mihinkään. Hän loi serkkunsa mieheen silmäyksen, joka ilmaisi: »Nuo vanhat ihmiset käsittelevät yliolkaisesti omaisuutta, joka kuitenkin on ainoa, mikä antaa arvoa ja tekee perheiden vaurastumisen mahdolliseksi.» Tätä kannatusta tuntiessaan kysyi Charles Marcellaz hiljaisesti:
— Jaksatteko te maksaa satatuhatta frangia, isäni?
— Se on toinen kysymys, vastasi hiukan kuivahkosti herra Roquevillard, joka alkoi hermostua, — minä tulen siihen hetikohta. Ensin periaatteet, sitten soveltamiskeinot.
Mutta hän itse, joka mielessään jo oli asian ratkaissut, rikkoi tämän järjestyksen lisäten:
— Jos niiksi on, niin minä myyn La Vigien. Se oli kaikkein suurin uhri. Marguerite ymmärsi sen sankarillisuuden ja kävi aivan kalpeaksi. Kunnioituksen ja etuilunsa, ihailun ja suuttumuksen repelemänä Charles epäröi, etsi pääsyä tästä vastakkaisten tunteiden ristiaallokosta ja nähdessään Léonin pilkallisen katseen alkoi todistella:
— Myötte La Vigien! Sinulla, isä, ei ole siihen aikaa ennen joulukuun 6:tta päivää. Taikka sitten täytyy myödä se tappiolla. La Vigie on vähintään sadankuudenkymmenentuhannen arvoinen ilman neljä vuotta sitten Saint-Cassinin kunnan rajalta ostamaanne metsää.
Asianajaja oli epäilemättä jo itse näitä seikkoja ajatellut, sillä hän vastasi heti:
— Se on mahdollista. Mutta saahan hypoteekkilainan.
— Saa kyllä, viiden tai neljän ja puolen korolla. Luultavasti viiden, tarpeen kiireisyyden vuoksi, jota pankkiherrat eivät jätä hyväkseen käyttämättä, kun taas maa tuottaa tuskin kolmea, ja yksi halla tai raekuuro riittää tekemään tyhjäksi vuodensadon. Teillä on, isäni, liiaksi kokemusta voidaksenne olla tietämättä, että hypoteekkilaina maatilassa on parantumaton, kuolettava tauti. Jo maatilan omistaminen on nykyään vaarallista sille, joka ei elä maalla tai kanna runsaita korkoja, joita hän voi käyttää avuksi äkillisten käänteiden ja kilpailun aiheuttamissa ahdingoissa. Hypoteekkilaina olisi tulevaisuuden korvaamatonta vahingoittamista. Ja La Vigie on perheen sukutila, pyhitetty perintötila, johon ei kosketa.
Herra Roquevillard oli antanut hänen puhua. Kärsimättömänä koroitti hän äänensä:
— Ei kukaan ole enemmän kuin minä rakastanut ja ymmärtänyt maata, kuunnellut sen neuvoja, elänyt sen ahdingoissa. Ja minua moititaan sen unohtamisesta. Mutta tietäkää, ellette sitä ennestään tiedä, että ihmisolojen rakenteessa on jumalallinen järjestys, jota tulee pitää arvossa. Ja minä asetan henkisen perinnön aineellista perintöä ylemmäksi. Sukutila ei luo perhettä. Sukupolvien sarja on luonut ja pitää kunnossa perintötilan. Jouduttuaan pois sukutilalta voi perhe saada sen uudelleen haltuunsa. Mutta kun se on menettänyt perimyshenkensä, uskonsa, vastuunyhteytensä, kunniansa, vasta kun se on muuttunut joukoksi vastakkaisten etujen mukaan toimivia yksilöitä, jotka pitävät omaa pyrkimystään sen menestystä tärkeämpänä, se on sieluton ruumis, kalman hajua levittävä raato, eikä suurinkaan rikkaus saa siihen enää elämää. Maan voi ostaa takaisin, suvun kuntoa ei. Sentähden koskee minuun La Vigien menetys vähemmän kuin poikani ja oman nimeni vaara. Mutta kun La Vigie on vuosisatoja ollut Roquevillardien kantatila, en ole tahtonut katkaista niin pitkää perintäketjua teille ilmoittamatta, teidän kanssanne neuvottelematta. Minä olen ensimmäisenä lausunut oman mielipiteeni: siinä olen tehnyt väärin. Antakaa minun kuitenkin vuorotellen kuulla teidän vilpitön mielipiteenne. En sano, että tulen sitä noudattamaan, jos se on toinen kuin minun. Minä olen vastuunalainen päämies. Mutta päätös, joka yhdellä iskulla katkaisee niin monen sukupolven työn, on niin painava, että minulle olisi helpotus, jos perheneuvosto sen hyväksyisi.
Äänettömyys, joka näitä sanoja seurasi, osoitti että läsnäolijat olivat käsittäneet tehtävän päätöksen tärkeyden. Hän katseli seinällä riippuvaa tiluskarttaa, joka osoitti tilan laajenemisen ja kunkin lisäpalstan hankintapäivän. Usein oli hän työnsä keskellä sitä katsellut, ei piirtoja ja numeroita, vaan palauttaakseen mieleensä metsät, pellot, viinitarhat, työt ja sadonkorjuut. Eivätkä noiden ahtaiden puitteiden sisällä olevat muutamat mustat piirrot olleet hyödyttämättä hänen ajatusjuoksuansa, sillä ne sisälsivät kappaleen maata, maantyöt ja vuodenaikojen vaihtelut.
Siitä siirtyi hänen katseensa ulos matalan taivaan alle, muinaisten herttuain linnaan, historian eri vaihekausina vähitellen rakennettuun, puoliksi rappeutuneeseen, mutta siitä huolimatta vieläkin valtavaan menneisyyden vartioon. Paremmin kuin kaikki asiakirjat ja arkistot, paremmin kuin kaikki käsi- ja aikakirjat säilytti tämä muistoa vain paljaalla olemassaolollaan, ikäänkuin elävä todistaja. Erikoisesti se herätti henkiin muinaisen Savoijin ja ankarain sotien ajan, kun taas Pyhän Kappelin kaaret kuvasivat sydämen hurskaita liikunnoita. Mitä jäi vainajista, heidän toimistaan, heidän tunteistaan ilman aineellisia merkkejä, joissa he toteuttivat itsensä ja jotka heitä muistuttavat? Eikö La Vigie, sen raivaus, sen viljely, laajennus ja nykyiselleen-rakentaminen merkinnyt mitään Roquevillardien kohtalossa? Ja jos se menetettiin, eikö suku jäänyt vaille tukikohtaansa, jatkuvaisuutensa näkyväistä merkkiä? Maanviljelijäperheissä jättää sukupolvi seuraajalleen lapion, niinkuin muinaisajan viestinjuoksijat toisilleen soihdun. Mutta nyt antoi viimeinen omistaja lapion pudota.
Mutta asianajaja käänsi päätään toisaalle karkoittaen epäröimiset. Perintötila ei ole perhe enempää kuin kirkko on rukous tai torni on rohkeus. Kaukana kotiseudun kamaralta, Sudanissa ja Kiinassa, olivat Hubert ja Félicie täyttämässä, perheen perimysten mukaisesti, tunnollisesti velvollisuuttaan. Päästessään jälleen varsinaiselle toimialalleen tulisi Maurice työllänsä hyvittämään rikoksensa. Marguerite taas oli uskollisin kaikista.
Hän kääntyi tyttärensä puoleen, läsnäolevista nuorimman, kuullakseen oman ajatuksensa kaiun.
— Sano sinä ensiksi.
— Minäkö, isä? Kaikki minkä tehnet, on hyvin tehty. Rukoilen sinua, pelasta Maurice. Jos mielestäsi La Vigien myynti on tarpeellinen, niin myy se empimättä. Me emme tarvitse rikkautta. Joka tapauksessa ota minun osani. Älä ole levoton minusta. Elämistä varten en paljoa tarvitse, kyllä minä tulen toimeen.
— Minä tiesin, hyväksyi herra Roquevillard ja silitteli hellästi
Margueriten kättä kääntyessään veljensäpojan puoleen:
— Sinun vuorosi, Léon.
Ja epäillen häntä, lisäsi:
— Muista isääsi.
Nuori mies kävi tärkeän näköiseksi kuin nousukas, jota onni on potkaissut ja joka kuitenkin on valmis tyhjästä hukkaamaan menestyksensä hedelmät. Hän ryhtyi opettamaan vanhuksia, jotka eivät tunne nykyajan elämää, jonka uudet olot tekevät ripeäksi, itsekkääksi ja realistiseksi:
— Setä, aloitti hän, te olette vielä noita entisajan ihmisiä, jotka kaikkialla läksivät ristiretkille ja taistelivat tuulimyllyjä vastaan. Teidän häviönne on hyödytön. Katsokaa asioita oleellisemmalta kannalta. Tällä hetkellä pitää Maurice melua kunniasta. Rouva Frasnen kunnia ei ole sadantuhannen frangin arvoinen. Vankilassa voi uljas serkkuni olla suurisuinen. Mutta oikeuden eteen tultua ollaan vähin äänin. En ole asianajaja, mutta olen niinkuin kaikki muutkin usein lehdistä lukenut kuvauksia lemmensuhteista johtuneista jutuista. Syytetyt, ylpeimmätkin, ilmiantavat tai syyttävät aina rikoskumppaneitaan tai uhrejaan viime hetkellä tehdäkseen itsensä syyttömiksi. Rangaistuksen pelko on viisauden alku. Maurice on älykäs poika, täynnä tulevaisuudentoivoa: hän ymmärtää asian. Jos hän vastoin luuloa ei ymmärtäisi, no niin: sen pahempi hänelle, kaiken jälkeen. Sitä on surullista sanoa teille, setä, ja minä lausunkin teille siitä säälini; mutta silloin hän on itse niin tahtonut, ja minä tiedän, että te rakastatte suoruutta. Asia on hänen oma mieskohtainen uhkansa. Perheen vastuunyhteys ei vaadi kaikkien sortumista yhden yksityisen erheen vuoksi. Siinä on yksi noita päättömiä entisajan teorioja, jotka meidän aikamme on lopullisesti oikaissut. Kukin puolestaan, se on uuden ajan tunnus. Ei kukaan ole vastuussa toisen velasta, olkoon se isän, veljen tai pojan. Raha, jonka ansaitsen, on minun: samoin hyvät ja pahat tekoni. On jo kyllin vaivaa järjestää oma onnensa, pitäisikö vielä sälyttää siihen kahdenkymmenen miespolven huikea taakka. Antakaa Mauricelle etukäteen hänen osuutensa, jos niin tahdotte, mutta säilyttäkää hänen veljensä ja sisartensa osat ja omien vanhuuden päiväinne leipä. Mitä La Vigiehin tulee, myykää se todellakin, jos saatte hyvän hinnan, ei tosin ostaaksenne valamiesten suosiota, vaan senvuoksi, että maatila on nykyään kannattava vain talonpojalle, joka nakertaa kuin rotta. Teollisuus, koneet, siinä on tulevaisuus, niinkuin yhteiskunta on yksilö.
Suvun vanhin naurahti pilkallisesti ja mutisi:
— Hän puhuu hyvin. Hiukan pitkään, mutta hyvin.
Leski oli kiihtynyt ja pani kätensä ristiin ikäänkuin Jumalan apua pyytäen.
— Oletko lopettanut? kysyi herra Roquevillard ehkä hiukan ärtyisästi.
— Olen.
— Jos oikein ymmärsin, niin sinä mielelläsi heittäisit Mauricen liikalastina mereen.
— Anteeksi, setä: hän heittäytyy itse. Se ei ole sama asia. Jos hän olisi järkevä, pääsisi hän ilmeisesti ehjin nahoin oikeuden kynsistä. Mutta hän tahtoo menetellä järjettömästi. Minä asetun aina järjen kannalle.
Perheen päämies kääntyi lankonsa puoleen:
— Entä te, Charles, oletteko te myöskin järjen kannalla?
Marcellaz epäröi ennenkuin vastasi. Hän ei oikein sietänyt appensa ylemmyyttä. Vaimonsa perheen ylemmyys hänen perheensä rinnalla pisti silmään joka vertailussa ja harmitti häntä, varsinkin sittenkun hän oli palannut kotiseudulleen. Työteliäänä ja säästäväisenä hän varusteli huolellisesti lastensa tulevaisuutta ja hoiti tarkasti vaivoin ansaittua kohtalaista omaisuuttaan. Asiat olivat häntä vetäneet puoleensa, kaventaneet ja koventaneet. Mutta hän rakasti Germainea ja epäili vaikutelmiansa johtuviksi tunteellisuudesta, jota vailla hän ei ollut. Hän kierteli sinne ja tänne kuin umpikujassa.
— Miksikä Maurice vielä vankeudessakin asettaa rouva Frasnen meidän edellemme? Se on mieletöntä, kun rouva ei kuitenkaan joudu mihinkään rangaistuksen vaaraan. Hän uhraa perheen väärän kunniakäsitteen vuoksi. Satatuhatta frangia, eikö sadantuhannen frangin maksaminen mene yli teidän voimienne? Ei tule yrittää mahdottomia.
— Päinvastoin, sanoi Marguerite, pitää koettaa mahdotontakin hänen pelastamisekseen.
— No niin, päätti herra Roquevillard, joka halusi täsmällistä vastausta, te neuvotte siis, tekin, minua hylkäämään poikani?
Charles painoi päänsä alas ollakseen kohtaamatta Léonin pilkallista katsetta ja mutisi melkein häpeissään:
— En, en sittenkään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, hämmästytti häntä appensa häneen luoma katse, jonka tavallisesti arvovaltainen ilme oli kuin hunnun peittämä, hellä ja ennen tuntemattoman lempeä, niinkuin hämmästyttää virran voima, kun jonkin vehmaan mättään luota löytää sen vaatimattoman lähteen.
— Teidän vuoronne, Thérèse.
Leski, joka poikansa puheen jälkeen ei enää ollut kuunnellut mitään, ei kaivannut kehoituksen uudistumista. Varman vaiston johtamana hän ei ruvennut selittämään periaatteita, joita hän noudatti osaamatta määritellä. Niinkuin monet naiset hän siirtyi teorioista henkilökysymyksiin, millä ainakin on se etu, ettei eksytä olennottomiin hapuiluihin ja filosofisiin ongelmoihin. Koko keskustelusta oli hänen mieleensä jäänyt vain yksi sana, mutta se oli hyvä. Tottumattomana vastaamaan yhtä useammalle hän kääntyi Léonin puoleen kokonaan syrjäyttäen muut läsnäolijat:
— Kukin puolestaan, niinkö sinä sanoit? Jos sinun setäsi, joka on täällä läsnä, olisi noudattanut sitä kaunista periaatetta, poikani, niin etpä tällä hetkellä istuisi johtamassa tehdasta, joka sinulle tuottaa sadan toisensa jälkeen…
— Äiti, sinähän pilkkaat minua, keskeytti nuori mies, jonka itserakkautta tämä alku loukkasi.
— En, en, kyllä sinä tiedät mitä tahdon sanoa. Minä olen sen sinulle kertonut ja, jos olet sen unohtanut, virkistän sinun muistiasi. Viisitoista vuotta sitten, kun isäsi oli sijoittanut kaikki säästönsä perustamaansa tehtaaseen, eikä tilauksia vielä tullut, tuli aika, jolloin hän ei kyennytkään suorittamaan sitoumuksiaan. Teollisuus oli paikkakunnalla uutta, kukaan ei siihen luottanut. Hän meni tapaamaan vanhempaa veljeänsä, sinun setääsi Françoisia ja ilmoitti hänelle vaaran. François lainasi hänelle heti ilman korkoja ne kaksikymmentätuhatta frangia, joita hän tarvitsi kipeästi, kun muuten vararikko uhkasi. Niin meidät pelastettiin, poikani. Näistä ahdingon ajoista on minuun jäänyt suuri köyhyyden pelko. Herra armahtakoon, se on sinusta tehnyt itsekkään ja epäluuloisen.
— Se on totta, minä en muistanut, tunnusti Léon allapäin.
Rouva Camille Roquevillard oli niin sydän täynnä asiaansa, ettei hän talttunut tästä myönnytyksestä, hän joka tavallisesti väittelyissä aina lopulta päätyi poikansa puolelle. Aina yksissä eläjät eivät tule toistensa kehitystä havainneeksi, ja kun joku vakava tapahtuma siihen pakottaa, hämmästyvät huomatessaan olevansakin erillään. Nykyään tämä erillisyyden havainto kahden sukupolven välillä on entistä tavallisempi perhesiteiden höltymisen ja ajatuskantojen nopean vaihtumisen vuoksi.
Rouva kääntyi kohteliaasti lankonsa puoleen:
— Minä olen teidän sukuanne vain kälynänne, François. Mutta minulla on sama nimi kuin teillä ja minä muistan sen. Minä tarjoan käytettäväksenne kaksikymmentätuhatta frangia, jos te vuorostanne tarvitsette. Minä en ymmärrä mitään kertomuksestanne, mutta te olette murheellinen. Ja minä tiedän, että se rouva Frasne on huono nainen.
— Täti, minä rakastan teitä, sanoi Marguerite.
Ja herra Roquevillard lisäsi:
— Kiitoksia, Thérèse. Luultavasti minä en tarvitse. Mutta olen onnellinen tietäessäni, että jos niiksi tulisi, voisin kääntyä teidän puoleenne.
Viimeisenä sitten lausui sukuvanhus mielipiteensä hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, jossa korostuvilla kohdilla oli kuin säröllisen kellon sävyä:
— Isä on omaisuutensa luontainen määrääjä, François. Sinä olet yksin vastuunalainen eikä sinun tarvitse keltään kysyä. Minä olin isäsi nuorempi veli. Me jouduimme aikaisin orvoiksi: hän kasvatti, ohjasi, auttoi meitä, sillä hän oli perillinen ja perheen pää. Siihen aikaan — se oli Sardinian aikaa, ennen Ranskaan yhtymistä — saivat tyttäret ainoastaan laillisen naimaosuuden eikä heitä naitu myötäjäisten vuoksi; tila jäi yhden ainoan osaksi velvoituksineen, joita perillinen ei olisi jättänyt täyttämättä: elättää, tukea ja avustaa nuorempia, vastaanottaa sairaat, puutteessaolijat ja vanhukset. Nykyinen nuori väki ei tiedä, mitä silloin edusti perintötila, joka oli perheen aineellinen mahti, koko perhekunnan, joka oli ryhmittynyt yhden päämiehen ympärille ja jonka yhteishenki takasi sen koossapysymisen ja kestävyyden. Nykyaikana ei kannata säilyttää tilaa. Jos et sitä myy, ryhtyy laki sitä paloittelemaan. Pakollinen jako hävittää perintötilan. Periaate kukin puolestaan yhtäältä ja toisaalta valtion alituinen ja etuileva sekaantuminen elämän kaikkiin toimiin hävittää perheen. Me näemme mitä tämä valtion orjuuttamien yksilöiden yhdyskunta saa aikaan.
Hän naurahti ylenkatseellisesti ja lopetti siirtyen jo kauemmas yleisistä mietelmistä.
— Mutta sinä olet oikeassa pitäessäsi meidän kunniaamme tärkeämpänä kuin omaa varallisuuttasi. Oikein on myöskin, että olet asian meille ilmoittanut. Me olemme olleet luonasi hyvien päivien aikana. Kohtalo on sinua kolhaissut; me olemme paikalla. Omasta kohdastani ei minulla ole paljoa. Neuvoseläkkeeni ohella ei minulla liene kuin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen tuhannen frangin arvosta arvopapereita, joiden korot ovat eläkkeeni lisänä. Minä olen jo vanha. Minun jälkeeni saat sinä ne, ja vaikka heti, jos tarvitaan.
Herra Roquevillard vastasi liikutettuna koruttomasti:
— Minä olen ylpeä teidän hyväksymisestänne, setä, ja avuntarjouksestanne liikutettu. Nyt on suunnitelmani helpompi toteuttaa. Tämä aineellinen uhraus merkitsee Mauricen vapauttamista: kokemukseni nojalla katson sen melkein varmaksi. La Vigietä en usko voivani pelastaa. Tässä on luettelo meidän omaisuudestamme.
— Se ei kuulu meille, keskeytti sukuvanhus nousten ylös.
— Päinvastoin minun on se teille esitettävä, jotta tietäisitte, että jos La Vigie kerran on joutunut pois Roquevillardien hallusta, se ei tapahtunut ilman murhetta eikä ilman pakkoa. Te olette minun todistajiani. La Vigien arvo on vähintään satakuusikymmentätuhatta frangia. Saint-Cassinissa oleva metsäni on arvioitu kahdeksikymmeneksituhanneksi. Germaine on saanut myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta frangia.
— Onko minun suoritettava ne yhdellä kertaa vai erissä? kysyi pelokkaana Charles Marcellaz, jonka jalomielisyys oli sitä ansiokkaampaa, kun hän mielessään tunsi moitteita, katumusta ja epäröintiä. Ne ovat sijoitetut suureksi osaksi Lyonissa ostamani toimiston hintaan.
— Ei missään tapauksessa, ystäväni. Ne kuuluvat teille lopullisesti ja teillä on kolme lasta. Kun Félicie meni luostariin, sijoitimme kaksikymmentätuhatta frangia hänelle elinkorkoon. Ja me olimme varanneet Margueritelle yhtä suuret myötäjäiset kuin Germainelle. Näistä varoista on hän nostanut kahdeksantuhatta frangia, jotka hän lähetti veljelleen.
— Satakahdeksantuhatta, yhteenlaski puoliääneen Léon, joka oli nyrpeän näköinen. Se alkaa olla kallis poika.
Eikä hänellä sittenkään vielä ollut tietoa niistä pikkulainoista, joita hänen oma äitinsä ja entinen ylioikeusneuvos olivat vuosi sitten Mauricelle antaneet.
— Isä, sanoi Marguerite, käyttäkää minun myötäjäiseni. Minä en kuitenkaan mene naimisiin.
— Nainen on luotu aviota varten, todisti leski.
Mutta Marguerite lisäsi päättävällä äänellä:
— Minulla on opinnäytteitä, minä ryhdyn työhön. Minä perustan koulun.
— Vaikka naisten, minun mielipiteeni mukaan, ei pitäisi periä, lausui väliin setä Etienne, niin minä luovun periaatteistani hänen hyväkseen. Hänelle minä jätän perinnöksi neljäkymmentätuhatta frangia.
— Kolmekymmentä tuhatta, oikaisi Léon, joka arvioi omaa tappiotansa.
— Ei, neljäkymmentä, toisti vanhus, joka yhteisessä pulassa luopui kitsaudestaan lopullisesti, vaikka vaivalloisesti. — Minä pienentelin äsken tahtomattani. Onpa niitä neljäkymmentäviisikin, jos tarkoin lasketaan. Minä vetoan testamenttiini, joka asettaa sinut perintöni hoitajaksi, François.
— Kiitoksia hänen puolestaan, setä. Mutta minä en kajoa hänen myötäjäisiinsä, jo muutenkin vaillinaisiin, paitsi jos minun on mahdotonta heti ja hyväksyttävillä ehdoilla muuttaa rahaksi La Vigie. Sillä tilan myynti, jos se käy laatuun, on parempi kuin laina. Minä olen sitä harkinnut. Maan kannattavaisuus on nykyään epätietoista. Meidän viinitarhojamme ja vehnäpeltojamme kohtaa kulkuneuvojen mukavuuden vuoksi niin kauas ulottuva kilpailu, että me emme voi enää arvioida niiden satoa. Minusta on parempi turvata Margueriten tulevaisuus ja antaa poikieni itse huoltaa toimeentulonsa. Ellen saa sitä myydyksi, on tila kuitenkin aina takeena lainan saantia varten.
— Me myöskin, vakuutti leski, tulemme takuuseen.
— Tiettävästi, vakuutti setä Etienne.
Perheneuvottelu oli päättynyt. Hyvästeltiin ystävällisesti, paitsi
Léon, joka näytti hiukan kylmäkiskoiselta.
— Takaaja aina lopulta saa maksaa, huomautti hän äidilleen portailla.
— Minä maksan, sanoi tämä tiukasti.
— Sinä olet liian hyvä.
— Ja sinä liian kiittämätön.
— Se oli minun isäni. En minä.
— Sinun isäsi ja sinä, eikö se ole sama asia?
— Ei.
Charles meni saattamaan herra Etienne Roquevillardia, ja asianajaja jäi yksin tyttärensä kanssa. Ulkona himmeni valo. Torni ja arkisto verhoutuivat usvaan kuin iltavaippaan. Työhuoneessa asui talvisen illan tulolle ominainen alakuloisuus. Marguerite lisäsi puita uuniin.
— Minä olen tyytyväinen, sanoi isä. Se kävi hyvin.
Mutta Marguerite oli kuohuksissaan serkkuaan vastaan:
— Léon on surkea. Minä inhoan häntä.
— Hänen äitinsä on hyvä ihminen.
He vaikenivat. Sitten katselivat molemmat seinällä olevaa La Vigien karttaa. Mustien piirtojen asemesta näkivät he viininkorjuun kirkkaassa päivänvalossa, kultaisia viinitarhoja, leikattuja peltoja, ja laajan ja mukavan vanhan kartanon. Se oli tuomitun tilan viimeinen katse.
Niinkuin Maurice Lémencin kukkulalta ennen lähtöänsä, sanoivat hekin tilalle hyvästit, mutta toisenlaatuisen rakkauden vuoksi, josta he eivät odottaneet omakohtaista onneansa.