III.
NOTARIO FRASNEN TAITAVA TEMPPU.
Koko Chambéryssä ei puhuttu muusta kuin maitre Frasnen taitavasta tempusta. Se oli yleisenä keskustelunaiheena niissäkin iltakutsuissa, jotka herra ja rouva Sassenay toimeenpanivat tyttärensä Jeannen täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Maalaisseurapiireille on ominaista, että miehet kertovat seuroissakin omista puuhistaan ja kaupungin asioista eivätkä unohda huveissakaan afäärihuolia: kahden valssin välillä jättävät he naiset kadehtimaan toistensa pukuja ja kerhoutuvat joka nurkkaan kertomaan rahahuolistaan ja ammattinsa vastuksista. Mutta nyt jännitti yleistä mielipidettä perhedraama, joka suisti vanhasta yhteiskunnallisesta asemastaan Roquevillardit ja joka saisi ratkaisunsa ylihuomenna — oli näet joulukuun 4 päivä — ylioikeuden istunnossa. Myrtyneenä niin selviömäisestä ja kauan kestäneestä arvokkaammuudesta, nykyajalle ominaisen tasoitushalun kannustamana ja sen lisäksi vielä ärtyneenä itsepintaisesta kopeudesta, joka ei onnettomuudessakaan alentunut valittamaan ja kerjäämään sääliä, kärkkyi tämä yleinen mielipide näytelmän loppua nähdäkseen suvun, jota ennen oli pidetty kaupungin kaunistuksena, lopullisesti kukistuvan.
Läsnäolevat lakimiehet, lääkärit, tehtailijat, rahamiehet olivat eristäytyneet tupakkahuoneeseen ja vain muutamat heistä kunkin tanssin alussa syöksähtivät salissa olevien nuorten rouvien ja neitojen sikermään, ikäänkuin voitokkaaseen uloshyökkäykseen linnoitetusta paikasta, palatakseen taas takaisin miesten seuraan. Heidän joukossaan oli vain yksi, joka ei kiinnittänyt huomiota notarion ovelaan temppuun, jota toiset paheksuivat, toiset taas pitivät etevänä: se oli vicomte de la Mertellerie. Hän oli siinä määrin syventynyt neljänteentoista vuosisataan herttualinnan historiassa, jota hän valmisteli. Turhaan yritti hän herättää naapureidensa mielenkiintoa Amadeus V:n kekseliäisyyteen, joka vuonna 1328 rakennutti puuputkia johtaakseen St. Martius-lähteen veden aina suuriin keittiöihin saakka — täällä se kertyi suuriin kivialtaisiin, missä säilytettiin herttuallista pöytää varten hankittuja kaloja —: kukaan ei välittänyt tästä jaarittelusta, joka oli myöhästynyt lähes kuusisataa vuotta. Kankeanjuhlavan ja kuivan näköisenä piti oikeuden presidentti herra Latache, osoittaen puheessaan asemansa ja persoonansa arvokkuutta, puoliansa pientä asianajaja Coulangesia vastaan, joka hajuvesille tuoksuvana, puuteroituna ja huolellisesti kammattuna nuoren koulun nimissä puolusteli herra Frasnea.
— Ei, ei, vakuutti presidentti juhlallisesti, rikosoikeus käy valtiossa ennen sivilioikeutta. Hänen piti odottaa lautakunnan tuomiota ennen vahingon aineellisen korvauksen vastaanottamista. Taikka sitten oli herra Frasne, vahingonkorvauksen saatuansa, velvollinen peruuttamaan kanteensa. Hyötyminen ja kosto eivät sovi yhteen.
— Anteeksi, huomautti kuumaverinen asianajaja valmiina otteluun. Keskustelkaamme, pyydän. Herra Frasne on tehnyt Maurice Roquevillardia vastaan syytöksen sadantuhannen frangin kavaltamisesta ja asia on oikeudessa. Herra Roquevillard vanhempi tarjoutuu suorittamaan hänelle tämän summan takaisin ennen tuomion langettamista ja te moititte häntä sen vastaanottamisesta.
— Minä en moiti vastaanottamista mutta sitä, että hän sen jälkeen jatkaa kannettansa. Enkä minä ymmärrä herra Roquevillardia.
— Oh! Hän tietää poikansa syylliseksi ja ostaa tällä tavoin lautamiesten anteeksiannon. Herra Frasne taas, kun lautakunnan tuomiota ei koskaan voi varmasti ennakolta tietää, on pitänyt yhden varmuuden kahta mahdollisuutta parempana. Muuten kuuluu hän oikeudessa aikovan vedota tähän maksuun tunnustamisen todisteena. Se on hiukan karkeata.
— Mielenkiintoinen juttu, ennen kaikkea. Herra Roquevillard vanhempi, vaikka en käsitäkään hänen tekonsa vaikuttimia, on kuitenkin liian kokenut antaakseen sellaisen aseen vastustajansa käteen ilman varokeinoja. Kuitti, jonka hän tietenkin on vaatinut, mainitsee epäilemättä, että vaikkakin hän maksaa kolmannen henkilön velan, hän ei kuitenkaan tunnusta, että tämä kolmas on hänen poikansa.
— Kuitissa on todella tämä huomautus, vieläpä hyvin jyrkässä muodossa, ilmoitti asianajaja Paillet, joka tuli ottamaan osaa keskusteluun minuuttiakaan menettämättä.
— Minä arvasin sen, riemuitsi herra Latache. Ja herra Frasnen olisi ollut parempi vedota oikeuden päätökseen ennenkuin meni panemaan nimensä semmoisen paperin alle.
Mutta herra Coulanges ei katsonut itseään voitetuksi.
— Mitä tuommoinen kuitti todistaa? Maksaako kukaan sataatuhatta frangia jonkun tuntemattoman puolesta?
Läsnäolijat katsoivat hänen olevan oikeassa ja ilmaisivat sen hyväksyvällä murinalla: ei semmoista tehdä ilman pakottavaa syytä. Mutta hänen voittonsa oli lyhyt. Asianajaja Paillet riisti sen häneltä kädenkäänteessä. Tämä hilpeä, pyöreä ja lihava mies tiesi kaikki, liikkui kaikkialla, puhui kaikki.
— Minä huomaan, sanoi hän, että te ette tunne herra Frasnen ovelinta temppua.
— Kertokaa.
— Ah! ah!
Hän saattoi uutisellaan ympäristönsä jännitykseen. Mutta kun soittokunta viritti iänikuista lansieerikatrillia, jätti hän katalasti kuulijansa noloiksi ja kieri kuin kerä erään naisen luo, jonka hän vei tanssiin. Paremman puutteessa kerääntyivät herrat ovelle katselemaan aikansa kuluksi katrillin kulkua. Posket punaisina, muulloin valtoimet hiukset hyvässä järjestyksessä, solakkana ja hentona vaaleansinisessä hameessa, jonka kaarteesta kohosi hivelevän valkoinen kaula, noudatti Jeanne Sassenay tanssin kuvioita huolellisesti ja tärkeän näköisenä. Herrat lausuivat arvostelukaan:
— Sangen sievä, tuo pikkuinen.
— Liian laiha: katsokaa solisluita.
— No. Kahdeksantoista vanhana.
— Oh, hän menee pian naimisiin.
— Kuinka niin?
— Suuret myötäjäiset.
— Mutta veli tekee velkaa.
— Kuka hänet nai?
— Ei tiedetä vielä. Puhutaan Raymond Bercystä.
— Neiti Roquevillardinko entisestä sulhasesta?
— Hän aloittaa täällä pian lääkärintoimensa.
— Se on totta: hän ei ole vielä tappanut ketään.
Loppukarkelon jälkeen saattoi asianajaja Paillet, joka tunsi itsensä janoiseksi, naisensa bufettiin, joi samppanjaa, söi hanhenmaksapasteijin ja suvaitsi näin virkistyneenä palata seuraan, jossa hänen pakenemistaan ankarasti paheksuttiin. Mutta hän uhkasi nauraen:
— Jos ette ole siivolla, ette saa tietää mitään.
— No, me kuuntelemme.
— Te märehditte aina vielä sitä juttua, että herra Roquevillard on korvannut herra Frasnelle satatuhatta frangia.
— Onhan se jo jotakin.
— Pikkujuttu siihen verraten, mitä nyt saatte kuulla.
Ensimmäisten polkantahtien kuuluessa käänsi hän päätään ja näytti siltä kuin olisi hänellä sydäntä uudelleen karata ja jättää kuulijansa toisen kerran tyhjille lupauksille. Sikermä miehiä asettui päättävästi oven kohdalle sulkemaan häneltä tietä.
— Teidän on lämmin, se olisi varomatonta, huomautti herra Latache.
Mutta asianajaja Coulanges käytti toista keinoa ja epäili, ettei miehellä ollut mitään kerrottavaa. Heti aukaisi salatietäjä suunsa ja laski saaliinsa irti:
— Etteikö ole? Herra Frasne saa ilmaiseksi La Vigien kartanon, joka on lähes kahdensadantuhannen frangin arvoinen.
Kaikui epäileviä huudahduksia:
— Vielä mitä.
— Te teette meistä pilaa.
Asianajaja Bastard ja viskaali Vallerois, jotka olivat keskustelleet syrjempänä, lähestyivät korvat höröllä.
— Niinkuin sanottu, korosti puhuja. Ilmaiseksi.
— Mutta kuinka?
— Näin. Herra Roquevillard on, hankkiakseen tarvitsemansa rahat, pannut La Vigien myytäväksi. Notario, maitre Doudan, on siitä hänelle tarjonnut satatuhatta frangia maksettavaksi heti käteisesti, mutta ehdolla, että hän ilmoittaa ostajan nimen vasta viidentenätoista päivänä. Viidestoista päivä, pankaa mieleenne tämä lykkäys. Herra Roquevillard, jolla ennen oikeuden istuntojen alkamista ei ollut valinnan varaa, suostui. Hän ei voinut toivoa saavansa enempää näin lyhyessä ajassa. No niin, erään apulaisen lörpöttelyn vuoksi tiedetään nyt — minä kuulin sen vastikään — että todellinen ostaja on herra Frasne. Herra Frasne siis antaa satatuhatta frangia toisella kädellä ottaakseen samat rahat takaisin toisella ja pääsee tällä yksinkertaisella keinolla suurenmoisen kartanon omistajaksi.
Tämä häikäilemättömyys meni liian paljon yli tavallisten metkujenkin mitan ollakseen herättämättä hämmästystä. Ei etsitty sen moraalista syytä enempää kuin oli syvennytty Roquevillardien tekoon vanhan sukukartanon uhraamiseen. Onnettomuudessa, joka häntä oli kohdannut ja joka hävitti hänen kotinsa ehkäpä omaisuutensakin oli herra Frasne tarttunut siihen, mikä häntä vielä kykeni innostuttamaan, afääreihin, niinkuin taiteilija etsii lohdutusta taiteestaan tai armelias nainen hyväntekeväisyydestä. Kontrahtien ja numeroiden sokkeloiden selvitys haihdutti hänen surullisia ajatuksiaan. Hän unohti omat harminsa möyriessään asiakkaidensa asioita ja vastakkaisten etujen ristiriita tuotti hänelle tyydytystä. La Vigien juttu häntä erikoisesti innostutti: se tarjosi tilaisuuden rohkeaan taktilliseen kaappaukseen, jonka kiusausta hän ei voinut vastustaa. Hän toivoi sen pysyvän salassa hovioikeuden istuntokauden loppuun. Mutta mikä salaisuus voi säilyä kaupungissa jossa ei ole kahtakymmentätuhatta asukasta ja jossa jo sulkeutunutta perhe-elämää pidetään vaateliaana omituisuutena?
Ensimmäisenä lausui mielipiteensä herra Latache parilla sanalla, jotka hovioikeuden presidentin lausumina olivat melkein tuomion arvoiset:
— Se on säädytöntä.
— Ei ensinkään, intti Coulanges. Tila on myytävänä, se ostetaan. Siihen on oikeus.
Yhtäkaikki sai herra Frasnen ovela temppu vain vähän hyväksymistä jo senkin nuorison puolelta, joka nykyään sijoittaa innostuksensa niinkuin rahansakin vain varmoihin papereihin. Useimpien mielestä meni tämä kuitenkin liian pitkälle, ja nyt paheksuttiin hänen tekoaan enemmän kuin vuosi sitten hänen vaimonsa pakoa. Lisäksi teki se, että hän oli kotoisin Dauphinésta, hänestä nurkkapatrioottien silmissä muukalaisen, joka tämmöisillä tempuilla rikastutti itseään maan kustannuksella. Tosin ei ollut pahastuttu Roquevillardien masennusta, joiden ylemmyys ärsytti yleistä keskinkertaisuutta; mutta ällistyttiin, kun nähtiin heidän itsensä lisäävän onnettomuuttaan ja omin käsinsä täydentävän tuhoansa. Mistä tämä lahjoittelu, jos Maurice ei ollut syyllinen, ja jos hän taas oli, miksi tämä tunnustus? Nuorukaisen päätöstä ei näet tunnettu. Herra Hamel oli ammattivelvollisuuden mukaisesti vaiti ja herra Bastardin vaikenemiseen oli eri syynsä: herkutellen, näistä huomiotaherättävistä seikoista toivoi hän vielä, että hänen apuaan tullaan pyytämään.
Näissä mietteissään katsoi hän parhaaksi olla mitään lausumatta. Piiri, jossa asiaa pohdittiin, hajosi, kun tanssin päätyttyä toisia vieraita tuli huoneeseen. Keskustelu jatkui siellä täällä pienemmissä ryhmissä, niinkuin sammutettava tuli, jonka liekit rätisevät hajotettuinakin. Prokuraattori Vallerois joutui yhteen herra Bastardin kanssa eräässä kolkassa.
— Teillähän on mainio tilaisuus puolustuspuheessanne, sanoi hän, peitota rouva Frasnen miestä purevalla pilalla.
— Ei ole vielä varmaa, että minä tulen puolustajaksi, vastasi asianajaja.
— Kuinka, ettekö te pidä puolustuspuhetta? Tämä ajattelematta livahtanut tunnustus täytyi selittää toisella.
— Tuo hölmö nuorukainen tahtoo välttää vakavaa puolustusta säästääkseen rakastajattarensa kunniaa.
Nämä sanat lausuttiin ylenkatseellisen pilkallisesti. Ja herra Bastard selitti tarkkaavalle prokuraattorille, että syytetty kielsi jyrkästi viittauksenkin rouva Frasnen syyllisyyteen.
— Jos ette te, kuka sitten puolustaa?
— En tiedä. Ehkä herra Hamel.
Esimiestä ei kohdeltu paljoa suuremmalla kunnioituksella kuin syyllistä rouvaa. Hänen vanhuutensa ja voimattomuutensa arviointia ilmaisi se ilkkuva sävy, millä hänen nimensä lausuttiin.
Hetken vaitiolon jälkeen päätteli herra Vallerois:
— Minä ymmärrän nyt herra Roquevillardin menettelyn. Hän hävittää itse varkauden pelastaakseen poikansa. Se on viimeinen keino. Hän ei epäröi uhrata omaisuuttaan… Se on kaunis teko.
Herra Bastard vastasi tähän kiitokseen kaksimielisellä kädenliikkeellä.
— Asia jää tietenkin kahdenkeskiseksi, lausui hän viitaten ammattisalaisuuteen.
Ja parta sirosti levällään paidanrinnustimella kulki hän erästä naisryhmää kohti hitain ja majesteetillisin askelin kuin pyrstöään pöyhistelevä riikinkukko.
Yksin jäätyään ei prokuraattori kiiruhtanut seuraa etsimään. Hän ajatteli edelleen herra Roquevillardia kunnioituksen tuntein ja hän muisteli tämän miehen murheellista ja miehekästä elämää siitä päivästä alkaen, jolloin hän virkahuoneessaan oli ilmoittanut hänelle herra Frasnen kanteen ja heti havainnut hänet itsestään välittämättömäksi, ylpeäksi, valmiiksi uhrauksiin.
»Miksikä», kysyi hän itseltään, »olen minä täällä ainoa hänen luonteensa suuruuden ymmärtäjä? Ei kukaan läsnäolevista ylettynyt edes hänen nilkkaansa korkeammalle, ja samat miehet kuitenkin puhuivat hänestä vastikään yliolkaisesti, ikäänkuin onnettomuus olisi häntä pienentänyt ja tehnyt heitä huonommaksi. Maaseutu on kostonhimoista ja kateellista.»
Ääripiirteiltään oli draama liikuttava ja siitä nautittiin. Nuori Maurice saattoi, tullessaan aseettomana lautakunnan eteen, perheensä turmioon, mutta hänen isänsä uhrasi vanhan sukukartanon puolesta hinnasta pelastaakseen tuhlaajapoikansa. Mutta jos hänen asianajajansa suu oli tukittu, voisi toinen ääni, arvovaltaisempi ja korkeammalta tuleva, saattaa itsensä kuuluville. Olihan, riitapuolten lausuttua sanottavansa, yleisen syyttäjän vuorostaan esitettävä oma kantansa. Eikö hänen velvollisuutensa ollut, tämänlaatuisissa, enemmän yksityiskuin yleisluontoisissa jutuissa tavanmukaisen »oikeuteen» vetoamisen asemesta astua väliin tarmokkaasti, paljastaa vihdoinkin kaiken tämän turmion yksinomainen alku ja juuri, rouva Frasne, ainoa syyllinen luottamuksen väärinkäyttöön, josta häntä lisäksi ei edes voitu tuomita? Mikä kaunis tilaisuus palvella oikeutta ja kohtuutta, antaa itsekullekin tekojensa mukaan ja tuottaa hiukan iloa tuohon niin kovasti kolhaistuun perheeseen!
Kaikki nämä mietteet kiertelivät herra Valleroisin päässä. Mutta hän oli syrjäinen: toinen henkilö edusti hovioikeudessa yleisen syyttäjän virkaa, eikä hän. Maurice Roquevillardin juttu ei enää kuulunut hänelle. Sitäpaitsi hän oli esteellinen jo sen tavattoman välityksen vuoksi, jota hän viime vuonna oli yrittänyt notarion suhteen ja joka ei ollut kauan aikaa voinut pysyä salassa. Miksikä siis sekaantua asiaan, joka ei enää hänelle kuulunut, ja joka tuotti hänelle vain ikävyyksiä? Oman mukavuutensa vuoksi oli hänen tyydyttävä osoittamaan myötätuntoansa vain pysymällä passiivisena.
Ollakseen syventymättä itsekkyyteensä ja sitä tuomitsematta sekaantui hän vierasten joukkoon ja rauhoittui tuntiessaan seuraa ympärillään. Vertaistensa läsnäolo oli ihmiselle lohdutus, kun hän joutuu kiusaukseen mitata pienuuttansa. Ja tätä kiusaustakin tuntevat vain parhaat.
Kulku bufettiin oli synnyttänyt molempien salien, vastaanottohuoneen ja ruokasalin läpi alinomaisen ihmisvirran, jota nuoret herrat käyttivät liehitelläkseen nuoria neitoja. Muutamat näistä vain tanssinhaluisina huutelivat äänekkäästi soittajia. Toiset osoittivat jo ilmeistä alkutaitoa siinä keimailussa, joka tähtää puolison valloittamiseen. Mutta kolmannet — vaikka heitä ei ollut monta — eivät ensin pikaisella silmäyksellä todenneet, oliko miesten nimettömässä sormusta vai ei käydessään täydellisellä taidolla vastaamaan heidän mairitteluunsa. Kilvan hiuskorujen, kaulavöiden, rannerenkaiden ja sormusten jalokivien kanssa viskelivät hilpeän nuorison silmät säteileviä välkkeitä lamppujen valossa. Räikeinä niinkuin kirkkaat pilvet vesivärimaalauksissa vilkkuivat vaaleat tanssipuvut mustien frakkien välissä.
Mihin luokkaan kuului neiti Jeanne Sassenay, joka juuri erkani joukosta neiti Roquevillardin viimevuotisen sulhasen Raymond Bercyn käsipuolessa, äitinsä valvovan katseen häntä seuratessa hartaasti huoltapitävänä ja hiukan oudostuneena? Oliko hänen pieni päänsä, suhtamuotoinen kuin kreikkalaisen kuvapatsaan pää, joka kivihartioiltaan kohoaa niin sirona ja ryhtivarmana, niskalta niin heiverä, ettei jaksanut säilyttää hylätyn ystävättären muistoa? Näköhäiriötä vain oli noiden katseiden vilpittömyyden kuultavansininen sees? Hänen poskillaan oli vielä punanhehkua tanssin jäljeltä. Mutta hän ei hymyillyt, hän rypisti kulmiansa, puristi huuliansa ja näytti tehneen vakavan päätöksen, joka ei ollut hänen lapsellisherttaisen ilmeensä mukainen.
— Minä en ole vielä tanssinut kanssanne, sanoi nuori mies. Suonette minulle yhden valssin?
— En, vastasi tyttö tylysti, katsahdettuaan, että he olivat yksin.
— Miksi ette? Ovatko teidän kaikki valssinne jo varatut?
— Ei läheskään.
Herra Bercy ei ottanut häntä vakavalta kannalta, vaan loukkautumisen asemesta alkoi nauraa.
— Vai on teitä minusta varoitettu: kiitos.
Tyttö huoahti kuin väsynyt työmies heittäessään raskaan taakan hartioiltaan.
— Ei, mutta minun on tosiaan syytä teitä varoittaa, herra Bercy. Teidän äitinne on puhunut minun äidilleni. Äiti ei salaa minulta mitään, tai jos salaa, niin minä kuitenkin arvaan. No niin!.. en koskaan, kuuletteko, en koskaan tule teidän vaimoksenne.
Ällistyneenä kivahti nuori mies.
— Anteeksi, neiti, en ole teidän kättänne pyytänyt.
— Äitinne on tunnustellut maaperää, kuten niin sopivasti sanotaan.
— Äidit sommittelevat paljon suunnitelmia poikiansa varten… Niin maireinen kuin tämä olisikin, se ei minun aikeisiini soveltuisi.
— Oh! Sen parempi.
— Minä nähkääs en mene lainkaan naimisiin.
— Siinä teette väärin.
Tämä moite tuosta lapsekkaasta suusta oli omituinen ja miltei hassunkurinen. Jeanne lisäsi:
— Joka on saanut elämässään kohdata semmoisen nuoren tytön kuin
Marguerite Roquevillard on, se ei mene itse hävittämään sellaista onnea.
Siihen oli Jeanne tahtonut tulla. Nyt Raymond sen ymmärsi. Tyttö olisi nuoren miehen ilmeiden vaihtelusta voinut havaita kuinka oikeaan hän oli osunut, mutta siinä iässä eivät silmät vielä ole kylliksi tottuneet seuraamaan sisäisten liikuntojen väreilyä. Niinpä menikin hän suhdattomiin ryhtymällä julistamaan vasta koulupenkiltä päässeen tytön ihmishalveksumista.
— On aina huonoa, hyvä herra, hylätä morsiamensa. Mutta kun häntä kohtaa kova onni, niin se on suorastaan inhoittavaa.
Millä oikeudella kävi hän nuhtelemaan toista näin häikäilemättömästi? Raymond Bercytä se suututti, ja kuitenkin tunsi hän sydämensä pohjalla kirpeää iloa kuullessaan puhuttavan Margueritesta. Kumpikin tunnelma tuli esiin hänen vastauksessaan.
— En ole valinnut teitä tuomarikseni, neiti. Mutta jos te puhutte toisen nimessä, niin vastaan teille…
— Minä en puhu kenenkään nimessä.
—… Että teidän tietonne eivät ole oikeat. Minä en purkanut kihlausta, joka oli minulle rakas.
— Joka teille oli rakas! Niin, kun päivä paistaa, silloin on kyllä teikäläisiä paikalla; mutta kun sataa, ei ole enää ketään.
— Kuulkaa, te käytte kohtuuttomaksi. Minä alan menettää kärsivällisyyteni.
Mutta tytön ote oli luja eikä hän vain hellittänyt:
— Joka suuttuu, se on väärässä.
— Minä en ole teille tilivelvollinen, neiti. Tietkää kuitenkin, että neiti Roquevillard purki kihlauksemme omasta aloitteestaan.
— Jalomielisyydestä.
— Kysymättä minun sydäntäni, välittämättä minun tuskastani.
— Mutta silloinhan teidän ei olisi pitänyt hyväksyä purkausta.
Tyttö oli aivan punainen, pois suunniltaan, ja vaivoin vain toinenkin sai pysytyksi tyynenä:
— Entä jos hänen veljensä on tuomittu?
— Ihana juttu!
— Mitä? Niinkö, neiti?
— Niin, toden totta! Jos minä rakastaisin, niin minusta olisi yhdentekevää, vaikka sulhaseni lähetettäisiin kuritushuoneeseen. Minä seuraisin häntä sinne, ymmärrättekö, herra. Ja jos päästäkseni häntä seuraamaan täytyisi tehdä rikos, minä tekisin sen. Pif paf, heti kohta.
— Te olette lapsi.
Mutta äkkiä muutti Raymond sävyä ja lausui käheällä äänellä:
— Luuletteko, etten minä häntä kaipaa?
Yhtä äkisti muuttuneena kuin toinenkin ja riemuiten oli tyttö vähällä kapsahtaa tämän kaulaan, ja rouva Sassenay, jota tytön eleet kaukaa kummastuttivat, tuli levottomaksi ja alkoi lähestyä.
— Ah! Aavistinhan, että te ette voinut haluta naimisiin minun kanssani. No hyvä, rientäkää nyt. Juoskaa selittämään asianne Margueritelle. Pyytäkää häntä minunkin puolestani antamaan teille anteeksi. Ja ottakaa nopeasti jälleen paikkanne perheessä ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen se on liian myöhäistä. Se on parempi kuin hoidella potilaita kaiken maailman kelvottomilla lääkkeillä.
— Kiitos.
— Menkää heti.
— Mutta kello on puoli kaksitoista.
— Sitten huomenna.
Rouva Sassenayn, joka suuntasi kulkunsa tytärtään kohti, pidätti sikermä, jossa puhuttiin vilkkaasti ja joka yhä suureni.
— Oletteko varma? kysyi herra Vallerois nuorelta upseerilta, jonka univormussa oli esikunnan kainalopunos.
— Täydellisesti. Tieto saapui divisionaan kello kuusi. Kenraali lähti mieskohtaisesti herra Roquevillardin luo.
— Mieskohtaisesti, totesi herra Coulanges, jota tämä virallinen käynti kukistuneen luona hämmästytti ja hämmensi.
Rouva Sassenay tiedusteli asiaa lähimpänä seisovalta, joka oli herra
Latache:
— Mistä tiedosta puhutaan?
— Luutnantti Roquevillardin kuolemasta, rouva. Hän on kuollut Sudanissa keltakuumeeseen.
— Kylläpä ne ovat onnettomia! lausui rouva säälin liikuttamana.
— Se on totta, rouva.
Näin ankara isku palautti Roquevillardeille naisten myötätunnon ja vaimensi miesten pahansuopuuden, joka olisi tyynesti sietänyt heidän aineellisen ja moraalisen masennuksensa. Tahdottiin nolata heitä, mutta kohtalo kolhaili heitä lakkaamatta, säälimättä. Herra Frasnen ja hänen etevän temppunsa kannattajat vaikenivat ja prokuraattori lausui yleisen tunnelman julki yhdellä sanalla:
— Ihmisparat!
Tämän keskustelun jälkeen katosi Jeanne Sassenay. Turhaan etsi hänen äitinsä häntä kautta koko huoneiston. Eteisessä kohtasi hän Raymond Bercyn, joka oli kiireesti panemassa päällysnuttua ylleen.
— Joko te lähdette, herra?
— Jo, rouva, vastasi tämä ennenaikaista poistumistaan selittämättä.
Rouva huomasi nuoren miehen hämmennyksen ja asettaen tyttärensä katoamisen tämän seikan yhteyteen alkoi todella tulla levottomaksi.
— Ettekö ole nähnyt Jeannea? kysyi hän puolisoltaan, jonka hän kohtasi salonkien kynnyksellä.
— En. Etsittekö häntä?
Herra Sassenay oli suora toimen mies, joka ei herkästi huomannut kaikkia sielunvivahteita, yhtä kykenevä voittamaan suurimpiakin aineellisia vaikeuksia kuin kykenemätön pysähtymään tunteita tarkkaamaan.
Rouva katsoi turhaksi ilmaista hänelle pelkoansa ja kehoitti vain pitämään huolta vieraista. Sitten läksi hän suoraan tyttärensä huoneeseen. Avattuaan oven ei hänen tarvinnut muuta kuin vääntää sähkövalon nappulaa nähdäkseen tyttönsä istuvan nojatuoliin kyyristyneenä ja itkevän hillittömästi ensinkään ajattelematta pukunsa tärveltymistä. Hyväillen alkoi äiti tiedustella:
— Jeanne; mikä sinun on?
— Äiti.
Se oli kuin pienen lapsen valitus, joka pian rauhoittuu.
— Miksi itket?
— Ajattelen Margueriten surua ja minä täällä tanssin.
Rouva Sassenay rauhoittui. Hän tunsi tyttärensä suuren ystävyyden neiti Roquevillardia kohtaan. Mutta kun nyyhkytykset eivät tauonneet, kysyi hän hellästi:
— Muistathan luutnantti Hubertin?
— Muistan… hän oli herttainen… mutta tennispelissä me riitelimme.
Hän oli aina voitolla.
Nuoren tytön huoli ei siis johtunut siitä.
— Marguerite-parka, jatkoi hän välittömästi. Enemmän kuin Hubertista pidin minä Mauricesta, joka on vankilassa. Hänet vapautetaan, eikö niin?
— Minä toivon niin, rakkaani.
— Viaton, vapautettuna tai vaikkapa tuomittunakin, se on aina kaunista, eikö ole, äiti?
— Oletko varma, että hän on viaton?
— Margueritenko veli? Totta kai!
Rouva Sassenay hymyili tätä purkausta ja tätä varmuutta, joiden ilmaisun hän oli aiheuttanut. Ja yhä hyväillen tytärtänsä muisti hän erään jo ammoin sukeutuneen keskustelunsa rouva Roquevillardin kanssa: »Kerran kenties», oli hurskas rouva lausunut, »jos Maurice sen ansaitsee, pyydän hänelle tyttärenne kättä. Siten jäisi hän teidän luoksenne.» Maurice ei ollut sitä ansainnut, mutta haaveilevan tytön mieleen oli hänellä yhä muinainen vaikutusvaltansa. Siinä oli vaara. Täytyi olla varuillansa. Ja päättäessään siitä huolehtia ajatteli Jeannen äiti tahtomattaan muita Roquevillardeja, kuolleita ja eläviä, niin ansiokkaita ja niin kovia kokeneita. Tanssisoiton sävelet kuuluivat huoneeseen.
— Pyyhi silmäsi, pikkuruinen. Varovasti. Hiukan puuteria. Hyvä. Sinä olet sievä tänä iltana. Nyt palatkaamme pian saliin. Meidän poissaolomme huomataan.
— Se on totta, äiti. Minä olen lupautunut tähän valssiin.
Ja äkkiä päästen ennalleen astui nuori tyttö äitinsä edellä käytävään.
… Tällä samalla hetkellä asteli Raymond Bercy, johon hänen ystävänsä Hubertin kuolema oli kipeästi koskenut, edestakaisin Roquevillardin talon edustalla. Linnan lumipeittoiset katot kimmelsivät tähtien valossa. Arkistontorni ja tapuli näyttivät valvovan nukkuvan kaupungin vartijoina. Työhuoneen neljästä ikkunasta, jotka hän hyvin tunsi, näkyi verhojen lomista heikkoa valoa. Siellä istuivat yhdessä Marguerite ja hänen isänsä, sydän uuden kohtalon iskun satuttamana.
Hänen teki mieli pyrkiä sisään, mutta hän ei uskaltanut. Hänen toimensa vaaraanjoutuminen, hänen vanhempaansa paheksuminen, yleinen mielipide, kaikki itsekkyyden pimeät voimat pidättivät häntä vielä. Mutta kylmässä yössä, myöhään jatkuneen kävelynsä kestäessä oppi hän omaa sydäntänsä ja tunsi, että suru ja sääli rakentavat rakkautta enemmän kuin ilo.