IV.
MAAN NEUVO.
Oli tehtävä päätös. Herra Roquevillardia oli vastikään kohdannut isku, sanoma hänen poikansa menettämisestä; lyhyt virallinen kirjelmä ilmoitti, että hän oli kuollut isänmaan palveluksessa, etäisellä etuvartiopaikalla, kaukana kaikesta avunsaannin mahdollisuudesta; mutta hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut antautua surunsa muisteloihin. Hubert, joka oli lähtenyt siirtomaihin etsimään vaaraa ja puhdistamaan tahrattua nimeä, oli perheensä unohtaneen Mauricen erheen viimeinen sovitusuhri. Huomenna oli Mauricen saavuttava oikeuteen, mutta ei vieläkään ollut päästy vaikeuksista, joita hän oli puolustukselleen asettanut. Tietenkään ei sukutilan uhraus saattanut olla turha. Luonnollisestikin teki vahingon korvaus vapauttamisen, joskaan ei varmaksi, niin ainakin luultavaksi, ja muutti aseman syytetyn eduksi. Mutta tämä vapautus juuri ei saanut tapahtua suosiosta tai säälistä. Jos mieli astua jälleen paikalleen kotilieden luo kaupungissa ja ammatissaan, jatkaa perimystänsä ja vuorostaan siirtää se eteenpäin, täytyi nuorukaisen lähteä oikeussalista pienimmästäkin väärästä epäluulosta puhdistettuna, syyttömänä mihinkään rikokseen lakia ja kunniaa vastaan. Mutta kuinka se oli saavutettavissa mainitsematta rouva Frasnen nimeä? Tosin oli herra Bastard La Vigien myynnin jälkeen vielä uudelleen tarjoutunut puolustajaksi.
— Asia tulee teille kalliimmaksi kuin kannattaisi, oli hän lausunut virkaveljelleen ammatillisella kyynillisyydellään. Mutta tämä jalomielisyys hellyttää lautamiehet. Nuo ihmiset, jotka ovat niin sanomattoman saitoja, itkevät ääneen kuullessaan, että olette myynyt maanne korvataksenne toisen tappion. He saattaisivat, lähemmin harkitessaan, tuomita sittenkin, sen huonon esimerkin vuoksi, jonka te annatte, ellei herra Frasnen ovela temppu, loppuponneksi oikeudessa paljastettuna, olisi omiansa saattamaan heitä raivoisaan ja suotuisaan kiihkoon.
Sillä oikeuden ja ihmisyyden hän arvioi vähäksi. Hän tunsi asian, hän tarjoutui. Maineensa vuoksi piti hän sitä tärkeänä. Kello viisi tulisi hän viimeisen kerran keskustelemaan herra Roquevillardin luo tämän ja herra Hamelin kanssa puolustuspuheensa pääpiirteistä. Mauricen isällä ei kuitenkaan ollut luottamusta tähän teatterimaiseen ja kielteiseen tapaan puoltaa sukunsa asiaa.
Aamiaisen jälkeen, johon hänen tyttärensä ja hän tuskin koskivat, nousi hän lähteäkseen ulos. Surun liian suuri paino tukehdutti häntä huoneessa. Ulkosalla kävi paremmin miettiminen. Ilma virkistäisi hänen ajatuksiansa, hänen väsyneitä voimiansa, hänen masentunutta mieltänsä. Kun hän jo oli ovella, kutsui Marguerite häntä:
— Isä.
Hän kääntyi mieli hellänä. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja jo ennenkin oli tytär ollut hänen uskottunsa, hänen neuvonantajansa, hänen päiviensä ainoa ilo. Pikku Julienin lähdettyä — Charles Marcellaz oli perheneuvottelun jälkeisenä päivänä vienyt tämän Lyoniin — olivat he aivan kahdenkesken vähitellen autioituneessa kodissa. Vielä viime yön olivat he viettäneet yhdessä melkein aamuun saakka, puhellen Hubertista, kyynelehtien, rukoillen. Sattuessaan lähelle oli isä hiljaa laskenut kätensä Margueriten kauniille hiuksille. Tyttö ymmärsi, että hän siunasi häntä hiljaa ja sanattomasti, ja hänen silmänsä, niin herkästi sumentuvat, niin kyyneleihin tottuneet, vettyivät vielä kerran.
— Isä, kysyi hän, mitä sinä olet päättänyt Mauricen suhteen?
— Bastard on valmis häntä puolustamaan. Kello viisi tulee hän tänne herra Hamelin kanssa. Minä menen ulkoilmaan miettimään lopullisia ohjeitani.
— Etkö halua, että tulen sinua saattamaan?
— En, pikkuruinen. Ole minusta huoleton. Minä työskentelen kävellessäni. Meillä ei ole aikaa haudata kuolleitamme. Elävät kutsuvat meitä.
— Sitten minä menen vankilaan, lausui neito.
— Niin, sinä voit hänelle ilmoittaa onnettomuuden.
— Maurice-parka, kuinka hän tulee kärsimään!
— Vähemmän kuin me.
— Oi, ei, isä, yhtä paljon kuin me ja enemmän kuin me. Hän syyttää itseänsä.
— Sopiikin. Hubert lähti hänen tähtensä.
— Senpä vuoksi, isä. Me itkemme, me, ilman itsesyytöksiä. Enkö saa sanoa hänelle mitään sinun puolestasi.
— Ei, ei mitään.
— Isä…
— Sano hänelle… pyydä häntä muistamaan, että hän on viimeinen
Roquevillard.
Herra Roquevillard lähti, kulki linnan editse ja asteli kaupungin ulkopuolelle. Oli kaunis talvipäivä ja aurinko kimmelsi lumella. Vaistomaisesti kääntyi hän Lyonin tielle, joka johtaa La Vigiehin ja joka oli hänen totunnainen kävelytiensä. Se kulkee Cogninin kylän läpi ja kääntyy, St Charles-sillan sahan takana, Viminesin ja St. Cassinin rinteiden välillä, Lépinen ja Corbeletin vuorten liepeille, jotka pitkänä jonona saattavat sitä Echellesin solaan. Saavuttuaan tälle kohtaa kääntyi herra Roquevillard ajatuksiinsa vaipuneena peltotielle, joka johti hänen entiseen kartanoonsa. Hän kulki Hyèresin poikki vievän vanhan sillan yli, jonka alla oli kapea railo vettä jäänreunojen välissä, mitä lehdettömät poppelit ja raidat eivät riittäneet verhoamaan.
Hiukan kaarrettuaan joutui hän autioon Montagnolen seinämien sulkemaan laakson mutkaan, jonne vuorenhuipulla oleva kellotapuli piirtyi taivasta vasten. Mutta hän ei huomannut yksinäisyyttään. Päinvastoin hän kulki ripeämmin ja tunsi huoltensa huojennusta. Olihan hän omalla pohjallaan, vieläpä molemmin puolin. Ja tuntui kuin hyvä maa olisi vastannut hänen vanhaan ja varmaan ystävyyteensä, hänen lapsuutensa muistoihin, jotka hänessä vieläkin elivät, koko siihen ihmistyöhön, joka luonnon jälkeen oli sen muovaellut. Tuosta viinitarhasta vasemmalla, jonka peitetyistä köynnöksistä hän erotti vain rautalangalla yhdistetyt seipäät, oli hän vielä syksyllä korjannut sadon. Oikealla, tuollapuolen puron, joka oli molempain naapurikuntain rajana, näkyi lehdetön rinne. Yksi ainoa puu näytti sitä vallitsevan — siinä oli se pyökki- ja tammimetsä, jonka hän säästöillänsä oli ostanut pyöristääkseen tilaansa ja jonka hän oli määrännyt hakattavaksi. Tuolla taas läheisemmän rinteen kyljessä näki hän kartanon, jota hän oli laajemmaksi rakennuttanut ja jonka ränstyneisyyskin todisti suvun sitkeyttä ja yhteyshenkeä. Hän menisi kartanoon, hyväilisi lapsia, joisi pehtorin kanssa, joka ei halveksinut alkoholia, pikarin viinaa, jonka hän itse sekoittaisi, ja katselisi ennen kaikkea laajaa näköpiiriä, jonka määräävinä, liikkumattomina piirteinä olivat vuorten valtavat muodostumat, hedelmälliset vainiot ja kaukainen järvi, sitten La Vigien ahtaampaa piiriä ja sen eri viljelyksiä.
Hajamielisenä kulki hän näin eteenpäin. Kotoisella maaperällä sai hänen astuntansa muinaisen joustavuuden, niitä aikoja muistuttavan, jolloin hän vuosien painosta huolimatta tunsi olevansa nuori, koska hän oli onnellinen, omiensa ympäröimä ja tukema.
Äkkiä hän pysähtyi:
»Täällähän», juolahtikin nyt hänen mieleensä, »minä en olekaan enää kotonani. Roquevillardit eivät enää ole täällä isäntiä. Mitäs minulla tänne on asiaa? Lähdetään pois.»
Ja hän kääntyi paluumatkalle pää painuksissa, niinkuin hedelmäpuutarhasta tavatulla maankiertäjällä.
Hän pysähtyi Cogninin ja St. Cassinin rajapuron luona, kulki sen yli ja oli tällä kertaa maankaistaleella, joka vielä liittämättömänä päätilaan ei kuulunut kauppaan ja oli nyttemmin hänen ainoa kiinteä omaisuutensa. Rinteen juurella hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, kuten peräytyvä joukko suojapaikan kohdatessaan. Sitten alkoi hän nousta rinnettä, vaikka vaivalloisesti, sillä jalka livetti ja hänen täytyi turvautua keppiinsä pysyäkseen pystyssä. Huonosti näkyvä polku haipui lopulta kokonaan. Silloin suuntasi hän kulkunsa puuta kohti, joka seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Se oli vanha tammi, joka oli säästetty, ei ikänsä eikä runkonsa ja oksakkuutensa vuoksi, vaan alkavan lahoutumisen tähden, joka halvensi sen hintaa. Sen tukevat lehdet, aivan käpristyneinä ikäänkuin paremmin itseään puolustaakseen, eivät kuivuneinakaan olleet hylänneet oksia, vaan näyttivät tuolla täällä vielä huurteenkin alta vasken väriä. Pitkin rinnettä rötkötti kaadettuja runkoja, joita hakkaajat eivät olleet ehtineet kuljettaa pois ennen talven tuloa, kuin ruumiita lumessa, toiset vielä pukimissaan, toiset jo alastomina.
Vihdoin pääsi herra Roquevillard päämääräänsä. Hän kosketti kädellään, kuin ystävä, puuta, joka oli viehtänyt hänet tänne saakka. Ja hän ihmetteli sen suuruutta ja jyhkeyttä.
»Sinä olet niinkuin minäkin», mietti hän pyyhkien otsaansa. »Olet nähnyt kumppaniesi kaatuvan ja seisot yksin paikoillasi. Mutta me olemme tuomitut. Aika on se kirves, joka pian meidät kaataa.»
Hän oli kulkiessaan hiukan myöhästynyt. Vaikka iltapäivä ei vielä ollut pitkällä, alkoi aurinko jo kallistua Lépinen harjan puoleen. Joulukuun päivät ovat niin lyhyet ja vuorten läheisyys lyhensi niitä vielä enemmän. Kukkulalta oli melkein sama näköala kuin La Vigiestäkin: edessä Lignal, alhaalla Echellesin laaksojono ja oikealla, taustassa, alangon takana, Bourgetin järvi, Révardin vuoret, Nivoletin säännölliset pengermät. Lumi tasoitti piirteitä, kohotti alankoja, yhtäläistytti maisemaa. Illan enteet loivat siihen hienosti punertavaa värinsävyä. Se oli maisemassa kuin vilun väre iholla.
Ilma oli kylmä ja herra Roquevillard tunsi vilua ja napitti päällysnuttunsa. Nyt, kun kävely ei häntä enää lämmittänyt, palautui taas iän ja huolten paino. Miksikä oli hän noussut tälle kummulle, ja tullut katsomaan rinnettä, jossa kaadetut puut jättivät maan paljaaksi ja joka muistutti hautausmaata? Tuliko hän tänne, vastapäätä vanhaa kartanoa, jonka hän useiden vuosisatojen säilyttämisponnistusten jälkeen oli luovuttanut pois, miettimään häviötänsä ja viettämään toiveidensa hautajaisia? Laakson toisella puolella saattoi hän erottaa rakennukset ja maat, jotka perinnön kautta olivat kuuluneet hänelle. Talo, joka vielä viime vuonna oli suojaansa koonnut koko perheen,, yhtyneenä ja hilpeänä, oli nyt suljettu eikä hän enää sinne milloinkaan palaisi.
Äänettömyys ja yksinäisyys ympäröi häntä tällä raastetulla hautakummulla. Hänen ympärillään, hänen sisässään oli kuolema. Ja niinkuin voitettu päällikkö taistelun jälkeen toimittaa nimienhuudon, palautti hän yksitellen mieleensä murheensa: huolten näännyttämän ja kaataman vaimonsa; luostariin ja merten taa joutuneen, häneltä poismenneen tyttärensä Félicien; vanhemman poikansa, paremman poikansa Hubertin, nuoruutensa kukkeudessa, kaukana Ranskasta, kaukana omaisistaan poistemmatun; kotiseutua paenneen Germainen; köyhyytensä vuoksi aviottomuuteen vihkiytyneen Margueriten, ja viimeisen Roquevillardin, hänen, josta rodun tulevaisuus riippui, joka oli vankilassa häpeällisen syytteen alaisena ja jota sukutilankin uhraamisesta huolimatta saattoi uhata tuomio. Turhaan oli hän pyhittänyt kuusikymmentä vuotta perheen viljelyyn. Yhden ainoan jäsenensä hairahduksen iskemänä, kaatamana virui suku La Vigien liepeellä, niinkuin nuo rinteen lumessa värjöttävät puut. Ja mieheen, jolle luja voima ja usko lupasivat voittoa, palasi tappion häpeä.
Alakuloisuudessaan nojautui hän tammeen, ikäänkuin se olisi ollut hänen onnettomuustoverinsa. Häneltä pääsi pitkä toivottomuuden huokaus, samanlainen kuin puulta, joka yhä uusiutuvista kirveeniskuista äkkiä horjahtaa ja alkaa kaatua. Taivaalla ja maalla oli tyyni, liikkumaton väri, eikä kumpikaan kuullut hänen valitustaan. Ja hän tunsi itsensä hyljätyksi.
Kaksi kyyneltä valahti hänen poskilleen. Ne olivat miehen kyyneliä, harvinaisia ja liikuttavia, koska ne ovat nöyryyden ja heikkouden tunnustus. Vilun ilman vuoksi ne vierivät vain hitaasti, puoliksi hyhmettyneitä lämmöttömiä poskipäitä. Hän ei ajatellut, että hän itki. Hän huomasi sen vasta havaitessaan erään ihmisolennon, joka vuorostaan pyrki hitaasti rinnettä ylös. Ja jottei häntä murheen valtaamana yllätettäisi, pyyhki hän silmänsä. Tulija oli vanha vaimo, joka kulki kokoamassa kuivaneista oksista risukimppuja. Kumarassa kulkien ei tämä nähnyt kummulla seisojaa. Vasta tultuaan tammen lähelle oikaisihe hän hiukan ja havaitsi vieraan.
— Herra François, lausui hän.
— La Fauchois.
Vaimo tuli lähemmäksi, laski taakkansa maahan, mietti mitä sanoa, mutta kun ei mitään keksinyt, alkoi nyyhkyttää, ei hiljaa, vaan ääneen.
— Mitä sinä itket? kysyi herra Roquevillard.
— Teitä, herra François.
— Minuako?
— Niin.
Hän ei ollut milloinkaan uskonut surujansa muille. Hänen loitontava ylpeytensä karkoitti säälin. Mutta tämän köyhän vaimon säälittelyn hän otti vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
— Sinä olet kuullut minun onnettomuuksistani?
— Olen, herra François.
— Kyllä… eräältä St. Cassinin mieheltä, joka tänä aamuna palasi kaupungista.
— Ah!
He vaikenivat ja La Fauchois alkoi uudelleen ääneensä valitella.
Äänetön suru ei ole rahvaan luonnon mukaista.
— Hubert-herra, niin leikkisä, niin nuorekas, ja kohtelias kaikille… Keittiöönkin tuli katselemaan ruokia ja oli niin hyväntuulinen… Entäs rouva… oli kerrassaan Jumalan pyhiä… Varmasti ne taivaaseen pääsee, herra François.
Äänettömänä seisten kadehti herra Roquevillard vainajia, jotka saivat levätä. Mutta puheliaana jatkoi La Fauchois:
— Entä Maurice-herra, tottahan se teille takaisin annetaan?
Ja melkein kuiskaten rahvaalle ominaisella oikeuden pelolla lisäsi hän:
— Se on huomenna esillä, asia.
Ja risti itsensä ikäänkuin anoen taivaan apua. Herra Roquevillardin mieleen muistui tämän vaimon tytär, joka oli tuomittu varkaudesta, ja hän tiedusteli tätä, sillä hänen kovia kokenut sydämensä ei enää tuntenut moittimista.
— Entäs sinun tyttäresi, onko sinulla tietoja hänestä?
— Se on tullut takaisin, herra François.
— Siinä hän teki hyvin.
— No, ei siinä ole hänen ansiotaan. Se oli pakko. Hän tuli Lyonista ihan sairaana. Eikä tahdo ottaa parantuakseen.
— Mikä hänellä on?
— Lapsivuoteen seurauksia.
— Lapsivuoteen? Onko hän mennyt naimisiin?
— Ei, herra Frangois. Hänellä on vain lapsi. Herttainen ja elävä nupukka, joka jokeltaa koko pitkän päivän. Minä en tahtonut ensin sitä nähdäkään, enkeliä. Te ymmärrätte, häpeän tähden. Mutta kun minä sen näin, niin se kun vain naurahti, niin se käänsi minulta veret. Nyt se on koko minun iloni.
— Onko se tyttö?
— Tyttökö? Sanokaa poika, suuri pyylevä poika.
— Siitä on sinulle paljon vaivaa.
— On varmasti. Mutta kun tulen kotia ja poika on siinä maitopullo suussa, niin on niinkuin joisi teidän viiniänne. Lämmintä antaa ja elämän makua.
— Sinä olet jo vanha töihin.
— Ihan niin. Enhän minä enää muuhun kelpaakaan kuin siihen.
Näin hän omasta kurjuudestaankin löysi lohdutusta, ja onnettomuus antoi hänen loppupäivillensä runsaan harrastuksen. Herra Roquevillard tunsi oman huolensa huojentuvan tästä kertomuksesta ja ihmetteli vaimoparkaa, joka tietämättänsä antoi hänelle esimerkin anteeksiannosta ja uskalluksesta. Vaimo kumartui nostamaan risukimppua olalleen.
— Näkemiin, herra François.
— Minne matka?
— Cogniniin, viemään puitani leipurille.
— Odota.
Herra Roquevillard halusi häntä auttaakseen antaa hänelle viiden frangin rahan, mutta La Fauchois esteli.
— Ota, sanon minä.
— Herra François, nythän ei La Vigie enää ole teidän, mikäli kerrotaan.
Asianajajan otsa synkkeni.
— Ei, La Vigie ei ole enää minun. Ota kuitenkin minun mielikseni.
Vaimo ymmärsi loukkaavansa kieltämällä ja ojensi kätensä. Hän läksi sitten kulkemaan rinnettä alas notkistaen polviansa joka askeleella, jottei luiskahtaisi. Herra Roquevillard katseli poistuvaa, joka yhä pieneni, kunnes näkyi vain musta pilkku laakson pohjalla. Hän oli jälleen yksin, mutta muuttuneena. Tuo köyhä vaimo oli satakertaisesti maksanut takaisin sen rohkaisun, jonka hän viime vuonna viininkorjuun aikana lienee itse saattanut saada.
Oli jo tullut ilta. Liikkumattomaan ja ikäänkuin lumen alle jähmettyneeseen luontoon ilmaantui tuo juhlallinen ja salaperäinen hartaus, joka tuntuu vähää ennen päivän pakenemista. Vuorten piirteet sulautuvat vaalean taivaan reunaan. Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta, joka äänettömyydessään oli vaikuttavampi kuin myrskyn pauhina.
Kukkulan juurella solisi pieni puro ohuen jääriitteen alla, joka särkyneiltä kohdiltaan alkoi uudelleen riittyä. Maa oli haudattu lumen valkeuteen niinkuin jalokivi pumpuliin.
Herra Roquevillard katseli suljettua, autiota, isäntäsukunsa orvoksi jättämää La Vigietä. Nyt tämä näky kiinnitti, innostutti häntä. La Fauchois oli herättänyt hänessä taistelun vaiston, karkoittanut hänestä epätoivon. Perheenpäämies työnsi syrjään surun ajatellakseen lasta, josta hänen oli huolehdittava. Hän etsi keinoa millä hänet varmasti pelastaisi. Mutta hänen katseensa, joka oli pyytävä kuin rukous, kohtasi vain tuon kylmän ja julman kuolinvaipan, selkeän ja sanattoman avaruuden, jolla ei ole ainoatakaan elämän vuodenaikain ja kevään, kesän, jopa syksynkin lausumista sanoista. Kuinkapa puolustaa poikaansa ainoastaan entisyydellä? Mitä apua odottaa hyljätyltä maalta, hautaan astuneelta suvulta? Ja ääneen toisti hän sanat, jotka herra Bastard oli lausunut ilmoittaessaan että syytetty kieltäytyi keskustelemastakaan syytöksestä:
— Eihän voi puolustaa vainajilla.
Aurinko, joka kosketti harjalinjaa, loi viimeistä valoaan. Vuorten rinteille kasaantunut lumi näytti värisevän sen heijettä, ja punertui ikäänkuin tainnoksista heräten. Kuollut näköpiiri virkosi valosta. Äänettömänä ja puhtaana suostui se tuntemaan elämää ja sitä ilmaisemaan. Väräjöivä maa erottui selvästi taivaasta, jonka vaalea sini sai tuhannen vivahdetta, joiden pääsävynä oli kulta. Ja lähempänä heijasti puita ja pensaita peittävä huurre iltaruskon säteitä, niinkuin kristallit, jotka monistavat kynttiläkruunun valoa.
Katse La Vigietä kohti totesi herra Roquevillard tämän ylösnousemuksen ilmiön. Luonto syntyi uudelleen muutamiksi hetkiksi illan hyväilyjä varten. Veri elehti uudelleen sen marmorikasvoilla. Nyt erotti entinen omistaja yksitoikkoisesti valkoisen maiseman asemesta viinitarhojen sarjan kukkulan huippurinteellä, jonne auringonsäteet sattuivat melkein vaakasuorasti, tunsi jälleen kunkin eri pellon ja paikan, ja tuolla täällä puut — korkeat poppelit tyyninä ja ylväinä kuin suorarunkoiset palmut, laajaoksaiset lehmukset, soijat koivut, täyteläiset kastanjat, herkät hedelmäpuut, oksat vankina, mutta kuitenkin taitavina suorittamaan tehtäväänsä — nuo äsken nimettömiksi häipyneet puut näyttivät hänestä astuvan esiin henkilökohtaisina yksilöinä.
Eikä hän tuntenut enää yksinäisyyttä, sillä hän tiesi näiden haamujen nimetkin. Tuntien yhä suurempaa liikutusta kutsui hän esiin vuorotellen kaikki polvet, jotka olivat raivanneet nuo maat, rakentaneet tuon talon ja kartanon, luoneet tämän suurtilan, vanhimman maalaisen ensimmäisestä työmekosta alkaen Savoijin Senaatin toogiin saakka, hänen omaan asianajajavaippaansa asti. Aukeama hänen edessään aina sille korkealle paikalle saakka, missä hän itse seisoi, oli miehitetty kuin linnoitus, täynnä hänen esisukuansa, joka vehnän, rukiin, kauran ja hedelmäpuu- ja viinitarhojen ohella oli tähän maankolkkaan istuttanut rehellisyyden, kunnian, rohkeuden, jalouden perimystavat. Ja niinkuin kartanon maantuotteet olivat kauas levittäneet niiden mainetta, olivat nämä perimykset levinneet kaupunkiin, jota tuolla alhaalla, vuoripiirin taustassa, varjo alkoi häivyttää, maakuntaan, jota ne olivat palvelleet, suojelleet, jopa muutamina historiallisina hetkinä mainehittaneet, aina koko maahan saakka, jonka voiman on luonut juuri tämmöisten sukujen jatkuvaisuus ja kestävyys.
Hän toisti uudelleen:
»Ei vainajilla puolustella.»
Mutta lisäsi samassa:
»Vainajilla ei, mutta elävillä. He ovat täällä kaikki. Ei ketään puutu nimenhuudosta. Maa on auennut antaakseen heille tilaa tulla. Minä astun poikki tuon alhon, joka meitä erottaa. Minä tahdon jälleen yhtyä heihin.»
Ja hän mittasi alhon syvännettä, ikäänkuin kaikki nämä haamut olisivat olleet siellä koolla.
Varjo valtasi luonnon. Koko aukeama oli jo sen vallassa. Se kohosi. Vuoret vielä vastustivat sitä, ja varsinkin pengermäinen Nivolet, joka vastapäätä auringonlaskua keräsi sen koko hehkunan ja jonka punainen ja sinipunerva lumi näytti kuumalta kuin sulamassa oleva metalli.
Hartiat kumarassa seurasi herra Roquevillard tätä menoa. Ja äkkiä vavahti koko hänen olemuksensa. Varjon mukana nousivat myöskin varjot, kaikki varjot. Ne olivat jättäneet La Vigien, ne tulivat. Nehän hän taannoin juuri oli nähnyt koolla alhon pohjalla. He tulivat tuomaan hänelle läsnäoloansa, apuansa, todistustansa. Heitä oli kaikilla kaltailla. Se oli kuin armeija, joka kokoontui tammen juurella seisovan päällikkönsä ympärille. Ja kun koko armeija oli koolla, käsitti hän kuka hänelle takaa voiton.
»Me olemme tehneet työtä, rakastaneet, taistelleet, kärsineet, emme mieskohtaisissa pyyteissä, niiden pyrkimysperien vuoksi mitä mikin meistä on saavuttanut tai ollut saavuttamatta, vaan pysyväisempää päämaalia varten, joka on sukua silmälläpitäen sivuuttanut meidät. Mitä me olemme saaneet kokoon yhteistä varaa, sen olemme uskoneet sinulle, sinun viedä sitä edelleen. Se ei ole La Vigie. Maata saa työllä ja toimeliaisuudella. Meidän sukumme sielu se on, joka on sinussa. Sen puolustamisen me uskomme sinulle. Mitä puhuit sinä epätoivossasi yksinäisyydestä ja kuolemasta? Yksinäisyydestäkö? Laske meidät ja sano meille mistä tulet. Kuolemastako? Perhehän on kuoleman kumous. Koska sinä elät, olemme me kaikki elossa. Ja kun sinä vuorostasi tulet meidän joukkoomme, sinä elät edelleen, täytyy sinun elää edelleen jälkeläisissäsi. Katso: tällä ratkaisevalla hetkellä olemme me kaikki täällä. Kirvoita huolesi, niinkuin me olemme kirvoittaneet kiven haudoiltamme. Sinulle, kuuletko, on varattu kunnia olla viimeisen Roquevillardin puolustaja, pelastaja. Sinä puhut meidän nimessämme. Tehtäväsi täytettyäsi voit liittyä meihin Jumalan rauhassa…»
Herra Roquevillard nojasi kädellään tammeen. Varjo saavutti Nivoletin jonka ylin penger vielä välkähteli ennen sammumistaan. Silloin tunsi hän suuren sisäisen rauhan ja otti vastaan tehtävän, jonka hänelle antoi menneisyys.
»Maurice, sinun puolustajasi olen minä… Enkä minä lausu rouva Frasnen nimeä.»
Kun hän lähti puun luota, katseli hän sen ympäristöä:
»Tänne», ajatteli hän, »rakennan minä uudelleen… Minä taikka minun poikani.»