V.
MARGUERITEN KIHLAUS.
Hubertin kuolema oli järkyttänyt Mauricea ja masentanut ylpeyden, joka vielä erotti häntä perheestä. Marguerite palasi saattamasta hänelle surusanomaa vankilaan. Kadulla kulki hän mitään näkemättä suruunsa sulkeutuneena. Ovella kysyi hän palvelijattareltaan:
— Onko herra tullut kotiin?
Naisella on useammin kuin miehellä henkistä surua vastaan sellainen vastustusvoima, joka suruun vaipumisen sijasta sallii heidän vielä lohduttaa, ja Marguerite riensi veljensä luota tukemaan isäänsä.
— Ei vielä, neiti, vastattiin hänelle. Marguerite hämmästyi ja tuli levottomaksi:
— Eikö vielä?
Itse hän oli viipynyt vankilassa kauan. Ilta tuli. Mutta herra Roquevillard oli lähtenyt vain lyhyelle kävelylle. Hän odotti kello viiden aikana Hamelia ja Bastardia, joiden herrojen kanssa hänen oli määrä viimeistellä huomisen päivän puolustusta. Näissä oloissa oli hänen paluunsa viipyminen oudostuttavaa.
Samassa lisäsi palvelijatar:
— Mutta salissa on herra, joka on pyytänyt tavata neitiä.
— Minua?
— Niin, neiti.
— Kuka se on?
— Hän sanoi kyllä nimensä. Minä olen sen unohtanut. Eräs tohtori.
Palvelijatar oli vielä tottumaton ja kaupungin henkilöihin ja nimiin perehtymätön maalaistyttö.
— Ei pidä ottaa vastaan, Mélanie, sanoi Marguerite moittivalla äänellä.
Vielä semmoisena päivänä kuin tänään.
— Sitä minä ajattelinkin, neiti. Hän vain ei tahtonut lähteä. Hänellä on asiaa neidille.
Marguerite astui saliin vastahakoisesti hattu päässä ja suruharso silmillä saattaakseen kutsumattoman vieraan lähtemään. Siellä oli Raymond Bercy. Yhtä liikutettuna kuin Margueritekin, lausui hän:
— Neiti…
Marguerite näytti aikovan poistua, mutta hämmästyneenä ja rukoilevalla äänellä koetti Raymond häntä pidättää:
— Neiti Marguerite antakaa anteeksi, että olen tullut. Minä kuulin eilen illalla teidän onnettomuudestanne. Niinpä…
— Herra, sanoi hän astuen eteenpäin.
Tämä ainoa vakaasti lausuttu sana karkoitti vieraan loitolle ja kielsi häneltä säälimisen oikeuden. Niinkuin isänsäkin torjui Marguerite säälittelyn. Hämmentyneenä painoi hänen entinen sulhasensa päänsä alas ja vaikeni. Leppeämmin lausui neito:
Isien perintö — 10
— Miksikä, hyvä herra, tahdotte tavata minua… tänään?
Raymond katsahti häneen ja huokasi, nöyrästi anoen suopeutta:
— Koska huomenna olisi liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Huomenna? Onko teillä jotakin minulle sanomista?
Koskeeko se Mauricea?
Itsensä unohtaen ei Marguerite ajatellutkaan, että kysymys saattoi olla hänestä itsestään. Olivathan kaikki siteet Raymondin ja hänen välillään katkaistut vuosi sitten, siitä päivästä alkaen, jolloin Raymond äitinsä rouva Bercyn luona ei ollut kaihtanut kihlauksensa purkamista puolustaakseen hänen nimensä kunniaa. Sulhanen ei ollut yrittänytkään saavuttaa uudestaan hänen suosiotaan ja lupaustaan. Tapahtumat olivat vyöryneet kuin myrsky: herra Frasnen ilmianto, rouva Roquevillardin kuolema, Mauricen tuomitseminen poissaolevana, perheen häpeä ja häviö, ja, kohtalon viimeisenä kovuutena, vanhemman pojan, tulevaisuuden varamiehen, menetys. Siinä oli enemmän kuin tarvittiin seikkoja selittämään hylkäämistä, kaihtamista, unohtamista. Onnettomuuden erioikeutuksiahan on eristäminen. Yksinäisyydessä oli Marguerite niellyt kyyneleensä ja surunsa. Saineesti tyhjentänyt katkeruuden kalkin sitä jakamatta. Millä oikeudella tuli tuo nyt tuomaan hänelle hyödytöntä läsnäoloansa ja meltoa myötätuntoansa? Mutta epäilemättä aiheutti hänen tulonsa joku toinen syy. Kenties tiesi hän jotakin, joka saattoi koskea syytetyn puolustamista. Tämän nojalla ja ainoastaan tämän nojalla antoi Marguerite anteeksi, että Raymond oli murtanut salvan ja tunkeutunut taloon.
Raymond ei kiirehtinyt selityksen antamista. Näkyvästi oli hän suuren sisäisen hämmennyksen vallassa.
— Puhukaa, herra.
Ääni kalvaana vastasi hän:
— Ei se koske Mauricea.
— Mitä sitten?
Marguerite astui askeleen eteenpäin ja työnsi syrjään harsonsa, joka häiritsi hänen liikkeitään ja teki hänen kasvonsa epämääräisiksi. Näin lähestyessään suorana ja ankarana näytti hän Raymondista vielä kaukaisemmalta. Mustan puvun ja päähineen välillä olivat hänen kasvonsa niin kalpeat — silmien katse murhaavana ja huulet ohuina kuin punainen viiva — että Raymondin, joka nyt tunsi hänet kaukaiseksi ja surulliseksi ja pelkäsi, ettei voisi häntä taivuttaa, mutta joka halusi kiihkeästi antaa hänelle hartaan hellyytensä apua, täytyi pidättää kyyneleitään ja koota kaikki rohkeutensa päästäkseen alkamaan. Ensin hän sopersi, sitten ääni vähitellen varmeni:
— Neiti, kuulkaa minua. Teidän pitää kuulla minua. Sitten te ymmärrätte minut ja annatte minulle anteeksi. Minun täytyi puhua teille, puhua vielä tänään. Minä käsitän surunne, minä otan siihen osaa. Älkää vastustako, minä pyydän. Te ette voi estää minua tuntemasta omaa tuskaanne. Minä olen kärsinyt, minäkin, siitä päivästä alkaen… Ja oma kärsimykseni on opettanut minua paremmin ymmärtämään toisten huolta. Minä rakastin teitä. Ah, älkää keskeyttäkö. Antakaa minun puhua loppuun. Niin, minä rakastin teitä. Kuvittelin tulevaisuuttani vain teihin liittyväksi. Mutta kohtasin kotonani vastarintaa, paljon esteitä… teidän veljenne vuoksi. Äitini, joka pohjaltaan on niin hyvä, on heikko kaikkien ennakkoluulojen suhteen. Isäni ajatteli menestymistäni. Hän on tiedemies, hän elää työhuoneessaan tai potilaidensa vieressä. Kotona hän ei määrää. Ja minä… Ah; ei, en tahdo jatkaa toisten syyttämistä oman syyllisyyteni lieventämiseksi. Minä olen ollut raukkamainen, inhoittavan raukkamainen. Mutta olen saanut siitä rankaisunkin. En ole puolustanut, minussa ei ole ollut miestä teitä puolustamaan.
Moneen kertaa oli Marguerite liikkeillään yrittänyt häntä keskeyttää. Pystynä ja tietämättään halveksuvana katsoi hän puhujaa suoraan silmiin. Hänessä esiintyi Roquevillardeille ominainen ylemmyyden ilme, joka heille oli hankkinut niin paljon vihollisia. Mutta sitä lievensi silmien verhottu surumielisyys ja salaperäinen sävy, jonka hän oli perinyt äidiltään:
— En ole pyytänyt teitä puolustamaan itseäni, sanoi hän yksinkertaisesti.
— Se on totta, Marguerite…
Raymond unohti kiihdyksissään kohteliaisuuden muodot ja puhutteli
Margueritea, kuten ennen, jolloin hän oli hänen sulhasensa.
— Mutta myöskin, lisäsi Raymond, tahdoin siitä teidän nuhteitanne.
— Minä en nuhtele ketään, herra.
— Te haavoititte minua niin syvälti pelkällä katseellanne sinä päivänä, jolloin puritte kihlauksen. Te olitte niin kova…
— Kovako, minä?
Marguerite lausui nämä kaksi sanaa melkein puoliääneen pitäen vastausta hyödyttömänä ja sisällisesti kuohuksissaan tällaisesta vääryydestä.
— Niin, jatkoi toinen, minä en silloin ymmärtänyt, että onnettomuudessa käy oleminen ylpeä. Minä tuomitsin teitä, mutta sydämeni oli pakahtunut. Ja minä syytin teitä sen sijaan että olisin myöntänyt omien epäilysteni, pelkoni kurjuuden ja halpa-arvoisen huolehtimiseni yleisestä mielipiteestä. Minä olen muuttunut, vakuutan sen teille. Nyt ihailen, kunnioitan, jumaloin teitä. Niin. Älkää sanoko mitään, antakaa minun puhua loppuun. Minä olen koettanut unohtaa teidät. Vanhempani ovat tahtoneet naittaa minua muuanne. Minä en ole voinut. Minä en rakasta, en voisi rakastaa ketään muuta kuin teitä.
— Minä pyydän, herra.
— Se vähä hyvä, mitä voinen tehdä, se on teidän ansiotanne. Vähitellen pyrin kohoamaan aina teidän tasollenne saakka. Minun kaltaiseni miehet, kaikki miehet hoippuvat hyvän ja pahan, antaumisen ja itsekkyyden välillä. He eivät tule ajatelleeksi, he ovat elämän keskinkertaisuuden lumoissa. Mutta joskus riittää vain vavahdus heitä herättämään. Teidän rakkautenne on minulle antanut tämän vihlauksen, Marguerite.
Hän pysähtyi odottaen yhtä toivon sanaa. Marguerite loi silmänsä alas ja harso, jota hän ei enää pitänyt kiinni, valahti hänen olkapäälleen heittäen varjoa sille puolen kasvoja. Raymond lausui kuin rukouksena:
— Marguerite, antakaa minulle sananne takaisin. Suostukaa tulemaan vaimokseni… Minä rakastan teitä. Kaiken surunne tähden rakastan teitä sitä enemmän.
Hän näki tytön värähtävän, mutta epäröimättä tämä sittenkin vastasi:
— Se on mahdotonta. Älkää pyytäkö minulta sitä.
Ymmälle joutuneena tästä hylkäyksestä, kun jokin turhamielisyyden jäte hänessä vielä puhui hänen menettelynsä jalomielisyydestä, parahti hän kuin hätähuudon päästäen:
— Se on minun elämäni onni. Enkö saisi sitä teiltä pyytää.
Silloin astui Marguerite aivan hänen luokseen ja lausui erikoinen sulo äänessään:
— Toinen nainen on antava teille tämän onnen. Minä olen siitä varma.
Minä toivotan sitä teille.
— Minun silmissäni ei ole toista naista kuin te.
— Ei, ei, se on mahdotonta. Älkää kiusatko minua.
— Mahdotonta, miksi, Marguerite? Miksikä masentaa minua? Te ette rakasta minua. Kerran kenties onnistuu minun saavuttaa rakkautenne. Te pudistatte päätänne? Oi, hyvä Jumala, karkoitatteko minut edes syytä sanomatta?
Marguerite näytti etsivän, epäröivän ja tekevän päätöksen. Levottomana vaani toinen vastausta:
— Minä en ole enää sama nuori tyttö kuin vuosi sitten.
— Minä en ymmärrä.
— Minulla ei ole enää myötäjäisiä.
— Sekö se oli? Marguerite, minä en sentään ansaitse, että kohtelette minua tuolla tavoin. Teissä, teidän silmissänne on ikäänkuin säteilevää elämän kirkkautta. Teitä katsoessani tunnen rohkeutta ja halua hyvään ja kaikkien niiden turhien tyydytysten halveksumista ja unohdusta, joita aineelliset edut voivat antaa. Mitä on omaisuus siihen verrattuna mitä te minulle antaisitte ja mikä voisi olla minun voimani?
— Ja jos huomenna…
Kun hän ei jatkanut loppuun lausettaan, toisti nuorukainen:
— Jos huomenna?
— Jos vielä suurempi onnettomuus kohtaa meitä huomenna, jos huomenna veljeni Maurice tuomitaan?
— Minä olen tullut tänään juuri sen vaaran vuoksi. Minä tahdoin pyytää kunniaa saada huomenna istua oikeudessa isänne rinnalla hänen poikanansa. Sentähden minun täytyi tavata teidät tänään.
— Ah! huudahti Marguerite hämmästyneenä.
Tästä ainoasta huudahduksesta huomasi nuorukainen, että välinpitämättömyys, jota Marguerite oli hänelle osoittanut, vihdoinkin hälveni. Noilla kalvailla kasvoilla, joiden jokaista ilmettä hän seurasi, oli hän äkkiä havainnut myötätuntoa, kiitollisuutta, ehkäpä vielä enemmänkin. Siinä oli onnea, epämääräistä, verhonalaista, mutta todellista. Ja tämä huomio sylkähdytti hänen sydäntään.
Marguerite lujitti häntä tässä toivossa ojentaen kättänsä:
— Minä kiitän teitä, Raymond, sanoi hän arastelematta kutsuen häntä etunimeltään, kuten muinoin. Minä olen liikutettu, syvästi liikutettu.
Raymond ei ollut odottanut juuri niitä sanoja. Hän arveli Margueriten olevan levottomassa, rukoilevassa hurmiossa. Kun tämä vaikeni, lausui hän arastellen:
— Miksikä kiittää minua, kun teitä rakastan. Minusta näyttää, että kun teitä rakastaa, on suurempiarvoinen…
Ja hän lisäsi kuin huokauksena:
— Marguerite, tulettehan toki vaimokseni? Hän luki sääliä ja tuskaa kauniilta kasvoilta, joilta veri oli paennut.
— Raymond, minä en voi.
— Ettekö voi? Silloin… silloin te rakastatte toista.
— Oi, ystäväni!
— Niin, te rakastatte toista. Toista, joka ei ole ollut raukkamainen niinkuin minä, joka on osannut arvata, ymmärtää, ansaita teidät, kun minä hukkasin onneni kelvottomuuttani. Se on oikeus ja kohtuus, mutta se koskee, kun rakastaa.
Ja hän purskahti sydäntävihlovaan itkuun.
— Raymond, lausui Marguerite vavisten. Minä pyydän, älkää puhuko noin.
— En minä teitä syytä. Minähän syypää olen. Ja teidän onnenne on minulle rakkaampi kuin omani.
— Raymond, kuulkaa minua.
Voitettuna, raukeana oli Raymond istuutunut nojatuoliin eikä ujostellut, pää käsien varassa itkien näyttämästä heikkouttansa. Nopealla liikkeellä poisti Marguerite päähineensä, niinkuin sairaanhoitajatar riisuu turhat vaatteet voidakseen paremmin suorittaa tehtäviänsä, ja tarttuen hänen käsiinsä, riisti niiltä vallan.
- Katsokaa minua.
Hän komensi, ei isänsä käskevällä tavalla, vaan kiehtovalla sulolla. Hän ei enää peittänyt tunteitansa, ei pysytellyt enää puolustuskannalla, vaan tuli nuorukaisen luo, luontevan koruttomasti. Konemaisesti noudatti Raymond hänen tahtoansa ja totteli. Heti Margueriteen katsahdettuaan hän todellakin lakkasi vaikeroimasta. Tyttö oli kuin toiseksi taiottu. Tenhoutunut katse näytti kirkastavan hänen kalpeuttaan. Hän heijasti yli-inhimillistä ilmettä, niiden ilmettä, jotka voitettuaan innon ja kiihkon myrskyt, ovat löytäneet rauhan. Hänen kasvoillaan asui elävänä sama seesteisyys kuin kuolleilla, jotka ovat nukkuneet Herrassa. Hänen verettömillä poskillaan, hänen häikäisevissä silmissään ei ollut enää surun sirua, mutta syvä, muuttumaton, melkein pöyristyttävä tyyneys.
— Marguerite, mikä teidän on? lausui Raymond hätääntyneenä, ikäänkuin kumppani, joka koettaa huudolla pidättää toveriansa syöksymästä kuiluun.
Marguerite toisti:
— Raymond, kuulkaa minua. Niin, minä rakastan toista…
— Ah! tiesinhän sen.
— Toista, jolle te ette voi olla lemmenkade. Minä en mene naimisiin, minä en tule olemaan kenenkään vaimo. Minä seuraan toista kutsumusta. Mutta minä olen niin epävalmis, että äsken, kun te puhuitte minulle, tunsin ylpeyttä. Minä olen vieläkin ylpeä. Se on minun vikojani. Mutta meitä on koeteltu niin paljon, että täytyy hiukan oikaista itseänsä.
Hieno hymynväre piirtyi hänen suupieleensä sitten häipyäkseen, ikäänkuin ollakseen häiritsemättä liikkumattomien piirteiden puhtautta. Kun Raymond Margueriten salaperäisen tenhovoiman lumoissa vaikeni, jatkoi tämä:
— En, minä en unhoita, että te valitsitte suurimman raskautukseni hetken tullaksenne luokseni.
Raymond vaikeroi kuin lapsi:
— Minähän rakastan teitä.
— Minua ei tule enää rakastaa, Raymond. Minä olen jo noudattanut toista kutsua ennenkuin te tulitte. Sanon teille salaisuuden, jota ei kukaan vielä tiedä, ei edes isäni. Uskon sen teille, epäröimättä. Älkää puhuko siitä muille, minun tähteni. Kun menetin äitini, lupasin Jumalalle täyttää hänen paikkansa meidän kotilietemme ääressä, jota onnettomuus oli raastanut.
— Ettekö te ole täyttänyt tehtäväänne?
— Se ei ole päättynyt vielä.
— Estääkö avio teitä sitä täyttämästä? Mehän jäisimme Chambéryyn.
— Ei voi antautua puolittain, Raymond. Minä olen luopunut omakohtaisesta onnestani. Ja siitä päivästä, jona siitä luovuin, olen tuntenut suurta voimaa.
Kiihkopuuskan tempaamana vastusti Raymond:
— Sehän on silkkaa hulluutta, Marguerite. Teillä ei ole oikeutta näin unohtaa itseänne. Isänne jälkeen jäätte te elämään. Veljenne on huomenna vapaa ja luo elämänsä ilman teitä. Mihinkä te, ypöyksinänne? Miksikä siis uhraatte itsenne turhien mielialojen tähden?
— Isäni on saanut iskun sydämeensä. Veljeni on yhä vaarassa. Älkää riistäkö minulta suurta osaa rohkeudestani sanomalla, että olen heille tarpeeton.
Raymond luopui taistelusta. Vaisto, jonka hän vielä enemmän Margueriten ilmeestä kuin hänen sanoistaan, ilmoitti hänen tappionsa. Mutta hän koetti yhtäkaikki vielä työntää sitä edes tuonnemmaksi ja heltyneellä ja aralla äänellä pyysi hän lykkäystä.
— Entä jos minä odottaisin teitä, hylkäisittekö te? Jos pysyisin teille uskollisena, kunnes perhetehtävänne on täytetty, suostuisitteko tulemaan minulle? Minä rakastan teitä siksi paljon, että osaisin kyllä odottaa ennemmin kuin menettää. Se olisi kovaa, mutta suloista samalla. Tahdotteko?
Tästä sankarillisesta ja romanttisesta ehdotuksesta lakkasivat Margueriten silmät hetkeksi säteilemästä. Kosija luuli jo hänen alkavan taipua, mutta tytön vastauksen ensimmäiset sanat haihduttivat tämän uudenkin toivon:
— Ei, Raymond, minä en tule milloinkaan perustamaan tulevaisuuttani teidän surullenne. Se on mahdotonta. Te ette ole minua vielä täysin ymmärtänyt. Minä olen antautunut Jumalalle. Älkää koettakokaan minua palauttaa.
— Ah, Marguerite!
— Jumalalle antauminen on antaumista kaikille kärsiville.
— Nyt ymmärrän. Te aiotte mennä luostariin.
— En tiedä vielä. On monta tapaa palvella Jumalaa. Älkää kertoko kellekään, mitä teille nyt olen puhunut. Te itkette. Älkää itkekö, Raymond. Jumala on lohduttava niinkuin hän on lohduttanut minua.
— Ei, ei minua.
Ja hän kysyi nyyhkytysten välissä:
— Mitä aiotte tehdä?
— Niin kauan kun isäni elää, minä tuen häntä. Niinkauan kuin Maurice tarvitsee minua, autan häntä. Äitini kuolinvuoteella olen sen luvannut. Sen jälkeen pyhitän voimani onnettomille, vanhuksille tai ehkä lapsille, joilla ei ole vanhempia. Kenties pidän täällä koulua köyhille lapsille. En tiedä. En voi tietää. Ei pidä liiaksi määrätä tulevaisuutta. Se tulee itsestään. No nähkää: nyt tunnette kaikki minun salaisuuteni.
— Entäs minä, lausui Raymond, mitä tulee minusta? Te ajattelette kaikkia onnettomia ja unohdatte minut.
— Raymond!
— Minä olen onnettomista onnettomin. He eivät ainakaan ole itse astuneet oman onnensa tielle, mutta minä olen suistunut korkealta.
— Ei, älkää sitä surko. Minä en ollut määrätty avioon. Jumala on sen minulle ilmaissut, vaikka vähän kovanlaisella tavalla. Teille hän epäilemättä on varannut toisen vaimon, joka on tekevä teidät onnellisemmaksi.
— Te ette ole kenenkään toisen naisen kaltainen, Marguerite. Te ette ole niitä, joita voi unohtaa. Te ette ole niitä, joiden paikan voi täyttää.
Iltaa myöten oli sali pimentynyt. Ja tässä puolipimeässä, johon mustan puvun piirteet alkoivat sulautua, olivat nuoren neidon kuultavat kasvot viimeisenä valona. Mutta tämä valo ei elävöittänyt piirteiden puhtautta ja kalpeutta. Oli melkein kuin poskea koskettaessa olisi voinut pelätä tuntevansa elämän lämmön sijasta marmorin kylmyyttä.
— Ei, ei, sanoi Marguerite, te unohdatte minut. Se on tarpeellista, ja lisäksi minä toivon sitä.
Raymond katsoi tyttöä alakuloisena, niinkuin vaeltaja katsoo kukkulaa, jota hän ei voi saavuttaa.
— Te ette voi mitään minun muistilleni.
— Niinpä muistelkaa minua ilman katkeruutta, niinkuin kadotettua sisarta.
— Ei, Marguerite, ei ilman katkeruutta. Te olitte nostattanut minun ajatustani, sydäntäni. Nyt minä putoan takaisin.
Margueritea liikuttivat nämä sanat, ja vakaalla, melkein juhlallisella äänellä hän vastasi:
— Jos te olette minua rakastanut, Raymond, jos te olette minua todenteolla rakastanut, niin antakaa minulle ylimmäksi ilokseni tieto, että minun kutsumukseni ei teidänkään suhteenne ole ollut hyödytön. Te ette voi kieltoni vuoksi olla epätoivoinen: se ei koske teitä. Se ei voi teitä haavoittaa eikä pienentää. Minun muistoni tulee olla teille suloinen eikä se saa vahingoittaa teidän elämäänne. Sillä minä olen rakastanut teitä, ystäväni. Rauhassa minä näin hääpäivämme lähestyvän. Ja rauha, se on sielun luottamus, se on tulevaisuuden turvallisuus. Odottamaton myrsky erotti meidät. Siinä minä tunsin Jumalan kutsumuksen. Jos hän ei tahtonut, että minä toisin teille onnen, jos hän on koetellut teitä vuorostanne, antakaa minun uskoa, että tämä koettelemuskin vielä teitä vahvistaa, suurentaa, jalostaa. Jos, niin perin vähäpätöinen kuin lienenkin, minä olen joutunut edistämään teidän nousentaanne, älkää sanoko minulle, että te vaivutte takaisin. Minä olen rukoileva paljon teidän puolestanne.
Pyytelynsä haltioimana ei neito havainnut, että Raymond oli hiljaisesti polvistunut hänen eteensä, mutta hän tunsi äkkiä nuoren miehen huulet kädellään:
— Mitä teette, Raymond? Nouskaa, pyydän. Neito katsoi nuorta miestä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja hämmästyi sitä olennan muutosta, mikä tässä oli tapahtunut. Raymond ei enää ollut kiusaantunut ja tuskainen, ainoastaan vakava ja surumielinen. Hän oli tahtomattaan alistunut sen varmuuden ja tyyneyden vaikutuksen alle, joka uskolla on ulkoisiinkin.
— Minä en ollut ansainnut teitä, lausui hän. Mutta rakastin teitä hyvin paljon.
— Nouskaa, minä pyydän.
Ja noustuaan lausui hän viimeisenä kiittelynään:
— Ei yksikään mies olisi ansainnut teitä. Se on minun lohdutukseni.
Marguerite käänsi päätään kuin torjuakseen ylistelyt:
— Ei, ystäväni, älkää puhuko minulle enää sillä tavoin.
Uhri oli täytetty. He tunsivat sen miltei ruumiillisena tuntuna ja vaikenivat molemmat. Tämän painostavan, haikeutta raskaan äänettömyyden aikana astui palvelijatar huoneeseen, joka oli melkein pilkko pimeä. Tulijan oli vaikea erottaa emäntäänsä, jonka hahmo häipyi pimeyteen.
— Neiti, kutsui palvelijatar.
— Mitä, Mélanie?
— Ne herrat ovat tulleet.
— Ah. Olettehan saattanut heidät herran huoneeseen?
— Olen, neiti.
— Eikö herra vielä ole palannut?
— Ei ole, neiti.
— Pyytäkää heitä odottamaan muutamia hetkiä. Herra tulee pian.
Tämä selittämätön viipyminen kävi huolettavaksi. Raymond Bercy aavisti, että Margueriten ajatus loittoni hänestä.
»Jo! nyt!» mietti hän.
Vielä äsken sentään, kun Marguerite hellävaroen hylkäsi hänen rakkautensa, oli hän ollut hänen ajatustensa ja sydämensä sisällyksenä. Murhekin, jonka Marguerite hänelle tuotti, toi häntä tyttöä lähemmäksi, oli hänelle rakas, koska se tuli juuri häneltä. Hän katsoi muinaista morsiantaan viimeisen kerran, suruisin ilmein, ikäänkuin mitatakseen menetyksensä suuruutta ja poistaakseen sen polttomerkin muististansa. Ja tehden ratkaisevan päätöksen, lausui hän:
— Hyvästi, Marguerite. Marguerite ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, ystäväni. Menkää rauhassa. Minä liitän jokapäiväisessä rukouksessa teidän nimenne perheenjäsenten nimiin. Sallittehan?
— Kiitoksia. Minä olin saavuttanut suuren toivon ja olen itse sen murskannut.
Vakaalla äänellä vastasi Marguerite:
— Jumala on niin tahtonut, emmekä me. Jumala teitä varjelkoon.
Raymond kumarsi ja lähti. Yksin jäätyään painoi neito päätään käsiänsä vastaan, mutta oikaisihe sitten. Hän meni isänsä työhuoneeseen, missä hän pyysi odottavia herroja vartomaan muutamia minuutteja vielä; sitten, kun levottomuus alkoi häntä yhä enemmän ahdistaa, valmistautui hän lähtemään ulos, kun hän kuuli avainta käännettävän lukossa. Hän riensi ovelle:
— Isä, siinähän te vihdoinkin olette.
Herra Roquevillard, joka oli kävellyt ripeästi, kuivasi pakkasesta huolimatta hikistä otsaansa.
— Marguerite. Ovatko herrat tulleet?
— He odottavat teitä.
— Hyvä, minä menen.
He seisoivat vastakkain valaistussa eteisessä. Erittyään raskautettuina ja huolestuneina hämmästyi kumpikin nähdessään toisen kasvoilla jonkinlaista murheesta ja pelosta voitokasta kirkkautta, luottamuksen antamaa henkistä seestymistä. Toinen oli kuullut entisyyden kutsun, sukupolvien pysyvästä taustasta tulleen, ja toinen Jumalan äänen.