I.

VIININKORJUU.

Viinimäen laelta kiiri herra François Roquevillardin ääni päin poimijattaria, jotka pitkin kaltevaa rinnettä riipivät köynnöksistä niiden mustia rypäleitä.

— Päivä päättyy! Viimeinen ponnistus vielä! Ääni oli hyvänsävyinen, mutta komentava. Se pani näppäryyttä joka sormeen ja painoi kumaraan joutilasten naisten hartiat. Leikkisänä isäntä lisäsi:

— Aamulla liverrellään kuin leivot, illalla räkätellään kuin harakat.

Tämä havainto herätti yleistä naurua.

— Niin tosiaankin, herra asianajaja.

La Vigien isäntää ei milloinkaan puhuteltu toisin. La Vigie on arvokas tila, metsä, pellot ja viinitarhat kaikki yhtenä lohkona Cogninin kunnan ulkolaidalla, noin kolmen, neljän kilometrin päässä Chambérystä. Sinne mennään maantietä myöten ja Hyèren poikki kulkevan vanhan sillan yli. Se vallitsee Lyonin tietä, joka Echellesin kalliovuorten poikki kulkien yhdisti Savoijin Ranskaan. Sen nimi — la vigie = tähystyspaikka —johtuu tornista, joka muinoin oli vuoren huipulla, mutta josta ei nyt ole jälkeäkään. Se on useita vuosisatoja kuulunut Roquevillard-suvulle, joka sitä on suurentanut vähitellen; sitä osottavat vallaskartano ja erityyliset talousrakennukset, kaikkinensa sopusuhtaisuudelta kyllä kiistanalaiset, mutta ilmeikkäät kuin vanhuksen kasvot, joista kuvastuu kokonainen elämä. Tämä elämä on voimakkaan, syntymäseudulleen uskollisen rodun historiaa. Roquevillardit ovat isistä poikiin olleet lakimiehiä. He ovat antaneet esimiehiä asianajajien ammattikunnalle, tuomareita, presidenttejä entiselle maakuntasenaatille, ja uudelle ylioikeudelle neuvoksen, joka hylkäsi virkaylennyksen voidakseen kuolla kotiseudullaan. Mutta maakunta nimittää heitä kaikkia eroituksetta asianajajiksi, ja tähän puhuttelutapaan sisältyy epäilemättä tietoisuutta siitä, että nämä asiamiehet ovat oikeuden suojelijoita. Lähes nelikymmenvuotinen kokemus, tarkka laintuntemus, hehkuva ja ponteva puhetapa lisäsivät erikoisesti La Vigien nykyisen isännän arvovaltaa.

Viinimäen säännölliset köynnösrivit tekivät poiminnan valvomisen vaivattomaksi. Lehtien väri syytti jo syksyä ja rinteen heleä kirjopeite väreili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti hyvin värivivahteista: Mondeuse-laji oli vihreän ja kullan, mustantumma ja vaaleantumma vihreän ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien välissä kiinnittivät katsetta rypäleiden tummemmat rykelmät. Veitsi maassa ja kädet verissä intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat poimijattaret kiireisinä rykelmiä kuin uhriteuraita, leikkasivat ne tottuneella nykäyksellä ja heittivät koriin. He olivat yhtäläisesti nostaneet ylös hameidensa liepeet ja kiinnittäneet ne taakse ollakseen vapaampia liikkeissään tahmeassa mullassa, nenäliina tai kirjava kaulahuivi solmittuna pään ympäri sen suojelemiseksi päivänpaahteelta. Aika ajoin joku heistä suoristihe kohoten esiin köynnösmerestä kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengittämään, heti taas sukeltaakseen uudelleen. Siinä oli vanhoja, kyhmyisiä ja ryppyisiä, hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeitä kestämään ja tarkkasilmäisiä, sillä työnsaannin käydessä yhä vaikeammaksi he taistelivat säilyttääkseen viimeiset työnantajansa. Nuoret, notkeammat ja näppärämmät kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelkäämättä kasvojensa ja paljaiden käsivarsiensa helteessä päivettyä ja vielä keskenkasvuiset tytöt, jotka olivat vähemmän vastustuskykyisiä, vaihtelivat paikkaa, häiritsivät järjestystä tai istahtivat ilman muuta huolettomina kesävieraiden tavoin, häilähdellen notkeina kuin köynnökset, joita heidän kätensä taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka äitien poistuessa kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat rypäleitä omiksi tarpeikseen tuupiskellen toisiaan ja töhrien huulensa ja poskensa kuin alaikäiset mässääjät ainakin.

Rinteen keskellä kulkevalla tiellä odottivat vankkurit kärsivällisesti puristimoon lähtemisen hetkeä, edessään kaksi ruskeanpunaista härkää, joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat niitä tärkeän näköisinä. Heidän ei kuultu nauravan kuten tyttöjen, vaan ainoastaan vaihtavan lyhyitä huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset päähineet ja flanellivyöt, sentapaiset kuin alppimetsästäjillä — muotijäljittely näkyy leviävän nuorten miesten keskuudessa myöskin Savoijin maakunnassa. He pistivät kovapuisen korentonsa poikkipäät yli laitojensa täyden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat keveällä hartialiikkeellä kuormansa vankkurien laariin. Vanha, harmaapartainen mies, joka vankkurien vierellä seisten heitä ohjasi, paineli jo muutenkin täyden vasun rypälesisällystä tiiviimmäksi. Mutta niinpä olivatkin, joka kerta kun hän selkänsä oikaisi, hänen kätensä punaiset ja viiniverta tihkuvat.

Vastapäätä La Vigietä peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen rinteet lähellä Lépinen vuorijonoa, jonne päivä menee mailleen, ja alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson. Mutta viinitarhaan valoi aurinko vielä purppuraa ja kultaa. Se otti sädekehäänsä kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi härkien sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan päätarhurin harmaata partaa ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli vielä korkeammalla Montagnolen ylvään kirkontornin yllä asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren tarunomaisen kallion huipulle.

Ryhmittyen muutamien jäljelläolevien köynnösten ympärille poimivat naiset viimeisiä rykelmiä. Vielä yksi kori nostettiin rattaille ja kuorman päällä seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:

— Valmis on, herra asianajaja.

— Montako vankkuria? kysyi isäntä.

— Kaksitoista.

— Se on hyvä sato.

Hän lisäsi, kun härät lähtivät liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:

— Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan tänne.

Koppa käsivarrella, veitsi tai vesuri kädessä nousivat poimijattaret mäenlaelle herra Roquevillardin ympärille. Hän painoi rautapäisen keppinsä maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä kupari- ja hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki, maksun hetki. Joukon takana kimmelsivät ikkunat ja kallioliuskeet, peileinä heijastaen auringonsäteitä.

Ystävällisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimeltä, jopa sinuttelikin, sillä vanhemmat oli hän nähnyt joka päivä ja toiset tuntenut pienestä pitäen. He saivat päiväpalkkansa lisäksi herttaisen sanan ja vastasivat vuorostaan:

— Kiitoksia, herra asianajaja.

Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja tämä vaikka leikkisävyllä sanottuna, sattui paikalleen, sillä isännällä oli tarkka silmä. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat häneltä kukin pari lanttia, sillä hän rakasti heitä.

— Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisivät tuosta vasemmalta, sanoi hän kesken toimitusta, muuten minä joudun loppumattomasti alkamaan alusta.

— Ei se pahitteeksi olisi, vastasi eräs kaunis kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias tyttö.

Tämä oli jättänyt kietomatta huivinsa päähineeksi, ikäänkuin uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli valahtanut hänen otsalleen. Hänellä oli suurehko suu eikä kasvojen ilme ollut erikoinen, mutta hän uhkui terveyttä, silmät olivat eloisat ja ennenkaikkea iho kullanvärinen kuin täyteläisillä valkoisen viinin rypäleillä, joita lämpö on ruskettanut ja jotka näyttävät sisältävän auringon ydinmehua.

— Oletpas sinä nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut viedään miehelään?

Näin vakaasti kohdeltuna julkisesti tyttö punastui mielihyvästä:

— Saa nähdä.

— Hm. Sinua katselee ilokseen, Katariina. Ja rahaan, jonka hän antoi tytölle, lisäsi hän vakaasti lausutun neuvon:

— Ole viisas, tyttö: Siveys on kauneutta arvokkaampi.

Tyttö lupasi empimättä.

— Kyllä, herra asianajaja.

Toimituksen loputtua isäntä silmäsi väkeänsä ja kysyi:

— Ovatko kaikki tyytyväisiä? Kaksikymmentä hilpeätä ääntä vastasi kiittäen. Mutta muuan lapsi osoitti sormellaan erästä vanhaa vaimoa, joka pysytteli syrjässä häveliään ja tyytymättömän näköisenä:

— Fauchois.

Hänen sanansa hukkui hälinään eikä kukaan kiinnittänyt siihen huomiota, ikäänkuin vaimo ei olisi ansainnut mitään palkkaa.

— Niinpä hyvää yötä, kuului jälleen herra Roquevillardin sointuva ääni.
Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.

— Hyvää yötä, herra asianajaja.

Jääden seisomaan tarkastuspaikalleen näki hän poimijattarien kulkevan päivänlaskun hämärään, häipyvän ja hälvenevän. Alhaalta kuului vielä heidän äänensä. He olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, Viminesin ja Saint-Cassinin joukkoon. Jälkimmäiset, jotka olivat kääntyneet vasemmalle, alkoivat laulaa loppusäkeitä pitkäveteistä kansanlaulua. Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.

Fauchois ei hievahtanut isännän rinnalta eikä puhunut mitään.

— Pierrette, sanoi äkkiä herra Roquevillard.

Vaimo liikahti. Hän ei ollut niin vanhentunut, kuin murheellinen ja masentunut.

— Herra François, mutisi hän.

— Tuossa viisi frangia. Mene kartanoon syömään keittoa.

— Siinähän on kolmesta päivästä, lausui vaimoparka katsellen karkeassa kädessään kiiltävää hopearahaa; eikä minulle tule kuin yhdeltä.

— Otahan kuitenkin. Kuinkas tyttäresi laita on?

— Se on mennyt Lyoniin.

— Onko hän siellä töissä?

Vanhalta vaimolta hervahtivat käsivarret alas eikä hän vastannut.

— Hänen pitää ruveta työhön.

— Ei se tuomion jälkeen saa paikkaa. Varas!

Asiamies selitteli lieventäviä asianhaaroja:

— Hän varasti ajattelemattomuuttaan, lapsellisuuttaan, turhamielisyyttään. Huono hän ei ole. Hänen iällään voi itsensä parantaa. Mistä hän elää?

— Jaa mistäkö elää? Miehistä tietenkin.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Ensi aikoina minä lähetin sille pienen postivekselin avittaakseni. Se lähetti sen takaisin ja mukana toisen, ison, jonka minä poltin.

— Jonka sinä poltit?

— Niin, herra François, häpeän rahan.

Ja suuttumus oikaisi äkkiä vaimon, joka ojentaen kättään ruskon heijettä kohti kuin kohtaloa syyttäen sanoi:

— Minä en käsitä, mitenkä minä olen sen tehnyt. Meidän suvussamme on ollut vain kunnon ihmisiä. Nyt minä saan hävetä.

— Se ei ole sinun syysi, Pierrette.

Tämä ravisti päätään päättävästi:

— Se on aina suvun syy, te tiedätte sen hyvin. Tepä sen itse olette sanonut.

— Minäkö?

— Niin, minun kuulteni Juliennelle ennen tuomiota. Tyttö oli herättänyt minussa levottomuutta. Niinpä toin hänet teidän puheillenne.

— Minä muistan. Ja mitä minä hänelle sanoin?

— Että kun on onni kuulua kunnon sukuun, täytyy pitää itsestään sitä parempi vaari. Sillä suvulle ja perheelle lasketaan kaikki yhteiseksi, varat ja velat, hyvä käytös ja huono.

— Ei kukaan voi sinua kivellä heittää.

— Heittävät kuitenkin. Ja oikeassa ovat. Onneksi ehti mieheni kuolla ennen.

— Hän olisi sinua puolustanut.

— Tappanut olisi tytön.

— Ja sinä rakastat häntä yhä?

— Hän on minun lapseni.

— Niinpä, Pierrette, älä masennu. Ei mitään ole menetetty ennen kuin kuolemassa. Palaa kartanoon; minä menen vielä puristimoon katsomaan ammeita.

— Kiitoksia, herra François.

Pierrette oli kaiket ajat ollut La Vigiessä apuna pyykinpesussa, viininkorjuussa, jopa välillä keittiössäkin: siitä hänen tapansa puhutella isäntää ristimänimeltä.

Hänen lähdettyäänkään ei herra Roquevillard vielä pitänyt kiirettä. Hyväilevällä silmällä katseli hän koko tilustensa piiriä edessään: riivittyjä viinitarhoja, joiden purppura- tai kultasävyn hän tapaisi jälleen virkistävässä viinissä, kahteen kertaan niitetyitä niittyjä, hedelmäpuutarhoja,- ja kauempana pientä nimetöntä puroa, joka erottaa Cogninin ja Saint-Cassinin kunnaat, tammi-, pyökki- ja lehmusmetsää, jonka syys oli kirjaillut kuin kukkavihoksi. Tällä eri viljelyslajien maalla hän ei lukenut tänä hetkenä eri vuodenaikojen, vaan oman sukunsa historiaa. Se ja se esi-isä oli ostanut tuon alan, se ja se istuttanut tuon viinitarhan, ja hän itse, hänpä oli tunkenut yli kunnanrajan päästäkseen käsiksi noihin liian tiheässä seisoviin puihin, jotka vaativat harvennusta. Kääntyen tilan rakennuksiin päin katseli hän vaunuliiteriksi muutettua kantarakennusta, jonka ensimmäiset Roquevillardit, talonpojat, olivat rakentaneet, ja vertasi sitä omaan jyhkeään ja tilavaan asuinrakennukseensa, jota koristi verraton villiviiniköynnös. Oli siis yhäkin samoilla paikoilla sama rotu, vain kunniassa, työssä ja toimellisuudessa kuluneen menneisyyden voimistamana aineellisesti ja henkisesti. Hän antoi sen merkitykselle tunnustuksen toistamalla Fauchoisin sanat:

— Se on aina suvun syy.

Hänen sukunsa oli tosiaan antanut maalle yhteistä asiaa hyödyllisesti palvelemaan kykeneviä miehiä, niinkuin he olivat hoitaneet omaakin omaisuuttaan. Näin sukupolvet tukevat toinen toistansa yhteiseksi hyväksi. Eivätkö kaukaisimmatkin esi-isät olleet valmistaneet hänen työtänsä? Tämä maa, jota hän viljeli, oli askarruttanut heidän ajatuksiaan ennen häntä. Tämä näköpiiri oli ennen häntä kiehtonut ja innostanut heitä. Ja hän käänsi katseensa vaikkakin vähän vastahakoisesti omasta kartanostaan silmätäkseen sitä, mitä he olivat katselleet, sitä piiriä maisemassa, johon he olivat kiintyneet samaten kuin nyt hän. Sillä viljelykset voivat muovailla maan välitöntä muotoa, mutta itse luontoa ei ihminen pysty muuttamaan: hän voi lisätä siihen vain joitakin liikuttavia muistomerkkejä, talon, joka savuaa ja palauttaa mieleen tulisijan sulouden, tien tai aidan, jotka panevat muistamaan yhteisöelämää, kellotapulin, joka kuvaa rukousta.

Hänen seisoessaan yksin kummulla lisäsi hänen mielessään illan kauneutta tyydytys, jota tuottaa kosketus omaan heimoon. Hän tunsi aina hämärään muinaisuuteen saakka tämän maakulman merkityksen. Hänen edessään olevia Lépinen vuorijonoa, jonka yksitoikkoisuuden katkaisee Signalin huippu, reunusti iltarusko. Hänen katseensa lipui alemmaksi, seurasi hetken Echellesin tien siroja mutkia, joille vuorten viimeiset liepeet näyttävät kummallakin puolen muodostavan saattueita, hipoi taas Corbeletin, Joignyn ja Granierin kylkiä palatakseen jälleen lähemmille rinteille ja kerrostumille, joiden ääriviivat ovat sopusuhtaisemmat. Tässä vastakohtaisessa, vuoroin kovassa, vuoroin pehmeässä luonnossa näki hän edeltäjiensä luonteita: isoisänsä rohkeuden, kun tämä vallankumouksen aikana toimi armeijain palveluksessa, isänsä leväperäisyyden, hän kun mietiskelyihin vaipuneena antoi varaansa pitämättä pyhän sukukartanonkin joutua vaaraan.

»Ei kukaan», ajatteli hän, »voi tältä paikalta sillä tavoin katsella auringonlaskua. Kerran, kun minua ei enää ole, palaa joku minun lapsistani näihin vertailuihin. Lapsistani, jotka jatkavat meidän työtämme ja joista tulee hyvän palveluksessa olevia ihmisiä.»

Menneisyyden nojalla, joka ulottui häneen itseensä, hän ajatteli tulevaisuutta turvallisesti. Mietelmiinsä vaipuneena ei hän huomannut naista, joka kartanosta tullen saapui hänen luokseen. Se oli jo iäkäs nainen, hartioilla tumma liina ja kädessä keppi, jota hän väsyneenä ja uupuneen näköisenä käytti tukenaan. Hänen kasvonsa, joille illan rusko loi heijastusta, olivat aikoinaan varmaan olleet kauniit. Vuodet olivat niitä uurtaneet poistamatta kuitenkaan puhtauden ilmettä, joka heti ensi hetkestä kiinnitti huomiota ja sitten veti puoleensa. Se oli suoran, kaikesta pahasta kirvonneen ja kukaties hiukan mystillisyyteen taipuvan sielun näkyvä leima.

— Eivätkö he vielä tule? kysyi rouva Roquevillard puolisoltaan.

— Tulevat, Valentine, tuolla.

Molemmat ymmärsivät puhuvansa lapsistaan. Herra Roquevillard viittasi mäen alle, mistä suurehko joukko juuri alkoi nousta rinnettä ylös. Etumaisina kaksi pikkulasta, jotka heidän isoäitinsä tunsi:

— Pierre ja Adrienne. Ne tulevat oikotietä. En näe pikku Julienia.

— Se pitää kai tätinsä Margueriten kädestä kiinni. Siitähän se ei luovu.

— Tosiaankin. Minä näen hänet Margueriten ja hänen sulhasensa välissä.
Se erottaa heidät, paha poika. Mutta missä hänen äitinsä on?

— Heidän takanaan tyynenä tapansa mukaan, veljensä Hubertin kanssa.

— Meidän vanhin poikamme. Erotatko hänen kunniamerkkiään?

Herra Roquevillard hymyili katsahtaessaan puolisoonsa.

— Kuinka nyt näin kaukaa?

Rouva vuorostaan nauroi viehättävästi.

— Onhan siinä suuri punainen solmuke merkin yläpuolella.

— Ja merkistä ehkä luet: Hubert Roquevillard, 28-vuotias, merijalkaväen luutnantti, saanut kunniamerkin urotöistä sodassa, esitetty ylennettäväksi, ollut mukana sotaretkellä Kiinassa, Pei'tangin puolustuksessa.

— Luenpa tietenkin, tarkasti luenkin. Hän tähysti uudelleen tietä.

— Entä Maurice? En näe Mauricea.

— Hän tulee perässä, luullakseni jonkun toisen kanssa.

Rouva Roquevillard laski tyytyväisenä kätensä puolisonsa olalle.

— Se on kai vävymme, Charles Marcellaz. Lasku on toimitettu. Minä lasken aina, niinkuin silloin kun he vielä olivat pieniä: Germaine, Hubert, Maurice, Marguerite.

— Ja aina vain puuttuu laskusta Félicie, vastasi mies. Hänen kasvojansa pimensi varjo: hän ei tottunut toisen tyttärensä poissaoloon, joka laupeudensisarena oli mennyt merten taakse Hanoin sairaalaan.

Rouva nojautui lujemmin mieheensä:

— Ei François, ei hän ole kaukana meistä. Hänen ajatuksensa ovat meidän luonamme: tiedän sen, tunnen sen. Hubert, joka palatessaan Kiinasta näki hänet, tapasi hänet onnellisena. Ja kerranhan kuitenkin yhdymme jälleen kaikki.

Mies ei antautunut tälle alalle, vaan jatkoi laskemista:

— Se ei olekaan Charles, joka on Mauricen rinnalla. Se on joku nainen.
He ovat poikenneet oikotieltä ja tulevat pääkäytävää.

— Se on ehkä rouva Frasne. Näetkö hänen miestään?

— Niin näkyy olevan. Mutta notariota en huomaa.

— Hän tulee myöhemmin Charlesin kanssa. He viipyvät töissään aina klo kuuteen saakka.

— Syövätkö Frasnet meillä tänä iltana päivällistä? Rouva näytti pyytelevän sitä anteeksi ikään kuin jotakin sopimattomuutta.

— Maurice, joka on usein heidän luonaan, pyysi minua kutsumaan heidät.

He olivat hetken ääneti, kummallakin sama huoli.

— Minä en rakasta sitä naista, sanoi vihdoin rouva.

Hämmästyneenä, ei itse asiasta, vaan siitä että sen lausui hänen puolisonsa, joka tavallisesti oli pelkkää suvaitsevaisuutta, kysyi mies:

— Miksikä et?

Rouva Roquevillard katseli kuultavan kirkkailla silmillään iltaruskoa.

— En tiedä. En tunne mistä hän tulee, enkä uskalla ajatella minne hän menee. Hän ei ole kaunis, mutta hänet nähdessään ovat äidit levottomia pojistaan ja vaimot miehistään.

— Mikä huolenpito! Kuka sinulle siitä on puhunut?

— Ei kukaan. Minulle vain sanoo vaisto, on semmoinen aavistus. Ne, jotka rukoilevat paljon, eivät ole kaikkein tietämättömimmät. Hänellä on oudot silmät, sameat ja tuliset. Hän herättää minussa pelkoa.

— Ah!… Niin, kaupungissa puhutaan hänestä ja meidän pojastamme.

— Se täytyy sanoa Mauricelle. Se täytyy sanoa hänelle heti.

— Mutta, rakas ystävä, minkä nojalla? Emmehän tiedä mitään varmaa.
Jokin juoru, mitä se merkitsee?

— Se ei ole vain juorua. Minä tunnen sen, minä olen siitä varma. Hän on vaarassa.

Herra Roquevillard vastasi:

— Joskus on intohimon vastustaminen sen vahvistamista. Sinä olet sen hyvin käsittänyt: sinä olet suostunut kutsumaan Frasnet. Toiseksi eivät nuoret hevin siedä sellaista sekaantumista heidän elämäänsä. Varsinkaan Maurice, joka on sangen ylpeä. Hän ei ole vielä neljäkolmattavuotias, on lainopin tohtori ja luottaa vain itseensä. Hänellä on jyrkkä mielipide oikeudesta onneen, omakohtaisen kehityksen välttämättömyydestä. Pariisi antaa heidät meille takaisin hienostuneina, mutta kapinallisina. Tarvitaan kokemusta, jos tahtoo palauttaa heidät järkiinsä.

— Sinä olet siis asiaa jo harkinnut! Etkä ole minulle mitään puhunut.

— Miksi olisin sinua surettanut, joka ennestäänkin olet niin rasittunut.

— Niin, minun pitäisi olla voimakas. Äidin tulee olla voimakas. Mutta sinähän olet sitä meidän molempien puolesta.

Herra Roquevillard jatkoi:

— Oli erehdys sijoittaa hänet notario Frasnen luo. Minä halusin hankkia hänelle käytännöllistä kokemusta, varsinkin perintö- ja pesänselvitysasioissa, ennenkuin hän esiintyisi asianajajana. Notario Frasne on notario Clairvallin seuraaja, joka oli minun ystäväni ja meidän notariomme. Tahdoin noudattaa perinnäistapaa. Tällä kertaa se oli erehdys. Se korjataan pian.

— Pianko?

— Niin. Minä otan Mauricen takaisin konttoriini; hän voi päättää koevuotensa siellä. Taikka Marcellazin luona. Ilmoitan sen hänelle kun olemme muuttaneet takaisin kaupunkiin.

— Hyvä, sanoi rouva puristaen miehensä kättä. Hänellä ei tule olemaan niin usein tilaisuutta tavata rouva Frasnea. Mutta se ei riitä. Sinä pidät häntä järkeilijänä; minä luulen häntä pikemmin haaveilijaksi. Minä tahtoisin askarruttaa hänen haaveiluansa.

— Mitenkä?

— Aikaisella kihlauksella, esimerkiksi. Pitkä kihlausaika askarruttaa ja kasvattaa nuoria. Ranskassa hätiköidään liiaksi häillä, sillä avio määrää elämän, perheen, tulevaisuuden.

— Se on totta.

— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.

— Hänhän on lapsi.

— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät puheen pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:

— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja
Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.

— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli käskenyt hänen tulla meidän kanssamme.

Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:

— Hyvää iltaa.

Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa, ja noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada tuntuva välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta vasten. Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa arvoituksellisen katseen.

— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.

Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:

— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.

Nyrpeänä oli nuori mies vaiti. Nainen hymyili, kun huomasi häntä suututtaneensa, ja kysyi:

— Kuinka vanha isänne on?

— Kuusikymmentä vuotta luullakseni

— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi, käskisi hän minun mennä tieheni.

— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.

— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua miellyttää. Minä rakastan luonteita.

Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee oikealla olevan penkereen ja vasemmalla olevien pensaiden välissä, joiden väreissä nyt oli sekaisin kevään vehreyttä ja syksyn kultaa. Säännöllisine pengerrakenne-piirteineen ilmestyi heidän eteensä äkkiä Nivolet-vuori heijastaen vielä laskeneen auringon ruskoa. Laihat pensaikot sen kallioiden kupeilla saivat tässä valaistuksessa sinertävän, viinin pohjasakkaa muistuttavan vivahteen, kun taas Margerian vuorijono taempana oli kokonaan ruusunpunainen ja ihonvärivivahteineen ihastuttava.

— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että hänen kumppaninsa pani enemmän arvoa heidän yksinololleen kuin illan ihmeille.

Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:

— Mikä teidän on? Oletteko väsynyt?

— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.

— Olisitteko mustasukkainen?

— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä…

— Ja te?

— En sitä teille enää sano…

— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.

Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen, jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.

— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin maailmankaikkeus.

Ja kuiskasi:

— Minä rakastan sinua, Edith.

— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy huulillaan.

— Milloin tulet minulle?

— Kun olen vain sinun.

— Se on mahdotonta.

— Miksikä?

— Sinä olet sidottu.

— Lähdetään yhdessä pois.

— Mistä eläisimme?

— Minun myötäjäisistäni.

— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.

— Minä hankin ne takaisin.

— Ei, ei.

— Sinä teet työtä.

Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:

— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.

Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti, elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.

— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?

— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.

Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa. Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?

Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos auringonlaskun jälkeen.

* * * * *

… Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan. Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan mieluimmin huomiota herättämättä.

— Hän näki meidät, sanoi Maurice.

— Sen parempi, vastasi rouva.

Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä ahdisti.

»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.

Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan, oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.