II.
YHTEENTÖRMÄYS.
Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.
Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea, poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.
— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.
— Mihin, isä?
Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.
— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.
Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli, hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta. Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.
Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja sen valkoisen tornin valkeutta.
— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!
Isä työskentelee niin paljon.
— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään, tyttöseni?
Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat, vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten kartan puitteissaan.
— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.
— Kun katselet vain pitkin seiniä.
Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle paikalle, josta oli paras näköala.
— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?
— Vastaanottaakseni veljesi.
— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?
— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja kukkivia luumupuita.
Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.
— Maurice, niin. Mutta te?
— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan kukkasia esimerkiksi.
— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.
— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne palaavat Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä, ja niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka olet meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin järjestämisessä sellaiseksi, että hän viihtyy.
Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä hämmentävänsä:
— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin naimisiin?
Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että oli vaikea kestää niiden katsetta.
Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:
— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on kunnon poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa ja on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä naimisiin.
Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:
— Ei, ei minulla ole mitään moittimista… vaikka…
— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.
Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:
— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.
— Sinä olet mieletön.
Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:
— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö ole onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja päivänpaiste. Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.
Isä lohdutti häntä vakaasti:
— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle tulevaisuudelle.
Marguerite koetti hymyillä:
— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.
— Niin, se jonka perustat.
— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme, säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.
— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa, naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita. Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme, meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja kestävyyttä.
Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja huokasi:
— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.
— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä, ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen ilmankin meitä… Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.
— Minä menen, isä.
Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia. Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää hiveleväksi.
— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.
Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:
— Ei sovi moittia.
Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi pois:
— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.
Nuori mies saapuikin viipymättä.
— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan sisään, lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä pois.
Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi ja hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään ja liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä suuruuden leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti herra Roquevillard tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan tuttavallisen toverillisuuden sävyä.
— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.
— Minunko pöytäni?
— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?
Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että tapuli hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra Roquevillardille, joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta pojat älyävät vasta myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan oman isyyden opettamina.
— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen toimistoon?
— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden. Täällä sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja ruveta käymään oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla muutaman kuukauden lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää lainkäyttöjärjestyksen ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä asianajajiamme siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana. Jos haluat, on minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on sangen mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.
Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.
— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre
Frasnen toimistossa.
— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa ja nyt ollaan jo lokakuun lopulla.
— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt. Ja minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.
— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra
Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on
tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua.
Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.
— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen poissaollessaan.
Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.
— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian ennen hänen lähtöänsä.
Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.
— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä olisin täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa ja minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään minun tahtoni mukaan.
Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.
— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.
Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka olivat karttaneet.
— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte minua pois Frasnen toimistosta.
Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.
— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.
Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla herkempiä kieliä.
— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä, en minä olisi niin yksin.
Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.
— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen vuoksi. Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja kaikki, mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia, jotka haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.
Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.
— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua. Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse olen nähnyt.
— Mitä sitten?
— Se on tarpeetonta, älä kärtä.
— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.
— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita, olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät, mihin viittaan.
Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:
— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä saatan olla teille tilivelvollinen.
— Maurice!
— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut
Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua
voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista
Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.
— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta…
— Minä en ole mikään lapsi.
— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat järjestyksen ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua vanhempi nainen, jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä arveluttavin sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?
— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.
— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka äkkiä muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä oikeudella käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän arvottomia syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.
— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.
— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka ovat lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki, paitsi velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja jotka varaavat itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden tehdä hyvää, mitä heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he kuitenkin kunniallisia? Siitä ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä eikä häveliäisyys, ja mitä taas kunniaan tulee, on se uskontoa vain miehille. Se kuohuttaa mieltä: nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta usko minua, kun se on katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia. Tämän naisen, joka on jo ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa ainakin, että hän saa mieheltään asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei itsellään ollut penniäkään.
— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.
— Kuka sinulle on sen sanonut?
— Hän itse..
— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän ei puhu joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen taloudellinen ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin valitsee vielä miehen, siinä on koko hänen viisautensa.
Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui
Maurice askeleen eteenpäin.
— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en halua kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.
— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.
— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.
Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.
— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli enemmän pyytävä kuin käskevä.
Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt katseli pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä hyvän vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat hyväksyen seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi itsensä hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.
»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä puhuin hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti… Kuinka voimakas tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa… Maurice tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen minä häntä hakemaan… Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi ja leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla. Muka teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat vaarallisempia kuin entisaikaan… Maurice on epäilemättä rientänyt hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan, sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut oikealla tiellä ..»
Herra Roquevillard ei ollut kuitenkaan liikojen huokailujen mies. Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata omille apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi hän omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti on taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran torjutuksi.
»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan vuoteen ääressä.
Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten, joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.
»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole sydämellisempää sisarta.»
Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä hymyillen käänsi päätään.
— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.
— Isä, ei sinne päinkään.
— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?
— Yhtä väärin arvattu.
— Sitten muistutat sulhastasi, että hän tulisi tänä iltana meille.
— Hän tulee muutenkin.
Tyttö näytti nidettä, johon oli kirjoittanut. Herra Roquevillard tunsi perhekirjan. Niinkuin vanhastaan oli ollut tapana, pitivät Roquevillardit semmoista muistikirjaa, johon meidän esivanhempamme merkitsivät perintötilan hoitoa koskevien tietojen ohella yksityiselämän tärkeimmät tapahtumat, kuten avioliitot, kuolemantapaukset, syntymät, kunnianosoitukset, virat j.n.e. ja jotka ikäänkuin testamentin arvovalloin loihtien esiin menneisyyttä antavat luottamusta tulevaisuuteen sille, joka kunnioittaa isiänsä ja tahtoo olla heidän arvoisensa jälkeläinen.
— Minä täydennän sitä päivän tasalle, lisäsi nuori tyttö. Mauricen palaus ja Hubertin kunniamerkki olivat vielä merkitsemättä.
Herra Roquevillard lehteili jonkinmoista ylpeyttä tuntien paksua kirjaa, joka oli hänen sukunsa sitkeän tarmon todistaja.
— Kuka pitää tätä sinun jälkeesi, Marguerite.
— Minä tietenkin jatkan sitä, isä.
— Ei, vaimon tulee kuulua uuden kotinsa piiriin.
Tyttö punastui kuin pahanteosta kiinnisaatu koulupoika.
— Minä pelkään, että minusta tulee huono vaimo, sillä jään aina kiintyneeksi vanhaan kotiin. Kaikki, mitä siinä tapahtuu, kaikuu minussa aina sydäntä myöten.
Isä ei voinut olla lausumatta:
— Rakas lapsi!
— Entä Maurice, jatkoi tyttö, onko hän tyytyväinen uuteen paikkaansa, minun ruusuihini, ikkunaan? Minun tekisi mieli saada työskennellä teidän luonanne, hänen paikallaan.
Näin hän aavisti, mitä isä mietti, ja teki hänelle alkuunpääsyn helpommaksi.
— Hänestä minä tulinkin sinulle puhumaan. Meillä oli vastikään kiistaa.
Minä olin ehkä liian kiivas.
— Tekö, isä?
— No niin, minä tulin häntä pahoittaneeksi. Hän lähti pois vihaisena, ja suuttumus on huono neuvonantaja. Mene etsimään häntä, Marguerite: sinä saat hänet tulemaan takaisin.
Tyttö nousi ripeästi, heti valmiina.
— Missä hän on?
— En tiedä. Ehkä Frasnen toimistossa. Eihän tämä missään tapauksessa ole suurkaupunki. Sinä kyllä löydät hänet. Jumala suokoon, että löydät.
— Minä lähden.
— Sinä ymmärrät, lisäsi herra Roquevillard hiljemmällä äänellä, minun ei sopisi itseni lähteä.
— Ei toki, ei teidän. Hän ei sitä ansaitse. Hän on jo jonkun aikaa ollut ihan päästä pilalla; voisi luulla, ettei hän enää rakasta meitä yhtä paljon kuin ennen.
Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa, ymmärsivät toisensa, mutta eivät syventyneet enempää tähän asiaan.
Marguerite kaapaisi kiireesti hattunsa ja sakettinsa ja riensi etsimään Mauricea. Kadulle päästyään kääntyi hän linnasta poispäin, käveli pitkin Boigne-katua ja kulkien läpi yhden noita monia läpikäytäviä, jotka Chamberyssä muodostavat ikäänkuin sisäteiden verkon, saapui Raastuvantorille. Se on entinen Lansin tori, jonne muinoin oli keskittynyt paikkakunnan kaupallinen elämä: muutamat kallellaan olevat rakennukset, joku noita kuistilla ja parvekkeella varustettuja italialaismallisia taloja, jotka saattavat olla viehättäviä valokuvissa tai postikorteissa, mutta ovat itse asiassa likaisia, lahonneita, sääliäherättäviä, eivät jaksa lisätä sen mielenkiintoisuutta. Erään korjatun rakennuksen seinässä olevaan mustaan marmorilaattaan on uurrettu sanat:
Tässä Talossa
syntyivät
Josef de Maistre 1. huhtikuuta 1753.
ja
Xavier de Maistre, 8. marraskuuta 1763.
Sen alapuolella ilmoitti kullattu kilpi asianajotoimistoa. Marguerite Roquevillard loi silmäyksen historialliseen laattaan ja nousi ylös portaita. Sykkivin sydämin, sillä tämä käynti ei ollut hänelle helppo, koputti hän Frasnen toimiston ovelle, astui sisään ja kysyi kääntyen ensimmäisen apulaisen puoleen, jonka näki:
— Mahtaako veljeni, herra Maurice Roquevillard, olla tavattavissa.
— Hän ei ole täällä, neiti, vastasi nuori mies hyvin kohteliaasti nousten pystyyn. Hän ei ole käynyt tänään enää aamiaisen jälkeen.
Mutta erään pulpetin takaa lausui toinen apulainen, jota Marguerite ei nähnyt, terävällä äänellä, jossa oli kauan kannetun kateuden sävyä:
— Tiedustakaa rouva Frasnen luota.
Nuori neiti punastui korvia myöten, mutta kiitti, ja meni todellakin soittamaan rouva Frasnen huoneiston ovelle. Hänelle vastattiin, että rouva oli mennyt ulos. Hän tunsi siitä hetkellistä lohdutusta, mutta muutaman askelen otettuaan pahoitteli sitä, sillä niinhän häneltä meni suurin mahdollisuus tavata veljeänsä. Mistä hänet nyt löytää? Hän lähti Favre-kadulle, rouva Marcellazin, vanhemman sisarensa luo, joka juuri palasi kävelyltä kolmen lapsensa kanssa. Pikku Julien takertui häneen kiinni ja koetti estää lähtemästä pois, kun sisar oli välinpitämättömästi selittänyt:
— Ei, ei hän täällä ole. Eipä hän juuri meillä käykään.
Adriennen saama naarmu, jota tämä valitteli, askarrutti häntä paljoa enemmän.
Näiden turhain yritysten jälkeen alkoi Marguerite kulkea pitkin kaupunkia, ilman suurta toivoa, kävellen sangen nopeasti ikäänkuin pelon ahdistamana. Pylväskäytävän luona tapasi hän sulhasensa, joka teki liikkeen häntä pysähdyttääkseen, ja vasta ohimentyään kääntyi Marguerite takaisin.
— Päivää, Raymond, sanoi hän hetkeäkään empimättä. Ettekö ole nähnyt
Mauricea?
— En, Marguerite. Häntäkö etsitte?
— Niin.
— Saanko tulla auttamaan?
— Ei, kiitos. Näkemiin tänä iltana. Raymond katseli ripein askelin poistuvaa morsiantansa:
»Hän on tyly», mietti nuori mies. »Minun kanssani hän on aina niin kylmäkiskoinen…»
Hän seurasi kuitenkin silmillään niin kauan kuin suinkin näki.
Kirkon edustalla kohtasi turhaa kulkuansa jatkava Marguerite pienen ystävättärensä, Jeanne Sassenayn, joka kulki opettajattarensa kanssa. Se oli kuusi-, seitsentoistavuotias tyttönen, ikäänsäkin lapsemmalta näyttävä, vaaleat hiuspalmikot selässä ja kasvoilta herttainen ja vilkas. Hän riensi neiti Roquevillardin luo, jota hän kovasti ihaili:
— Neiti Marguerite, teilläpä on kova kiire.
— Päivää, Jeanne.
— Te olette kuin veljenne, joka myöskin tulee kadulla vastaan tervehtimättä. Ja minä olen jo kuitenkin siinä iässä, että minua tervehditään.
Ja painaen hiukan alas päätään hän luuli katseellaan voivansa pitentää vielä lyhkäistä hamettaan.
— Ehkä, myönteli Marguerite. Mutta missä te Mauricen tapasitte?
— Reclusn sillalla.
— Nytkö juuri?
— En. Jo ennen soittotuntiani, siitä on tunti tai kaksi.
— Minne hän meni?
— Siitä en tiedä mitään. Sanottehan hänelle, että hän ei ole kohtelias.
— Kyllä sanon. Varsinkin minun ystäviäni kohtaan se on anteeksiantamatonta.
— Minä annan sentään hänelle anteeksi, tunnusti Jeanne Sassenay alkaen nauraa, mikä salli hänen näyttää valkoisia, hyvällä ruokahalulla puremaan valmiita hampaitaan.
Yksin jäätyään huomasi neiti Roquevillard kirkon oven olevan raollaan, ja hän astui temppeliin. Tällä hetkellä oli holvikaarten alla vain pari kolme polvistunutta mustaa hahmoa kaukana toisistaan. Mutta hänen oli sangen vaikea rukoilla: milloin ajatteli hän, mikä viehättävä vaimo tuonnempana, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tuo vilkas ja iloinen ja kuitenkin vakava tyttö voisi olla hänen veljelleen Mauricelle, milloin muisti isänsä huolestuneita kasvoja. Itseänsä hän ei ajatellut. Kynnyksellä hän aivan hätkähti ajatusta, että hän rukouksessaan oli kokonaan unohtanut sulhasensa ja itsensä.
Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua, piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja, joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.
Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.
— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.
— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.
Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.
— No, Marguerite?
— Isä, minä en ole häntä löytänyt.
Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he aavistivat piilevän rouva Frasnessa.