III.
LÉMENCIN KUKKULA.
Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä odottaa.
Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio, strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta, pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta, vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun, ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.
Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.
Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava hirvi, joka saa äkkiä lihakset.
— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni seisahtui.
— Tuli esteitä, Edith.
Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.
— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.
He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen nuorukaisen kylkeen.
— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin vaikeroiden.
Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet. Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.
— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri huolestus, lisäsi hän:
— Mitäs nyt tehdään?
Nainen toisti:
— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, enkä minä enää osaa sitä peittääkään.
— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen, etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.
Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:
— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt, poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni, nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.
— Edith!
— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.
— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!
Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen kätensä rukoilijan asentoon:
— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan! Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan…. Minä en voi enää valehdella… En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen sinun.
Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.
— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.
Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.
— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.
Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:
— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa, joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän ryhtyy.
— Kuule, Edith, teidän on erottava.
— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa? Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta. Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut asiaa: se on mahdotonta.
He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.
— Joku tulee, sanoi Maurice.
— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.
He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle. Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.
Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä.
Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta
palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta?
Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:
— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun katsettani?
— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.
Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:
— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä lähden tänä iltana, ymmärrätkö?
Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen syleilystään:
— Älä puhu, Edith.
— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.
Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.
Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin peräyttää.
— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.
Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:
— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna.
Kello kaksitoista minä olen vapaa.
Maurice väänteli käsiään epätoivosta.
— Älä puhu.
— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana, maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa sinua jumaloimaan, jos tulet.
— Armahda, älä kiusaa minua enää.
— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?… Tuletko tänä iltana?
Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.
Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:
— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.
Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä, täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö — Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen. Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet, joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes, Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä. Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.
— Näytä minulle Italia, lausui nainen.
Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle. Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla. Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti, ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.
Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.
— Kuule, sanoi hän, anna minun lähteä yksinäni.
Mutta Maurice ei saattanut sietää tuntemusta, että hänen sisimmän olentonsa salaisin vaistomaisin vastarinta oli arvattu.
— Ei, ei! Etkö siis rakasta minua enää.
— Rakastan kyllä.
Ja nainen hymyili sanomattoman hellää hymyä, jota nuorukainen ei nähnyt. Hänen silmiensä liekki sumentui. Nykyhetken naisena, todellisuutta ja persoonallista elämää vailla olevana, äkkiä kärsimättömäksi tulleena yhdeksänvuotisen äänettömän kärsivällisyyden jälkeen, oli hän päättänyt, maksoi mitä maksoi, käyttää hyväkseen miehensä satunnaista poissaoloa karatakseen avioliittonsa vankilasta. Hänen romanttinen lähtönsä oli pienimpiä yksityiskohtia myöten huolellisesti valmistettu. Maurice oli nykyisessä mielentilassaan kokonaan hänen vallassaan. Mutta mitenkä osoittaisi hän rakastajalleen enemmän rakkautta: kiinnittämälläkö hänet omaan välttämättömään ja vaaralliseen kohtaloonsa, vaiko jättämällä hänet tänne luonnolliseen ympäristöönsä? Ennen rakastumistaan ei hän ollut katsonut asemaansa sietämättömäksi. Maurice oli tietämättään herättänyt hänessä kapinanhengen. Saattaisiko hän enää erota hänestä? Tarjous, jonka hän vastikään teki Mauricelle, murti hänen omaa sydäntänsä, mutta kuitenkin hän toisti sen. Milloinkaan enää ei hän saisi tuntea tätä oman itsensä unohdusta, johon rakkaus joskus saapuu kuin kostealle ruohoaavikolle, jota polttava päivä alkaa kuivata.
— Vähitellen, hiljoillensa, toisti hän, sinä unohdat minut. Älä vastusta. Kuule minua. Sinä olet niin nuori. Koko elämä on sinun edessäsi. Anna minun mennä.
Mutta Mauricea kiihdytti tämä loukkaava kieltäytyväisyys. Kuka saattoi häntä pidättää? Eikö hänen järkensä — neljänkolmatta vuotiaan järki — ollut hänelle todistanut, että itse kullakin on oikeus onneen?
— Minä en tahdo elämää ilman sinua.
— Minä jään tänne, sanoi nainen vielä, jos pidät sen parempana. Opin kyllä paremmin valehtelemaan, saat nähdä. Rakastaessa on kaikki halpamaisuus luvallista rakkauden tähden.
Nyt oli tämä ehdotus liian myöhään tehty. Tällä kertaa nainen sen tiesi ja odotti hylkäystä. Sen saadessaan heittäytyi hän ystävänsä rintaa vasten ja tämä sanoi taas:
— Minä rakastan sinua kuolemaan saakka.
— Ainoastaanko? Minä paljoa enemmän.
— Se ei ole mahdollista.
— On. Aina rikokseen saakka.
Ja samalla lisäsi hän välinpitämättömästi:
— Tänä iltana minä noudan myötäjäiseni. Maurice muisti isänsä epäilykset.
— Myötäjäisesi?
— Niin. Ne on merkitty minun kontrahtiini. Enkö ole sitä sinulle näyttänyt?
— Sinulla ei ole oikeutta niitä ottaa. Vain tuomion, nojalla ne voidaan sinulle palauttaa.
— Jättäisinkö miehelleni mikä kerta on minun? Ja mistä me eläisimme?
— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen. Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.
Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.
— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä iltana me lähdemme Italiaan.
— Minkä vuoksi?
— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?
Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen, jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita, tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.
Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua. Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:
— Huomenna, sanoi hän, huomenna.
Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?
Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla, että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.
— — Kello on kohta viisi, sanoi Edith eron hetkellä. Vielä seitsemän tuntia.
Toivo elähytti hänen silmiensä tulta, kun taas Maurice ajatteli vastenmielisesti kauheita tunteja, joina hänen tuli pettää perhettänsä. Edith aavisti tämän ja säälitteli rakastajansa kohtaloa, tehdäkseen ennakolta tyhjäksi pelkäämänsä vaikutelmat:
— Poika-raukka, voitko sinä valehdella kokonaisen illan?
Maurice hätkähti tuntiessaan joutuneensa ilmi ja toisti, vaikka kuivahkosti, lemmittynsä lausumat sanat:
— Rakastavalle ei mikään ole halpamaista.
— Se on kauheata, sinä tulet sen näkemään. Siitä ymmärrät minun häpeäni ja väsymykseni. Minä olen valehdellut siitä saakka kun olen sinua rakastanut. Rohkeutta. Näkemiin illalla.
Ennen kotiamenoaan käväisi hän lainailemassa välttämättömiä rahoja. Isänsä sedältä Etienne Roquevillardilta, vanhalta originaalilta, jota pidettiin saitana, ja tädiltään Thérèseltä, hurskaalta ja anteliaalta, sai hän apua noin tuhannen frangin paikoille, sisareltaan, rouva Marcellazilta, viisisataa ja saman summan tulevalta vävyltään, Raymond Bercyltä. Hän selitteli syyksi opintovuosinaan muka tekemiensä velkojen lankeamista. Tämä metku tuntui hänestä nöyryytykseltä, johon hän alistui rakkautensa vuoksi, mutta joka häntä kuitenkin kiusasi. Mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että kaikki vieraat, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat kieltäytyneet antamasta hänelle apua, jotavastoin hänen omaisensa, mikä herkällä, mikä jurolla tavallaan, riensivät häntä auttamaan kuvitellussakin pulassa.
Klo kuuden aikaan palasi hän Frasnen toimistoon juuri kun virkailijat olivat sulkemassa ovia!
— Minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, sanoi hän heille, ja pidän kyllä huolen sulkemisesta.
Hän kirjoitti todellakin vaikutusvaltaisimmille tuttavilleen pyytäen näitä ensi tilassa toimittamaan hänelle sopivan paikan Pariisissa. Korkeimman arvolauseen saajana kaikissa aineissa luotti hän entisten opettajiensa suositukseen. Toimeentulon vaikeudet eivät häntä milloinkaan olleet huolestuttaneet ja luottaen kykyynsä uskoi hän varmasti ne helposti voittavansa. Mutta minne oli vastaus osoitettava? Hän epäröi, mutta ilmoitti sitten osoitteensa: Milano, poste restante.
Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen. Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa, ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.
— Maurice, mikä sinua painaa?
— Ei mikään.
— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.
Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.
— Odota hetkinen.
Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:
— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten.
Onneksi minulla on tämä jäljellä.
— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.
— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän, se ei minua köyhdytä.
Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan kuulunut rouva Frasnelle.
— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.
Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä sanat:
— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.
Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon, joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan. Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä tällaista julmuutta.
Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan. Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä, nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.
… Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta, pelastusta?
Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän astui sisään:
»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.
Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut sen naisen kanssa. Olivat ostaneet piletin Torinoon.
Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä kohtaloa vastaan.
Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi: sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä, kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.
Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi, näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.
Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli
Marguerite.
— Isä, mitä on tapahtunut?
Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.
— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.
— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä surullisen lauseen.
Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:
— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian aikaisin tietää surumme.