IV.
NOTARIO FRASNEN KOSTO.
Pieni laukku kädessä ja aamuviileyden vuoksi päällystakki yllä astui herra Frasne seitsemän-junasta Chambéryn asemalle, ja käveli ripein askelin kotiansa, josta hän oli ollut kaksi päivää poissa. Ovea avaavan palvelijattaren hämillisestä ilmeestä ymmärsi hän heti, että jotakin oli tapahtunut tai paraikaa tapahtui hänen kotonansa. Hän oli lähes viisikymmenvuotias mies, hyvin säilynyt, nuhteeton, kylmä ja hieno ensi näkemältä, mutta paksut huulet ja varsinkin lasien takaa puoliksi pälyilevät pullisilmät tekivät pian levottomuutta herättävän vaikutuksen.
— Kaikki on kai hyvin? kysyi hän pahasta aavistuksestaan huolimatta.
Entä rouva?
Palvelijan vastauksessa oli hitunen pilansävyä:
— Rouva matkusti eilen illalla Italiaan matka-arkkuineen.
— Italiaanko?
— Niin, herra.
— Mihin aikaan?
— Klo kaksitoista.
— Ilman selityksiä?
— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.
— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.
Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa, josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan, ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen: jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta. Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma, niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille. Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän kirjekuoren ja luki:
»H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta, koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti, että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani. Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.
Hyvästi.
Edith Dannemarie.»
Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä, tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi, ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa, vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa, lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa. Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön, päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.
Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle, kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä, lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron. Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen rakkaudestaan.
Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla, odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua, periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.
Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä, kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin, joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta. Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana. Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja lentää pois lemmityisen kanssa.
Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan. Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella, painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.
Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa. Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan. Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli tehoton?
Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään. Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun. Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.
Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen käteen tämän rikostoveria vastaan:
»Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä 408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies, kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen, kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa. Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä, masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.
Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan. Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.
Kello löi yhdeksän.
Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella äänellä:
— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.
— Se on tässä, herra, vastasi apulainen. Tehän uskoitte sen minulle poissaolonne ajaksi. Minä en ole sitä käyttänyt.
— Hyvä on, tulkaa mukaani.
Molemmat poistuivat työhuoneeseen.
Herra Frasne aukaisi kassakaapin ja huomasi heti siinä jotakin epäjärjestystä.
— Oletteko etsineet täältä jotakin, sitä testamenttia ehkä?
Philippeaux kielsi mitä jyrkimmin:
— En, herra, minä vakuutan.
— Sitten minä en ymmärrä. Katsokaa: tuo käärö on avattu. Se sisälsi Zelvaden ostohinnan: satakaksikymmentätuhatta frangia. Mehän laskimme ne yhdessä.
— Niin tehtiin, myönsi apulainen säikähtyneenä.
Notario oli aivan tyyni eikä jatkanut tutkimustaan sen pitemmälle, vaan sulki kassakaapin jälleen huolellisesti.
— Joku on käynyt kaapissa.
— Se on mahdotonta, herra.
— Luonnollisesti on joku käynyt täällä. Me tarkistamme sisällyksen poliisikomisarion läsnäollessa. Kuka sulki toimiston eilen illalla?
— Maurice Roquevillard.
— Jäikö hän tänne yksin?
— Jäi kirjoittamaan kirjeitä.
— Kuinka kauaksi aikaa?
— En tiedä. Minä tapasin hänet pylväistön luona puolituntia myöhemmin.
Hän antoi minulle avaimet takaisin.
— Avaimetko? Onhan kassakaapin avain myöskin avainkimpussanne.
— On.
— Se on varomatonta.
Hetken kuluttua kysyi herra Frasne:
— Miksei hän ole vielä tullut?
— Kuka?
— Maurice Roquevillard.
— Ei hän tule lainkaan, lausui apulainen kostonhimoisella äänellä.
Herra Frasne katsoi häntä tarkkanäköisillä silmillään. Näkemästään teki hän kaksi päätelmää: huhu hänen onnettomuudestaan kiersi jo kaupungilla, ja Philippeaux, jota hän epäili mustasukkaisuudesta, olisi varma liittolainen. Siitä huolimatta hän teeskenteli tietämättömyyttä.
— Se on totta. Hänenhän piti palata isänsä luo.
— Ei, herra, hän on matkustanut eilen illalla, kahdentoista-junalla.
— Minne?
— Italiaan.
— Ah! Minä ymmärrän, tunnusti notario tällä kertaa.
Ja harvakseen lausui hän päätelmänsä:
— Olisiko siis hän avannut minun kassakaappini? Kuinka olisi hän tuntenut avausmerkit?
Philippeaux painoi päänsä alas: pelko ja kateus tekivät hänestä kavaltajan.
— Se on merkitty minun pöytäkirjani almanakkaan, mutta ilman selitystä: minun muistini on huono. Roquevillard on saattanut lukea sen siitä ja arvata sen tarkoituksen.
Herra Frasne, joka käytti hyväkseen olosuhteita, silmäsi uudelleen apulaistaan, matta peitti tyytyväisyytensä:
— Te olette ollut kahdesti varomaton, Philippeaux. Pyytäkää jotakin tovereistanne kutsumaan tänne poliisikomisario. Hän tarkistakoon kaapinsisällyksen itse.
Niin tarkastettiin kaappi virallisesti useiden todistajain läsnäollessa. Herra Frasne luetteli kärsivällisesti sen sisällyksen. Ei yhtään kappaletta puuttunut ja kassavarojen summa oli täsmällinen.
— Vielä on tarkistettava tuo suuri käärö, joka on murrettu auki, sanoi tyynesti notario, joka toimitti asiansa perinpohjaisesti. — Se sisälsi kahdenkymmenen hehtaarin suuruisen Zelvaiden ostohinnan, satakaksikymmentätuhatta frangia seteleissä, minä laskin ne itse ennen matkallelähtöäni, täällä läsnäolevan ensimmäisen apulaiseni kanssa, joka sen todistaa.
— Aivan oikein, herra.
— Summa on merkitty käärön kuoreen.
Todettiin, että käärö sisälsi vain kaksikymmentä seteliä.
— Minulta on varastettu satatuhatta frangia, lausui herra Frasne.
— Mitenkä selitätte, huomautti komisario, että varas ei ole vienyt kaikkea? Tavallisesti he eivät vapaaehtoisesti jätä saalistaan keskeneräiseksi.
— Minä selitän sen viskaalinvirastossa, jonne menen heti esittämään kanteeni.
— Se on teidän asianne. Epäilettekö siis jotakin?
— Epäilen.
— Palvelijoitanneko?
— En. He olisivat lähteneet karkuun. Eivätkä he olisi osanneet avata kaappia.
— Hyvä. Minä menen laatimaan pöytäkirjaa.
— Saattakaa minua viskaalinvirastoon. Sehän on aivan lähellä.
— Kuten tahdotte.
He lähtivät suoraan viskaalinvirastoon. Notario joutui yleisen syyttäjän kanssa pitkään keskusteluun, jota jatkui vielä poliisikomisarion poistuttuakin. Kun hän palasi portaita alas, tapasi hän niiden edustalla herra Roquevillardin, joka oli menossa hovioikeuteen. Molemmat herrat katsoivat toisiaan ja tervehtivät.