I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.
Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan vanavedessä.
Junasta, joka kulkee pitkin sen rantaa, tyytyy matkustaja välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys: jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee Alppien huikeaan korkeuteen.
Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä — kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa…
Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys, ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.
Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, Vita dei SS. Giulio e Giuliano, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon. Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan, jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen silmäänsä ranskankielinen lause: Lapsen kohtalon, sanoi Lamartine, määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee meihin omien silmiemme kautta.
Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin ajatella.
— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.
Tointuneena vastasi Maurice:
— Viideskolmatta lokakuuta.
Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:
— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla. Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.
— Edith!
— Ei, se ei enää sinulle riitä.
Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:
— Katso, sinä työskentelet.
— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.
— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?
Maurice pahastui tästä kysymyksestä:
— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä en voi unohtaa.
— Mutta kaikki on toki yhteistä meidän keskemme. Enkö ole sinun vaimosi?
Hän rypisti kulmiansa itsepäisen näköisenä:
— Minä haluan, että sinun myötäjäisiisi ei kajota. Olen pyytänyt erästä ystävääni, joka on sanomalehtimiehenä Pariisissa, kuulustamaan minulle paikkaa sanomalehtialalla. Minähän voisin seurata ulkomaisia lehtiä? Ylioppilaana opettelin englanninkielen, sittemmin tohtorinväitöstäni varten saksan. Nyt puhun jo italiaa. Kun siihen lisäksi saa jonkun juridisen sivutoimen, niin sillä jo elää.
Edith kuunteli kaksimielisesti hymyten ja hyväili kädellään hänen kasvojansa:
— Huomenna puhumme tulevaisuudesta. Huomenna, ei tänään.
— Miksi lykätä päiväksikään? Päinvastoin, määrätkäämme nyt heti lähtöpäivämme.
— Lähtöpäivämmekö?
— Niin, Pariisiin.
Edith ei voinut salata pahastumistaan.
— Aina vain Pariisiin. Sinä puhut siitä minulle lakkaamatta. Sinähän olet ihan sen ajatuksen lumoissa.
— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.
Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:
— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme, unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?
— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?
— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.
Liikutettuna Maurice toisti:
— Huomenna, Edith.
Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:
— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein. Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?
Maurice hymyili tälle intoumiselle:
— Täytyy kai.
— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme aamiaista saarella.
Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: Lapsen kohtalon määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt… Ja uudelleen hän pysähtyi.
Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti. Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät he tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut heistä mitään tietoa.
Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:
— Olenko mielestäsi sievä tänään?
Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen, mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat. Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.
Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.
He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön, jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta, varsinkin Mauricea.
— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.
Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:
— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä tästä vakavuudenpuuskasta:
— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?
— Kenelle sitten, Herran nimessä?
— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.
Edith purskahti nauramaan:
— Lorenzolle!
— Sinä tiedät hänen nimensäkin?
— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.
Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä, jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.
Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet kumpainenkaan:
— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti sauvaansa airona.
Pettyneenä sanoi Edith:
— Kylläpä sinä olet oppinut!
— Minä luin sen vastikään.
— Minä inhoan sinun kirjaasi.
Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua viattomimmatkin sanat.
He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli, kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet. Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka. Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.
Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä». Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa oli heille lohdutus.
He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.
— Palaammeko hotelliin? kysyi Maurice valkaman-aukealla.
Edith vastusti tätä luostariinsulkeumista:
— Ei toki! Aurinko on vielä kaukana vuorelta. Palataan hiljakseen valtatietä.
Kuljettuaan kaupungin läpi jalkakäytävän leventämättömänä seuraa tie järven rantaa vähitellen kohoten ja kääntyen Monte Sacrelle, joka puineen ja kappeleineen vallitsee nientä. Sen varrella on huviloiden aitoja tai seinämiä; sisäänkäytävää koristamassa on aina palmu- tai myrttipuita. Erään vaatimattoman, jopa rappeutuneen huvilan kohdalla, joka lyhyen sivukäytävän päässä herätti heidän huomiotansa, kun ovi oli auki, tunsi Edith ruusujen tuoksua:
— Odota, sanoi hän rakastajalleen. — Niillä on voimakas tuoksu ja ne ovat viimeiset.
— Mennään sisään. Minä pyydän saada muutamia sinulle.
He menivät sisään yhdessä ja näkivät puutarhan sisustassa oudon sommitelman: poikkinaisia hautapatsaita, puoliksi romahtaneita torneja, keskeneräisiä pylväskatoksia, — pienoiskokoon kaavailtu täydellinen, mutta säännönmukainen, koristeellisesti järjestetty hävitys. Näiden sopusuhtaisesta ryhmiteltyjen kivien keskellä, jotka kaikki teennäisen liikuttavasta kuvasivat elämän kovuutta, seisoi eräällä jalustalla pieni marmorinen Amor ruusupensaiden keskellä hymy huulillaan jousta jännittäen.
Nuori nainen näki vain Amorin ruusujen keskellä:
— Se on ihana; päiväkin sitä hyväilee.
— Tämä on vähän räikeää, huomautti Maurice: me olemme nähtävästi jonkun hautapatsaiden harrastajan luona. Italiassa ei kammota liikalastia.
Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä, kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri kimppu käsissään:
— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.
Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui ymmälle. Maurice esitti hänet:
— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on arvokas ammatti.
Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.
— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.
Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti lystikkäällä äänellä:
— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?
— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.
— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?
— Paljon.
— Eihän se ole mahdollista.
— Hän kertoi minulle juuri, että kaikki äkkiä rikastuneet — ja niitä on paljon — raha- ja virkamaailman nousukkaat, ovat hullaantuneita hänen tuotteisiinsa. He rakentavat uusia taloja, he itse nousevat maasta, mutta kauneus vaatii heidän mielestään raunioita.
— Olkoon. Mutta Amor. Minkävuoksi juuri Amor keskellä hävityksen kauhistusta? Ruusut hänelle riittäisivät.
— Kysäisin sitäkin.
— Ja mitä hän vastasi?
— »Hän viihtyy raunioilla», vakuutti hän minulle salaperäisellä hymyllä, tuolla Jocondan hymyllä, joka on kauppiaille niin ominaista.
— Hm, lystikästä, päätteli Edith. Kaupunkilaispukuisilla marmoriryhmillään tekevät italialaiset hautuumaistaan muotisalonkeja ja valitsevat kuoleman muistomerkkejä puistojensa kaunisteiksi…
Verkalleen kiipesivät he Monte Sacrea, joka kohoaa satakunnan metriä kaupunkia korkeammalle. Heidän saapuessaan sen laelle oli jo ilta, joka antoi lisää salaperäistä tenhoa suurelle kuusi-, lehtikuusi-, kastanja- ja mäntymetsälle, jonka keskessä asustivat, mikä missäkin koluisella kamaralla seisten nuo kaksikymmentä Assisin pyhän Franciscuksen kappelia. Nämä pienet, kuudennen- ja kahdeksannentoista vuosisadan välisenä aikana rakennetut kappelit ovat erityylisiä, pyöreitä ja nelinurkkaisia, pylväiköllä varustettuja ja ilman sitä, goottilaisia ja roomalaisia, mutta enimmäkseen bysanttilaisia. Luonnollista kokoa oleva poltetusta savesta tehty korkokuva alttarin kohdalla esitti jokaisessa näistä jotakin kohtausta pyhimyksen elämästä. Se oli jonkinlainen liikkumaton Oberammergau. Pyhättöjen sisustaminen on suoritettu harrasuskoisella taiteella. Niinpä kattomaalauksessa, jossa hän rukoilevien poikien välityksellä saa pyhimyksen merkit, antavat kultasateet aavistaa Jumalan läsnäoloa.
Ortaan saapumisestaan saakka olivat Edith ja Maurice tuskin antaneet mennä päivääkään käymättä Monte Sacrella. Belvédèren hotellista on sinne vain muutama askel. Kappelien joukosta olivat he nimikokseen valinneet viidennentoista, jonka tarina kertoo Michel-Angelon piirustamaksi. Se on lieriön muotoinen, kupolikattoinen ja sen ympäryskäytävää kannattavat hoikat graniittipatsaat. Se muistutti heille Lémencin kukkulan kappelia, minkä luona he tekivät lähtöpäätöksensä. Täälläkin oli pylväikön alustana koroke, jonne johti muutama porras, ja holvien keveiden kaarien eri kehyksistä monipuolinen näköala: mistä näki vihreän rinteen toisia kappeleita, mistä jonkun kaivonarkun, minne siinti oksien lomasta kaistale taivasta tai vilkkui kolkka järveä taikka näkyi P. Juliuksen saari, — kellotapuli keulassaan tämä oli kuin suuri, tässä pikkujärvessä karille tarttunut sotalaiva.
Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti, jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.
Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän rakastajansa olkapäätä.
— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.
— Milloin?
— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:
— En.
— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?
Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:
— En, en milloinkaan.
Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen vaistonsa varoitti lausumasta:
— Maurice, missä on Chambéry?
— Tuolla.
Maurice oli vastannut niin nopeasti ja viitannut niin varmalla kädenliikkeellä, että Edith aivan hämmästyi. Hän oli siis usein etsinyt taivaalta sitä suuntaa; hän ei ollut rakkaudessaan mitään unohtanut. Nuoren naisen silmiin kihosivat kyyneleet. Maurice ei kysynyt syytä, vaan koetti lohdutella hyväilyillä:
— Edith, minä rakastan sinua niin suuresti.
Edith nyrpisti huuliaan:
— Enemmän kuin kaikkea muuta?
— Enemmän.
— Aina kuolemaan saakka.
— Niin.
— Et enempää?
— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.
— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä paljon huomenna?
— Miksikä huomenna?
— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä tällä tavoin?
— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt siitä keskustelemasta.
— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.
Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:
— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on minun.
Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.
Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä joku iltaruskon viimeinen heijastus.
Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut. Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää taustaa vastaan.
— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.
Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän oudon vierailunsa iltapäivällä:
»Amor ja hänen ruusunsa.»
Hän kuunteli:
— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.
Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen kotipuolensa oli, ja mietti:
»Rauniot ovat tuolla.»
Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että rakkaus viihtyy raunioiden keskessä.