II.
VUOSIPÄIVÄ.
Juuri heidän vuosipäivänään tahtoi Maurice taivuttaa toverinsa lähtöön suostumaan. Aamiaisen jälkeen vei hän hänet kävelylle Monte Sacren juurta kulkevalle valtatielle, jonne tuontuostakin näkyy kiviaidan suojaamia parvekkeita ja vilahtelee järvi.
Sinne pääsi päivä esteettömästi paistamaan, mutta lokakuun lopulla sitä ennemmin etsii kuin karttaa.
Edith oli joko surullinen tai hajamielinen eikä puhunut. Niinpä katkaisi Maurice ensinnä hiljaisuuden, joka nyt heitä erotti eikä yhdistänyt kuten ennen.
— Tämän päivän täytyi tulla, Edith. Me olemme olleet onnellisia täällä. Mutta meidän täytyy lähteä. Minua odotetaan Pariisissa. Se on oleva uuden elämän alku.
Hän odotti vastausta, rohkaisua, ja jatkoi vakuuttelevasta
— Me rakennamme rakkaudellemme pysyväistä taloutta. Saamme oman kotilieden. Minä ryhdyn järjestämään meidän olojamme, ajamaan perille sinun avioeroasi. Sinä et ole tähän saakka sallinut minun kajota siihen. Me olemme katkaisseet kaikki siteet taaksemme katsomatta.
Edith koetti kartella Mauricen innosta huolimatta. Vaistomaisesti peljäten Italiasta lähtemistä ei hän ollut kuulevinaan koko ehdotusta:
— Nyt on vähän parempi ilma. Eilen illalla minun oli vilu.
Maurice mukaantui kärsivällisesti:
— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.
— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli, kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.
He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä, ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi hänet menettää.
Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:
— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla sovelluttamatta tätä ajatusta:
— Sinä myöskin.
Tämä odottamaton maire yllätti:
— Olenko?
— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun silmiisi syvemmälle.
— Sydämeenkö saakka?
— Sydämeen saakka.
Edith hymyili ajatellessaan kaikkea sitä, mikä naisen sydämessä on nuorelle miehelle vielä tuntematonta. Ja epäilemättä enää valtaansa katsoi hän hetken otolliseksi ryhtyä itse niin kauan karttamaansa selitykseen. Hänen aikomuksensa oli paljastaa kaikki valhe ja peruuttamattomasti kiinnittää itseensä rakastajansa, saattamalla hänet omaksumaan rikososallisuus, jota näin myöhään oli enää mahdoton kieltää. Tämä omaksuminen olisi suurin rakkauden todistus, mitä hän koskaan saattoi pyytää. Omasta puolestaan hän, jos Mauricen olisi pyydettävä sitä häneltä, olisi empimättä sen antanut. Mutta miehissä täytyy pelätä kaikkea viimeiseen saakka, heillä on niin kummallisia mielijohteita kunniasta.
Oikeus ottaa ja viedä mennessään herra Frasnen hänelle antaman lahjan määrä ei hänestä suinkaan ollut epäilyksenalainen. Mikä lahjoitus se on, jonka lahjoittaja voi peruuttaa? Hän karkoitti nekin epäilyt, jotka koskivat sitä hänen menettelytapaansa. Mitä hänelle merkitsi tapa? Naiset ymmärtävät vain puoliksi heidän etuansa häiritseviä kysymyksiä. Hänelle oli selitetty, että se rahamäärä oli hänen. Tämä selitys riitti hänelle. Hän olisi voinut rosvota miestään, jota kohtaan hän ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, koska hän häntä vihasi. Mutta tietensä ei hän uskonut häntä rosvonneensa. Hänhän ei ollut ottanut muuta kuin täsmälleen saatavansa, vaikka olisi tarvinnut vain hiukan leventää kättä. Itse hän oli antanut nuoruutensa ja kauneutensa. Oli maksanut elämällään, kyynelillään. Voidaanko hänelle maksaa takaisin hänen yhdeksän vuottansa, jotka ovat olleet vain vastarinnan tukahuttamista ja jatkuvaa inhoa?
Mutta ollessaan juuri paljastamaisillaan kaiken, epäröi hän, ja alkoi mitä hyväilevimmällä äänellä puhua:
— Kaunistaako siis onni? Lapsuudestani pitäen tämä on ensimmäinen onnen vuoteni. Ah, jos tietäisit minun entisyyteni!
— Olen sitä usein sinulta kysynyt, Edith. Kerro se minulle. Anna se minulle. Ethän sinäkään enää voi pitää salaisuuksia.
Siitä tuli hänen kertomuksensa, hiukan kaunisteltu, niinkuin kaikki oman elämän esitykset: iloinen ja rikkaissa oloissa hemmoiteltu lapsuus, isän varallisuuden menetys pelihimon seurauksena, kykenemättömyys kestämään vastoinkäymistä, tylsyys, juopottelu, sairaus ja kuolema; sitten muutto maalle heikon ja murtuneen äidin kanssa ja jo sisällinen napina elämän yksitoikkoisuutta vastaan, sydäntä kalvavan kaipuun kuume nuoressa tytössä, joka oli perinyt isänsä suurellisen luonteen, mutta tuomittu antamaan soittotunteja naapuristohuvilain lapsille ja kärsimättömänä odottamaan rakkautta ainoana vapautuksen toivona.
Maurice keskeytti hänen kertomuksensa murahtaen:
— Sehän oli suorastaan vararikko.
Edith luuli hänen tuntevan sääliä ja hymyili kiitokseksi myötätunnosta. Muistoihinsa vaipuneena ei hän itse huomannut sitä pingoittunutta tarkkaavaisuutta, jolla Maurice seurasi hänen jokaista sanaansa.
— Melkein, vastasi hän.
— Mutta sinä olit jo silloin kaunis?
— En luule. Minä olin niin laiha. Hintelä viiniköynnös.
Mutta hän tunsi itsensä hyvin, sillä hän lisäsi veitikkamaisesti:
— Mutta tuohesta se tuli syttyy.
Sitten alkoivat herra Frasnen kosiskelut. Sen pullisilmät ja maireisen käytöksen alta aavistettavissa oleva itsekkyys herättivät hänessä epäilyksiä. Hän vastusteli; mutta Frasne oli kaikista hänen tavoittelijoistaan ensimmäinen, joka pyysi häntä vaimokseen. Hänellä oli sievoinen omaisuus, hyvä asema Pariisissa; hän saattoi mielensä mukaan hankkia oman notariaattitoimiston Grenoblessa tai jossakin muussa lähikaupungissa. Se oli naimiskauppa kaikessa kauheudessaan. Hän kammoi köyhyyttä; hänen äitinsä, joka ei siihen osannut tottua, peloitteli vielä enemmän. Vanhat ihmiset huolehtivat vain toimeentulosta, rakkaus ei heitä liikuta. Kaikki sukulaiset kehoittelivat.
— Minä möin itseni, lopetti hän.
Maurice ei ollut häntä keskeyttänyt. Sykkivin sydämin kuin kuolemaan kulkeva oli hän tarkoin kuunnellut. Kun Edith pysähtyi tähän, teki hän jurosti jo hetki sitten huulillaan pyörineen kysymyksen:
— Entä sinun myötäjäisesi?
— Odota, saat kuulla.
Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa. Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä. He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman, suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja — onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.
Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi, vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:
— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?
Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:
— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.
Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti, heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman vähän.
— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.
— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä arvaan. Hän on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?
— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.
Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.
— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen: niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.
Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta, vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi, kuitenkin totta.
— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.
Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia ja vakuutti:
— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.
— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.
— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on kysymyksessä.
— Sinun henkesi?
— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä hoidit ja nostit niiden korot?
— Minä.
Edith aavisti vaistomaisesti, mihin suuntaan hänen tuli vastata, ja hän tarttui valheeseen hanakasti. Todellisuudessa oli kyllä herra Frasnen hänelle myöntämä sadantuhannen frangin lahjoitus hänen omaisuuttaan, mutta miehen hallinnon ja valvonnan alaisena. Avioerojutun varalta ei ollut tehty eri ehtoa. Rouva Frasnella ei ollut näiden rahojen vapaata käyttöoikeutta, eikä hän yksinänsä voinut määrätä niitä maksettaviksi. Mutta mitä nämä saivartelut merkitsivät?
Maurice jatkoi säälimättömästi kuin tutkintotuomari:
— Minne nämä myötäjäiset olivat sijoitetut?
— Universelle-pankkiin. Olenhan sinulle jo sen kertonut. Anna minun olla.
— Olivatko ne sijoitetut sinun nimellesi?
— Olivat.
— Sieltäkö sinä ne nostit ennen lähtöämme?
— Sieltä.
— Ja sinä saatoit nostaa ne vain omalla nimelläsi Chambéryn konttorista?
— Niin.
— Teidän avionne oli siis alunpitäen solmittu pesäeron ehdolla?
— Niin oli.
Monta kertaa oli Maurice tiedustellut tätä seikkaa sen jälkeen kun Edith jonkun aikaa heidän lähtönsä jälkeen oli ilmoittanut muuttaneensa rahaksi personallisen omaisuutensa, jonka hän tosin silloin oli maininnut kotoaan saamakseen perinnöksi. Tästä pankkijutusta, jonka hän silloin oli keksinyt uinuttaakseen Mauricen epäluuloisuutta, piti hän nyt itsepintaisesti kiinni juuri tänään, jolloin hän oli aikonut sen peruuttaa.
Hänen täsmälliset ja nopeat vastauksensa olivat hänen entisten selitystensä kanssa yhtäpitäviä ja ylimalkaan tyydyttäviä. Mahdollistahan oli, että joku Dannemarien perheen neuvonantaja oli ennen kontrahdin allekirjoittamista astunut väliin ja käyttäen hyväkseen herra Frasnen intohimoa aikaansaanut välittömän ja ehdottoman lahjoituksen, jonka määränä oli turvata nuoren tytön tulevaisuus ja varata heti alusta suurempi riippumattomuus ja arvokkaampi asema. Miksikä Maurice olisi epäillyt näitä vakuutteluita? Johan nekin häiritsivät hänen onneansa. Sekin oli jo liikaa, että hän jonkinlaisen tenhoutumisen vallassa oli suostunut arvottomasti tinkimään ja lykkäämään työhön ryhtymistään aina tämän lemmenvuoden loppuun saakka. Mutta hän ei aavistanut, että Edithin omaisuus, jonka hän oli ajatellut ensi tilassa korvata työllänsä, oli peruisin niin myrkytetystä lähteestä. Nyt oli tämä lähde tullut ilmi, masentanut hänen ylpeytensä ja murskannut hänessä viimeisenkin arvonannon itseänsä kohtaan. Joskin nämä varat olivat hänen ystävättärensä omia, niin todellisuudessa ne tulivat kuitenkin mieheltä, jonka kotilieden hän oli hävittänyt. Pieninkin siru, mikä niistä pirahti hänen toimeentuloonsa, oli häpeä, jota hän ei millään ehdolla voinut sietää…
Kauhistuneena laski hän mielessään velkansa suuruutta.
— Sinun rahasi ovat sijoitetut Milanon Internationale-pankkiin.
Tiedätkö paljonko niistä puuttuu?
— Sinähän niitä hoidat.
— Lähes kahdeksantuhatta frangia.
— Emmepä ole paljoa kuluttaneet, vastusteli Edith lempeästi.
Lukuunottaen nekin rahat, jotka Mauricella oli alusta mukanaan, ei tämä summa tosiaankaan ollut suuri matkoilla vietetyn kokonaisen vuoden menoiksi. Mutta Ortassa, jossa olivat asuneet jo kuusi kuukautta, on elämä huokeata, huvit harvinaisia ja halpoja. Lyhyen tuhlausajan jälkeen oli Edith osoittanut olevansa vakava ja vaatimaton, vähiin menoihin tyytyväinen: rakkaus oli hänelle kylliksi.
Mistä ja mitenkä hankkisi Maurice nämä kahdeksantuhatta frangia? Niinkauan kuin hän ei ollut niitä maksanut, katsoi hän olevansa mennyttä miestä, kunniaton, ja elämä oli hänelle rasitus. Maurice tunsi niin syvää nöyryytystä, ettei voinut olla lemmittyänsä loukkaamatta:
— Hyvä on. Minä olen sinulle velassa: minä maksan sen pois. Sitten saamme nähdä.
Väsyneenä, masentuneena, voitettuna Edith huokasi:
— Mikä keskustelunaihe rakastaville ja vielä meidän vuosipäivänämme!
Hän kätki kasvonsa. Vielä onnettomampana kuin hän tuli Maurice likemmäksi ja tarttui hänen ranteisiinsa:
— Kuule, Edith, en minä syytä sinua. Me elimme yhdessä ikäänkuin olisimme olleet naimisissa. Minä en ajatellut muuta kuin rakkauttamme. Se oli väärin. Minä olen vielä kovin nuori.
Edith jätti kätensä hänen valtaansa pelkäämättä näyttää itkettyneitä silmiään:
— Enkö minä ottaisi vastaan kaikkea sinulta kiitollisuudella?
— Sinulta kyllä, mutta häneltä? Hän on kostanut. Jos minä olen hävittänyt hänen kotilietensä, on hän murskannut minun onneni.
— Mitä minä hänestä välitän?
Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:
— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.
Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:
— Älä puhu!
Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.
— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä olemme yksin ja saamme lohdutusta.
Maurice suostui.
— Niin, mennään sinne.
Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse. Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:
— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo sykyttävä sydän.
— Minä rakastan sinua.
— Niin kai, minä rakastan sinua.
Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.
— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä tottelen, minä kuulen.
— Tahdotko tulla minun kanssani?
— Minne sitten viet minut?
— Tuonne alas.
Vaistomaisesti Edith peräytyi:
— Ole vaiti.
Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut
Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan:
— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?
Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:
— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla.
Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla.
Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.
Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä loukkaavansa.
— Anna minun olla. Älä koske minuun.
Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä katsellakseen tätä kilpajuoksua.
Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa, joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.
Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus, jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta, sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.
Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.
Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa; millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea, jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?
Ylpeys esti häntä kääntymästä isän puoleen. Mutta äiti oli hänen uskottunsa. Häneltä pyytäisi Maurice vapauttamiseensa tarvittavaa summaa. Siitä puristi kenkä. Hänen täytyi ennen kaikkea pelastaa kunnia omissa silmissään.
Tämän päätöksen tehtyään palasi hän ripeästi hotelliin ja kirjoitti rouva Roquevillardille. Kun hän oli kirjeensä lopettanut ja käynyt viemässä sen postilaatikkoon, saapui Edith. Maurice huomasi hänet käytävän päässä ja oli melkein oudostunut nähdessään hänet jälleen näin pian, sillä niin kauas tunsi hän muutama tunti sitten Edithistä loitonneensa. Vuoden ajan oli Edith täyttänyt kaikki hänen päivänsä, hänen sydämensä joka sykähdyksen. Tottuiko hän näin nopeasti valtakuntansa menettämiseen?
Kun Edith näki hänet, pysähtyi hän epäröiden, mutta riensi sitten suoraa päätä hänen syliinsä:
— Se olet sinä… sinä…
— Ystäväni, rakkaani… sanoi Maurice hyvin hellästi.
— Sinä olet siinä, minä olen tyytyväinen… Väristen näytti hän järveä selittääkseen retkeänsä:
— Minä tulen tuolta alhaalta. Kuljin pitkin rantaa. Istukaamme, eikö niin? Minä olen aivan näännyksissä. Olen peljännyt niin kamalasti.
Ja hän katseli rakastajaansa hellittämättä. Tämä löysi hänen olennostaan vanhan viehätyksen. Syysmaisema kietoi heidät hauraaseen hekumaansa. Rakkaus nousi voittajana raunioille.
Huumaantuneina nauttivat he onnea, jonka kumpikin tunsi tuomituksi.
Tämän jälkeen he eivät enää puhuneet entisyydestä. Maurice odotti vastausta kirjeeseensä. Edith ei uskaltanut mitään kysellä, mutta kahdensi viehätyksensä häntä miellyttääkseen. Hänen viehätyksensä oli nyt toisenluontoista. Siinä ei enää ollut mitään kehoittelevaa eikä alituista levottomuutta. Rakastajansa menettämisen pelko oli tehnyt hänet nöyräksi ja alttiiksi, heikoksi ja helläksi. Hän etsi sellaisia puheenaineita, sellaista luettavaa, mitä tiesi Mauricen suosivan. Hän soitteli pianolla hänen mielikappaleitaan. Mauricen puolelta hän sai nyttemmin vain hyvyyttä. Tästä teennäisen rauhan saavutuksesta nauttivat molemmat vain tinkien. Heidän sopunsa oli ilotonta, siitä puuttui vakaumus ja luottamus.
Marraskuun 2. päivä oli heille erikoisen armoton. Voidakseen paremmin antautua perheensä muistoihin, joita Pyhäinmiestenpäivä elvytti [katolisissa maissa tällöin »Vainajien päivänä», pidetään hautuumailla uskonnollisia menoja, omaiset sytyttävät vainajiensa hautaristien lyhdyt, tai missä niitä ei ole, kynttilöitä ja soihtuja, ja tuntemattomienkin kummut peitetään kukkasilla. — Suom. muist.], aikoi Maurice lähteä ulos yksinään, mutta Edith pyyteli saada tulla mukaan. Maurice suostui kylmähkösti ja meni Monte Sacrelle odottelemaan sillä välin kuin Edith pukeutui valmiiksi.
— Minne me menemme, kysyi Edith saavuttuaan.
— Hautuumaalle, niinkuin kaikki muutkin tänä päivänä.
Ortan hautuumaalle päästäkseen täytyi heidän kulkea hoitamattoman kentän poikki, joka oli muinoin kuulunut hautuumaahan, mutta jota ei enää käytetty siihen tarkoitukseen. Sen kamaran alla olevat haudat olivat näkymättömät ja unohtuneet. Ei mitään ollut enää osoittamassa niiden paikkaa, ei nimeä, ei ristiä, ei edes entisen kummun jälkeä. Pyhäinpäivän johdosta olivat tuntemattomat kädet sirotelleet sinne tänne päivänkukkakimppuja, jotka muuttivat tämän nurmikon kukkatarhaksi.
Edith ja Maurice pysähtyivät tälle hevoskastanjain ympäröimälle nurmikolle. Lehtiä ei näyttänyt enää pysyttävän muu kuin ilman tyyneys. Pienikin tuulenhenkäys riittäisi riipimään ne puista. Iltapäivällä alkoi tuntua hiukan tuulen henki. Ja kultalehdet irtautuivat todellakin, lehahtelivat ilmassa hetken ja keräytyivät pääkäytävää reunustaviin ojiin. Yksi niistä asettui nuoren naisen päähineelle.
Tämä katoavaisuuden merkki noiden herkkähipiäisten kasvojen, noiden tulisilmien, koko tuon olennon yllä, joka liikkumattomanakin elvytti elämää, tuli täydentämään sitä mielenliikuntoa, jonka tämä päivä oli hänen kumppanissaan virittänyt.
Kun hän oli vaiti, näytti Edith hänelle päivänkukkia:
— Kauniita kukkia.
Mutta kumpikin ajatteli, että ne olivat kuoleman verhoja. Vaistomaisesti palaten omaan itseensä he katselivat heitä puoleksi peittävien puiden rivejä ja lähestyen toinen toistaan syleilivät toisiansa hautojen päällä.