III.
RAUNIOT.
… Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea hotellin konttoriin.
— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.
Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti, kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje, joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.
»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»
Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne. Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään, ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan. Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein, vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot, hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.
Isku, joka häntä kohtasi, tuli sittenkin odottamatta. Miksi kirjeen kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli surureunus, ellei?… Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä: Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet, mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.
Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.
Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut aavistaa.
Chambéry, 2. marraskuuta.
»Rakas Maurice!
»Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.
»Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen. Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon; rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.
»Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen, huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut. Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta. Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.
»Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen. Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa, ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä. Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa kaikesta sydämestäni.
»Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi. Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille, että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän, joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä tehdessään hän unhottaa onnettomuuden… Minä olen kyllä luvannut olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat, kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole peräyttänyt luottamustaan.
»Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka. Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi', kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!
»Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää. Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini, jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten alakuloista suurta asuntoa.
»Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole. Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.
»Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui: muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua, niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin. Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii salassa ja se on pahempi.
»Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä. Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.
»Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen. Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää, että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän. Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta sanoen:
»— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.
»Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt. Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen. On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään raukka, joka sitä karttaisit.
»Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos hän kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on tallella ei mitään ole menetetty.
»Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi
»Marguerite.»
Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen, jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka järkähtämättömästi velvoitti.
Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento kestää myrskyä?
Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt, hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa. Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.
Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen, sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei rakkaudestaan.
Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion? Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan. Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana… ei, ei tänä iltana, huomenaamulla, hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä, jottei niistä puuttunut mitään.
Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella, ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli elämän kaikkeus?… Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta. Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä, kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle…
»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»
Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa. Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin tuskalliselta että teki mieli huutaa…
Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään
Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.
— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.
Maurice koetti hymyillä.
— Päivää, Edith.
Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi kyynelten jälkiä.
— Minä pelkään nykyään aina kun sinä olet poissa.
— Mitä sitten?
— Että sinä et palaa.
— Mutta rakas…
— Tiedän sen, jatkoi hän raskaasti. Kerran sinä jäät tulematta. Sano minulle, eihän se tapahdu vielä?
— Ole vaiti, Edith. Minä olen rakastava sinua aina.
— Ainako? Mitä tapahtuneekin?
Edith tarttui hänen käteensä ja kohotti sen ihailevalla liikkeellä huulilleen. Sitten hän kysyi pelokkaana:
— Sinä sait uutisia tänä aamuna Ranskasta, kerrottiin minulle.
— Niin sain.
— Hyviäkö?
Mauricella oli rohkeutta vastata myöntävällä liikkeellä. Koska hän säilytti suruansa yksin, olivat he jo erossa. Mutta Edith lisäsi:
— Minä en koskaan odota uutisia. Sinä olet minun sydämeni ja elämäni.
Ja kun hän astui edellä parvekkeelle, missä heidän pieni pöytänsä oli asetettu tuulen suojaan, kysyi Maurice itseltänsä:
»Onko minulla voimaa lähteä?»