IV.
PALAUS.
Puoliunessa nousi Edith vuoteen laidalle ryntäilleen katselemaan rakastajaansa, joka viimeisteli pukeutumistaan. Tämä oli asettanut lampun lattialle, jottei varjostimen heijastama valo sattuisi nukkuvan silmiin.
— Miksi nouset näin aikaisin? kysyi Edith unisella äänellä ja silmät puoliksi kiinni.
— Minä en saa unta. Ja päivä sarastaa.
Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.
— Yöhän nyt on, Maurice.
— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.
— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.
— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.
— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.
Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo, kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä hämärässä.
»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän, »on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa, jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»
Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä. Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.
Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.
Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.
Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet, joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä. Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö, hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan, että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa viimeisenä päivänä.
Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt heidän huoneessaan. Tunnin, kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä…
Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.
»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän. »Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista. Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan… Edith, muistatko vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua vielä enemmän… Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö, kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa. Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme…»
Junan vihellys tempasi hänet tylysti irti tästä toivottomuuden tilasta, johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi? Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui avaruuteen.
Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla syyttäisi hän erehdystä.
Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa. Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta. Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa, putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.
Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa. Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla, samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa, muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.»
Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi, nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa. Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.
— Kiitos, vastasi Maurice, minä kuljen jalkaisin.
— Mahdotonta, mahdotonta, signoren jaloilla. Te myöhästytte kovasti! olen varma että signorina odottaa.
— Ei minua kukaan odota.
— Ah! sen pahempi. Takkavalkea, lämmin keitto ja nainen on perilletullessa suloista.
Ja kiristäen ohjaksia hätisteli hän hevosia. Pian oli vaunu kadonnut näkyvistä. Yksin jäätyään jatkoi Maurice matkaansa. Hiljoilleen kohosi hän laakson yläpuolelle. Ennen Alppien ahtaille rotkoteille astumistaan kääntyi hän katsomaan Italian ihanuuden viimeisiä väikkeitä. Se kukoisti Tosan kostuttamassa mutkaisessa laaksossa, metsäisillä rinteillä, vieläpä jyrkillä seinämillä, joita kultapensaat koristivat. Päivänvalossa näki selvään, että tämä maa koetti vuorten ankaruutta uhmaten viehättää. Messuun matkalla olevilla maalaisnaisilla — oli sunnuntai — oli värilliset kaulahuivit, joiden päät riippuivat selkäpuolella, ja lyhyet kirjavat hameet. He tervehtivät vastaantulijoita ensimmäisinä kohteliaalla hyvänpäiväntoivotuksella, joka liikutti nuorta miestä. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vapaaehtoiseen maanpakoon menossa. Eikö Edith ollut hänen kotimaansa? Edith! Nyt hän oli herännyt, nyt hän tiesi… Ja Maurice joudutti kulkuansa unohtaakseen tuskansa väsymykseen.
Hän oli jakanut kuljettavat 64 kilometriä kolmeen osaan: Iselleen, 18 kilometriä; kukkulalle 22; Briegiin 24. Hän aikoi syödä aamiaista Isellessä ja ehtiä kukkulalle, joka on 2.000 metriä korkealla, syödäkseen päivällistä ja nukkuakseen vieraskodissa ja taivaltaa taas alas Briegiin seuraavana aamuna kyllin aikaisin ehtiäkseen Lausannen ja Geneven junaan, joka Ranskan rajalla tavottaa Savoijin junan. Maanantai-iltana klo kuuden aikana olisi hän Chambéryssä.
Iselle, vähäisen vehreän laakson takana, on viimeinen kylä ennen Sveitsiin tuloa. Siitä saa tosiaankin sen vaikutelman että täällä on sanottava surumieliset hyvästit Italialle. Rakennettuna pitkin Napoleonin tien reunoja on se jo sullottu kahden, neljän- tai viidentuhannen jalan korkuisen muurin väliin, mutta taakseen katsahtaessa voi vielä nähdä nurmikoita, muutamia puuryhmiä ja ikäänkuin lakeuden lupauksen vuorten keskellä. Hevosvaunun kulkuset — Isellessä vaihdetaan valjakkoa — ja rahavartijain mahtavaa arvonimeä käyttävien puoliherraskaisten tullimiesten touhu oli ainoa, mikä ennen vilkastutti: pikku kylää, kunnes elokuussa 1898 alkoi uuden, Alppien puhki kulkevan rautatien rakennus. Kuin taikatempulla kasvoi väkiluku nelinkertaiseksi. Kylän ahkerat asukkaat rakensivat pieniä, puutarhan ympäröimiä huviloita insinöörejä ja työnjohtajia varten. Syntyi sikermä uusia majataloja ja ravintoloita, seinillä Simplonin kunniaa julistava nimi ja vaahtoavan asti-viinin tarjous.
Kylän koko sunnuntain johdosta joutilas väki oli jalkeilla. Kellot soittivat päämessun päättymistä, kun Maurice saapui. Hän kulki läpi naisten jonon, jotka virsikirja kädessä palasivat kotiansa, kun taas keilaradat houkuttelivat miehiä ja joka kapakasta tuoksahti ruuanhaju ja kuului kitaran ja harmonikan soitto. Hän aterioi halvasta hinnasta eräässä viheliäisennäköisessä osteriassa, meluavan joukon seurassa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväksensä päivää ja kiiruhtanut lähtöänsä — marraskuussa tulee yö niin äkisti — hän vitkasteli harkitsematta, ikäänkuin olisi pitänyt tuota mautonta meteliä yksinäisyyttä parempana. Hän ei saanut itseään pakotetuksi kulkemaan rajan yli. Se oli hänestä perikadon kouraantuntuva todiste, hän takertui jälleen rakkauteensa kuin hukkuva olkeen. Vielä tässä savuisessa huoneessa, jossa meluava rähinä esti häntä ajattelemasta ja siten lievensi hänen tuskaansa, kuvitteli hän kuitenkin olevansa kaukaisessa kosketuksessa Edithin kanssa.
Vähää ennen Gondon-rotkoa, missä vesiryöpyt kohisevat, tapasi hän molempien maiden välisen rajapyykin. Kuljettuaan sen ohi tunsi hän pimeyden valtaavan sydämensä jo ennen kuin se peitti sen kapean kaistaleen maata, missä hän taivalsi kahden kallion välissä. Kohottaessaan päätänsä näki hän ruskon viimeisen väikkeen katoavan taivaalta. Yö, joka yllätti hänet paljoa aikaisemmin kuin hän matkasuunnitelmassaan oli laskenut, esti häntä käyttämästä Algabyn pitkää kierrosta karttavaa oikotietä. Oh jo myöhä, kun hän väsyneenä saapui Simplonin kylään, missä hän söi ja levähti hetken.
Kun hän nousi jatkamaan matkaansa odotti häntä majatalon kynnyksellä pimeys ja äänettömyys. Hän käsitti ne surullisen matkansa luonnollisiksi kumppaneiksi. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa: vähät hän välitti sen ulkokohtaisista oloista. Olihan hän omin käsin tappanut onnensa, ja ansaitsevathan murhamiehet rangaistuksen? Oli alakuun aika Kuu ilmestyi vasta yhdentoista tienoissa illalla kun hän lähestyi vuoren kukkulaa. Sen valossa huomasi hän olevansa yksinään autiossa ja elottomassa piirissä, ympärillään vain lunta, joka tekee kaikki esineet yhdennäköisiksi. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan. Hänen varjonsa oli hänellä epävakaisena seurana, joka piteni, oheni, katosi ja taas palasi.
Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja. Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee ajattelemasta, pääsee kulkemasta.
— Edith, lausui hän ääneen.
Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys, vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.
— Edith, lausui Maurice vielä.
Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.
Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua, tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan, mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.
»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän autiuteen.»
Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.
»He odottavat minua.»
Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet. Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä, niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään, vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan, suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa. Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan. Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys muistui hänen mieleensä:
— Yöllä mennään sisään, etsitään huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.
Hän nousi portaita ylös, tunnusteli ensimmäistä ovea, joka oli suljettu, sitten toista, joka aukeni. Se oli yksinkertainen, mutta mukava huone, jossa oli vuode, siinä puhtaat makuuvaatteet ja runsaasti peitteitä, pesupöytä, piironki, pari kolme tuolia ja lattiamatto. Tämän upeuden nähdessään hän hymyili. Olipa ennakkohuolto mennyt niin pitkälle, että piirongin päälle oli huomiota herättävällä tavalla asetettu pieni pullo rommia, lasi ja sokeriastia. Juoma hänet palautti täysin entiselleen. Viidenkolmatta vanhana on vaara pian unohdettu.
»Minä olen täällä kotonani kuin varas», tuumi hän hyväntuulisena, elämän uudelle yllätykselle arvoa antaen. Mutta tämä mielijohde sai hänet hätkähtämään. Niinkuin varas, todellakin. Eikö hän ollut tuomittu varkaudesta? Häpeän muisto häivytti hänen ilonsa. Hän paneutui levolle. Paksut peitteet antoivat hyväätekevää lämpöä. Hänen väsymyksensä oli niin suuri, että hän nukkui heti, ajattelematta edes, että tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän vietti kaukana Edithistä ja ulkopuolella Italiaa sen jälkeen kun oli isänsä kotoa lähtenyt.
Aamulla hän heräsi liian myöhään lähteäkseen Briegiin. Saatuaan kuulla hänen matkansa vaiheet pitivät munkit häntä luonaan päivän ja hoitelivat parhaansa mukaan. Hän kieltäytyi käyttämästä hevosvaunua, mutta hänen ylpeytensä esti ilmaisemasta syytä. Se oli levähdyksen, eri vaikutelmien, miltei unohduksen päivä. Tässä Theben temppelissä, kahdentuhannen metrin korkeudessa, osoitti hän lapsen hilpeyttä, jota silloin tällöin, vaikkakin harvoin, keskeytti äkillinen alakuloisuuden puuska. Hän söi kuin susi, käveli vieraskodin ympäristössä saadakseen kohmettuneet jalkansa vertymään, hyväili koirankopissa pitkäkarvaisia paimenkoiria, ihaili päivänläikkinää jäätiköillä ja lumen pienten kristallien erilaisuutta, lausui moneen kertaan halunsa viipyä kauan aikaa vuoristossa ja pani maata hyvissä ajoin. Ei kukaan olisi voinut luulla, että hän juuri oli jättänyt rakastettavimman rakastajattaren ja oli matkalla Ranskaan ilmoittautuakseen vangittavaksi. Keskellä suurimpia huolia odottamattomat keitaat vaalivat meidän luontomme heikkoutta niin ettei se kykene kiintymään murheeseen, vai ylläpitääkö vain alkeellinen elämänvaisto meitä vastoin tahtoammekin.
Tiistaina kello neljä aamulla hän lähti vieraskodista syötyään vähän leipää ja juustoa, jotka vierasten hoitoa huoltava isä oli edellisiltana väkisin pannut hänet ottamaan pöydältä huomista einettä varten. Varasipa hän vielä toisen puolen eväiksi matkaa varten, kun ei ollut varma oliko hänellä taskussaan enempää rahaa kuin piletin hinta, Simplonin kylässä nauttimansa ylimääräisen atrian vuoksi. Ei kukaan ollut ylhäällä. Hän lähti niinkuin oli tullutkin, salassa. Niinkuin hänen tulonsakin iltana oli portti seppiselällään auki. Mutta kuuvalon asemesta, jota hän oli toivonut ystävälliseksi auttajakseen, oli ulkona pimeä. Portailla oli lunta.
Täytyi rientää, alaskulku kun ei ollut niinkään helppoa. Hetken kuluttua kääntyi hän kuitenkin etsimään silmillään vieraskodin mustaa varjoa sitä kaipaavin mielin hyvästelläkseen. Virkistyneenä kulki hän pelottomasti tulevaisuutta kohti. Vuoren ja munkkien rauhallisuus olivat hänen huomaamattaan tyynnyttäneet hänen mieltään. Reippain askelin asteli hän asettuakseen uudelleen kotilieden luona paikalleen, josta intohimon puuska oli hänet temmannut pois. Sattuman oikku, jota hänen oli kiittäminen pelastuksestaan, oli samalla palauttanut hänen sisällisen olentonsa ennalleen. Hän palasi normaalielämään sillä uskaliaalla ja romanttisella tavalla, jolla tavallisesti sitä kartetaan, ja hän nautti tästä oman itsensä alttiiksipanosta suuresti.
Lunta oli epäilemättä satanut jo monta tuntia, sillä tie oli peittynyt. Hän kulki eteenpäin lakkaamatta peläten eksyvänsä tieltä, joka kulki pitkin kuilujen reunoja. Vähän matkan päässä kukkulan laelta kulkee se kahden tai kolmen vuoreen puhkaistun tunnelin läpi. Näissä tunneleissa oli niin pilkkopimeää että hän eräällä kohtaa luuli tulleensa sokeaksi. Kepillään tunnustellen ja vasenkin käsi eteenpäin ojennettuna, matkalaukun taakasta huolimatta, kulki hän hapuilemalla osuen joka askeleella vesilätäkköihin, joita tunnelin tippuminen synnyttää, ja tunsi tunnelin päättyvän ilman kylmenemisestä paljoa ennen kuin saattoi mitään nähdä.
Tien hankaluus karkaisi hänen rohkeuttaan. Nuoret kaipaavat kokemusta, ja kun he niin innokkaasti etsivät rakkautta, johtuu se enemmän elämän kuin nautinnon halusta. Maurice, joka keppikerjäläisenä pakeni onnea, ei osannut katsoa kaikkea menetetyksi. Hän kamppaili uljaasti kylmää, lunta, yötä ja pelkoa vastaan, ja tämä kamppailu häntä lämmitti.
Päivä nousi vähitellen, mutta siitä ei hänelle ollut suurta apua. Lumihiutaleiden muodostama valkoinen sumu saarsi häntä joka puolelta, niinkuin meri luotoa. Tämä tie, joka on niin silmääkiehtova ja jonne näkyvät Bernin Alpit, Aletschin jäätikkö, Rhônen laakson valtavat ja vaihtelevat vuorijonot, näytti hänestä pumpuliin uurretulta. Joskus saattoi muutaman askeleen päässä tien varrella näkyä lumipeitteinen kuusi. Sen ohi kuljettuaan etsi hän toista merkkiä. Tässä pitkäveteisessä yksitoikkoisuudessa saapui hän Briegiin. Seikkailukausi oli päättynyt.
Rautatiellä tuntui päivä pitkältä ja rasittavalta kotiseudun yhä välittömämmästä läheisyydestä huolimatta. Hän nousi junasta kuuden-aikaan illalla Vivierissä, joka on Chambéryn lähin asema. Epämääräinen pelko, että hänet tunnettaisiin ja vangittaisiin junasta noustessa, herätti hänessä tämän ajatuksen. Hän lähti siis jalkaisin taivaltamaan Aixin tietä. Se kulkee Lémencin kukkulan ohi.
— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.
Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta. Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.
— Hautuumaa. Koti.
Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa. Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti kysyä epämääräisellä äänellä.
— Neiti Roquevillard.
Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta, mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt aina isän katon alle asti?
Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Sinä, Maurice, sinä.
Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:
— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.
Marguerite vei hänet ruokasaliin. Masentuneena, turtuneena antautui hän
Margueriten hoiviin. Ruokaa ei ollut vielä korjattu pois.
— Entä isä? kysyi hän vihdoin hiukan pelokkaasti.
— Hän meni päivällisen jälkeen huoneeseensa työskentelemään, kun minä jäin riisumaan pikku Julienia. Minä menen häntä valmistamaan.
— Ei, Marguerite, älä mene.
— Miksen?
— En tiedä.
Ja kauhean äänettömyyden jälkeen hän kysäisi:
— Tuota… hän on paljon muuttunut?
— On kyllä.
Hänen oli nälkä, mutta ei uskaltanut ruveta syömään vaikka sisar kävi itse noutamassa ruokia keittiöstä. Marguerite ymmärsi hänet ja nähdessään hänet hajamielisenä poistui mennäkseen isänsä työhuoneeseen.
— Isä, hän on täällä.
Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli vaistomainen liike… Sitten hän heti hallitsi itsensä:
— Hän palaa verrattain myöhään.
— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard mietti ja vastasi päättävästi:
— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen puolustuksensa. En tänä iltana.
Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa vasten ja sanoi:
— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.
— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden…
— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni. Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi. Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa keventää mieltäni…
Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle. Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa:
»Hän on täällä. Se on pääasia. Minä pelastan hänet ja hänen kanssaan koko suvun…»