IX.
ELINVOIMA.
Oikeuden puheenjohtaja joudutti hyväntahtoisesti vapauttamisen muodollisuuksia. Sillävälin kuin yleisö poistuttuaan salista kokoontui torille oikeuspalatsin edustalle odottamaan syytetyn ja hänen puolustajansa ulostuloa tervehtiäkseen heitä yhtä innokkaasti kuin se heidän ahdingossaan oli käyttäytynyt säälimättömästi, odotti herra Roquevillard poikaansa sisäpihalla. Hän oli yksin, sillä hän oli pyytänyt Charles Marcellazia saattamaan herra Hamelia. Taistelun päätyttyä tunsi hän itsensä väsyneeksi ja kuluneeksi ja vaipui mietteisiinsä. Pelokas ääni lausui:
— Isä.
— Sinäkö olet?
Sen sijaan että yksinkertaisesti olisivat kapsahtaneet toistensa kaulaan jäivät he paikalleen kuin jähmettyneinä. Joku puutteellisuus ensimmäisessä eleessä riittää joskus erottamaan, luomaan esteitä. Isä luki poikansa kasvoista ihailua, kiitollisuutta, lapsenrakkautta; poika isänsä olennosta rakkautta, hyvyyttä, mutta myöskin väsymyksen ja iän selviä oireita. Ja he vaikenivat alakuloisesti, vaistomaisesti.
Ulkoa kuului eläköönhuutoja.
— Tule, sanoi herra Roquevillard kiireesti.
Ja hän vei Mauricen porttia kohti, joka pihan toiselta puolen johtaa onneksi autiona olevaan yleiseen puutarhaan. Ripein askelin riensivät he sen läpi, kulkivat yli rautasillan, joka vie mutaisen virtaavan Layssen poikki, ja saapuivat hautausmaalle sanaakaan vaihtamatta.
Chambéryn hautausmaata kaupungin länsipuolella sen laajan tasangon laidassa, joka ulottuu aina Bourgatin järveen, vallitsee Lémencin vuorikallio ja toisella puolen tasapengermäinen Nivolet. Varjo oli jo laskeutunut vihitylle maalle. Se nousi vähitellen ylös rinteitä. Mutta iltaruskon kajastus loi vuoren valkoiselle huipulle kuin verentulvahduksen. Kylmät ja tyynet kauniit talvi-illat ovat marmoripatsaisessa alastomuudessaan jumalaisen puhtaat.
Maurice erotti edessään kukkulan kappelin ohuet pylväät, joiden luona rakkaus hänen sydämessään oli hänet temmannut. Viimeinen säde eristi niiden piirteitä. Sitten näyttivät ne tunkeutuvan sisään, sulautuvan itse kappeliin.
»Kuinka siitä on kauan», ajatteli hän.
Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea. Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata pienistä kohopaikoista lumen alla.
— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen äitiänsä.
— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard, kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.
— Isä, tehän minut pelastitte.
— Minä puhuin heidän nimessään.
Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä nimiä täynnä olevan seinämän edessä.
— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.
— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.
Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä heidän kohtaustaan.
— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.
— Jää tänne, määräsi hellästi isä.
Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes varjo peitti laenkin.
Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä muratti, vihreänä kuin kevään merkki.
— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso, ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.
Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:
— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä, mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata, Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.
Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.
»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.
Isä arvasi hänen ajatuksensa:
— Niin pieni seikka, ystäväni, erottaa joskus kunniallisen ihmisen kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää. Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta, jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle. Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi, ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa. Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.
— Isä, lausui Maurice liikutuksen vallassa, anna minulle anteeksi, minä koetan ansaita sinun kunnioituksesi.
— Lapseni! vastasi yksinkertaisesti herra Roquevillard.
Ja Marguerite nähdessään heidän vihdoinkin toisiaan syleilevän muisti äidin toivomuksen.
Tummenevalla taivaalla alkoi La Vigien suunnalla ensimmäinen tähti tuikehtia. Herra Roquevillard, joka painoi povellensa takaisinsaatua, viimeistä, ainoata poikaansa, näki siinä toivon tunnusmerkin. Ja pimenneellä hautausmaalla, jonne hän oli tullut vastaamaan vainajiensa eiliseen käyntiin, tunsi perheen päämies luottamusta elämään, vaikka aavistikin itse pian lähtevänsä.