VIII.
VAINAJIEN ÄÄNI.
He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.
— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges, joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.
— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä.
Katsokaahan vain tuota julkeata.
Sillä välin kuin Marguerite lähestyi isäänsä ja ojensi Hubertin kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.
Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet. Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:
— Lähtekäämme.
— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.
Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn, ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana. Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti, välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä. Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa, joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun. Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista, leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.
— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää kannetta kahteen kertaan?»
Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.
— Puheenvuoro on puolustajalla, lausui oikeuden puheenjohtaja vilkkaammalla äänellä, joka osoitti hänen tyytyväisyyttänsä tarpeettoman venytyksen välttämiseen.
Maitre Hamel, joka istui herra Roquevillardin rinnalla, kysyi virkaveljeltään:
— Oletteko valmis?
— Totta kai. Kuinka niin?
— Puhukaa te sitten ensin. Jos on tarpeellista, minä täydennän.
Herra Roquevillard ymmärsi, että vanhus, vielä oudoksuen hyökkäystä, joka hänen vanhojen käsitystensä mukaan meni sivu säädyllisyyden, säästi voimiansa sen tapauksen varalle, että puolustus jäisi heikoksi tai vaillinaiseksi.
— Hyvä on, hyväksyi hän.
Näiden neuvottelujen aikana oli keskustelu vähitellen jälleen alkanut yleisön keskuudessa tuolla täällä ja levinnyt niinkuin pöly ratsujoukon ohimentyä.
— Roquevillardit totesi asianajaja Coulanges, joka piti herra Frasnen puolta, eivät koskaan toivu noista haavoista.
— No, no, huomautti maitre Paillet, aina hyväntuulisena, odottakaa isän vastinetta, ja varokoon maitre Porterieux nahkaansa.
Eräs kansanmies, joka oli tämän kuullut ja oli harras oikeudessa kävijä, vahvisti tätä mielipidettä naapurilleen vilkkaammin sanoin:
— Totisesti se on topakka ukko.
Ja maitre Paillet nauramaan ja lisäämään:
— Katsotaan, osaako se purra ja vieläkö hammas on kovana.
— Hän on hyvin väsyneen näköinen, lausui eräs nainen säälivänä.
— Tarkoititte masentuneen, oikaisi herra Coulanges. Kaksi ukkoa ei vastaa yhtä miestä.
Ja hänen teikaroiva olentonsa lisäsi: »varsinkaan naisten parissa», samalla kuin hän näytti alhaalla kahta asianajajaa, jotka vaihtoivat huomioitansa lähellä maitre Bastardia, joka sormet parrassa vartoili puolustusta nähdäkseen sen menevän myttyyn.
Herra Roquevillard otti päästään poimulakkinsa ja nousi. Hän katsoi vuorotellen, kiirehtimättä, tytärtänsä ja poikaansa ja näki heidän toivonsa ja luottamuksensa. Heti syntyi syvä, odotusta väräjävä, henkeä pidättävä, sydämiä seisottava hiljaisuus. Vain nousemalla ylös tämä harmaa-, melkein valkeatukkainen mies, tämä vanhus, joka yksinänsä edusti pitkää kunniallisten ja ansiokkaiden miespolvien sarjaa, yli kuudenkymmenen vuoden aikana osoitettua kuntoa, taitoa ja rohkeutta omassa elämässään, oli vaikuttavana vastalauseena niitä solvauksia ja herjauksia vastaan, joilla vastapuoli pitkin koko kannepuhettansa oli luullut kumonneensa hänen sukunsa kunnian: olihan viittailtu siihen, että La Vigien hinta oli maksettu korvaukseksi rahasta, jota varas ei ollut kokonaan kuluttanut? Semmoista vastalausetta eivät kaikki maailman Bastardit olisi kyenneet näin selvästi ilmaisemaan jo ennen sanankaan lausumista.
Salin kello löi kolme. Hitaasti oikaisten itsensä täyteen mittaansa ja kääntäen päätänsä oikealle seisoi asianajaja keskellä leveää valojuovaa, jonka aurinko loi saliin, ikävä kyllä jo kuitenkin liian kalvaana. Korkea paljas otsa, kauniit selkeät piirteet, joita ikä oli uurtanut, mutta joiden uljuus yhtäkaikki oli säilynyt, lyhyet käyräkärkiset viikset tekivät hänen kasvonsa siksi taistelijan ja päällikön kasvoiksi, joihin ei katsottu saamatta niistä voiman ja elämäninnon vaikutelmaa. Mutta tuli, joka loisti hänen silmiensä pohjasta, muinoin niin tuima ja käskevä tuli, ilmaisi voittamisinnon asemesta sisäistä kirkkautta.
— Masentunutko! katsokaa häntä, vastasi nainen, jota herra Coulanges kosiskeli.
— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.
Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä huomauttamaan:
— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.
Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui, soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää, ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.
— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee tahtonsa voimalla löytää.»… Teidän, jotka kuulutte kunniallisten ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia…»
Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan, ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat, toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien, sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä, on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta, kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi. Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan, jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty vapautettava.
Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita, menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista… Ja hän puhui Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä, suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert, oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan, paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan: »Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja, jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen kallistumaan puolelleen.
Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin paraatissa.
Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.
Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia. Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan. Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin olisi kohtuutonta häntä tuomita.
Mutta kuinka voisi hän olla syyllinen? Minkä ihmeen kautta niin monien kunniallisten ihmisten jälkeläinen olisi äkkiä muuttunut rikolliseksi? Mitä todistuksia on lopullisesti hänen rikoksestaan esitetty? Mitä painavat niiden siveellisten todennäköisyyksien rinnalla, joita hänen perheensä keskuudesta tulee kuin tulvavirran vettä, nuo kurjat todennäköisyydet, jotka sattuma on synnyttänyt ja joita yritetään tarkoituksellisella tulkinnalla suurentaa? Toimiston avaimet: ne olivat kulkeneet kädestä käteen. Avsussalaisuus: kuinkapa syytetty olisi sitä osannut etsiä, tai sattumalta löydettyään arvannut merkkien merkityksen. Siinäkään tapauksessa, että apulainen Philippeaux oli kirjoittanut ne pöytäalmanakkaansa? Varojen puute? Hän oli suorittanut ilman poikkeusta kaikki kustannukset, päämenot ja satunnaiset, jotka aiheutuivat hänen matkastaan, joko niillä rahoilla, jotka hänellä oli mukanaan tai niillä, jotka hän oli saanut Ortaan. Hankitut jäljennökset hotellilaskuista osoittavat sen. Mitä olisi hän siis tehnyt noilla anastetuilla sadallatuhannella frangilla, koska hän oli suorittanut kaikki menonsa perheeltään saamillaan rahoilla? Ja jos hän oli sijoittanut ne jonnekin, niinkuin tällä on viittailtu, minkä vuoksi oli hän palannut ilmoittautumaan vangiksi heti kun sai tiedon yksipuolisesta tuomiosta, joka hänestä oli langetettu?
Syytöksestä ei jää pystyyn mitään, ei mitään muuta kuin kosto, joka ei ole edes kyennyt vastustamaan keinottelun kiusausta. Eriskummallinen juttu, jossa varkauden uhri vie väitetyltä varkaalta riistetyn saaliin!
Ja herra Roquevillard päätti puolustuspuheensa seuraavin sanoin:
»Minä olen lopettanut, herrat lautamiehet. Kaikkien vainajiemme nimessä, joiden sarja on luonut meidän yhä elinvoimaisen kunniamme, sen maan nimessä, joka vähitellen oli hankittu ja saatettu viljelykseen sukupolvien keskeytymättömällä ponnistuksella, mutta nyt annettu pois vapaana uhrauksena tämän kunnian järkähtämättömäksi vakuudeksi, vaadin teiltä lastani. Antakaa hänet minulle takaisin, ei säälin vaan oikeuden nimessä, ei armosta, vaan yksimielisesti. Koko hänen sukunsa ja minä itse vastaamme hänen syyttömyydestään….»
Hän istuutui. Hän oli puhunut vain tunnin. Sen jälkeen kuin hänen tyyni, sointuva, mutta koko ajan hillitty äänensä oli lakannut kuulumasta ja kaikumasta, niinkuin vakava hymni, jatkui muutamia hetkiä hiljaisuutta, uskonnollista, juhlallista kirkon hiljaisuutta. Suuttumuksen ja katkeruuden purkauksen sijasta, jota oli luultu voitavan odottaa tarmostaan kuululta vanhalta asianajajalta vastineena herra Portereauxin ilkeämielisiin solvauksiin, varrotun skandaalin asemesta, jossa rakastaja ajaisi asian rakastajattaren syyksi, oli yleisö kuullut tämän ylevän puolustuksen, joka halveksi näykkimistä, luotti siveellisen voimansa arvoon, oli ihmeellisen liikuttava koruttomissa ja suorissa piirteissään, niinkuin liikkumaton ja tyyni kuvapatsas, joka puhdistaa pyyteet ja tempaa mukaansa sielut. Eikä rouva Frasnen nimeä oltu mainittu.
Yhtäkkiä kajahti huuto:
— Eläköön Roquevillardit!
Se oli Fauchois, joka näin purki sydäntänsä. Ja yleisö voitettuna, tenhoissaan haltioituneena puhkesi kättentaputuksiin.
Sillä välin kuin oikeuden puheenjohtaja hillitsi tätä mielenosoitusta, joka ajoi pakoon hermostuneen herra Bastardin, kumartui herra Vallerois uudelleen herra Barren puoleen. Ja tämä pyysi puheenvuoroa sen jälkeen kuin herra Hamel oli kieltäytynyt sitä käyttämästä, haluten käyttää vastineoikeuttaan, vaikka ei ollut käyttänyt kanneoikeuttaan.
— Minä olen kuullut, niinkuin tekin, lausui hän kääntyen lautamiesten puoleen, maitre Roquevillardin puolustuspuheen. Ei, syyllinen ei ole tuo nuori mies, josta te muutaman hetken kuluttua annatte tuomionne. Syyllinen ei ole täällä. Ja koska syytetty on ollut niin jalomielinen, ettei ole häntä maininnut, en minäkään hänen nimeänsä teille mainitse. Mutta minä leimaan ansionsa mukaisesti sen ovelan keinottelun syyttäjän puolelta, joka riistää itseltään myötätunnon käyttämällä hyväkseen yksityisiä onnettomuuksiansa kartuttaakseen omaisuuksiaan. Rientäkää vapauttamaan Maurice Roquevillard, antamaan hänet takaisin isällensä, joka on meidän säätymme kunnia. Jos hän yksityiselämässään lieneekin ollut moitittava, ei häntä toki sovi pitää vangittuna varkaudesta…
Päivä laski, jättäen koko salin illan hämärään. Lautakunta vetäytyi harkitsemaan, mutta palasi heti ilmoittamaan yksimielisen vapauttamistuomionsa.
— Hyvä! huudahti Jeanne Sassenay kovalla äänellä.
— Isä, lausui hellästi Marguerite, äiti olisi iloinen. Ja mieltään muuttanut yleisö teki poistuessaan huomautuksiansa. Herra Latache, joka kulki erään ryhmän mukana, pudisti päätään miettiväisestä:
— Se on paha juttu herra Frasnelle. Yleisen syyttäjän häväisyn jälkeen hänellä tuskin on muuta neuvoa kuin myydä toimistonsa ja muuttaa muualle.
— Hän myy taas pois La Vigien, arveli herra Paillet.
Nainen, jota asianajaja Coulanges saatteli, yhtyi siihen enemmän ärsyttääkseen kosiskelijaansa, jota hän piti pilanansa:
— Ja pikku Sassenay ostaa sen. Hänellä on suuret myötäjäiset.
Huomasitteko millä ilmeellä hän kääntyi vapautetun, nuoren
Roquevillardin puoleen? Hän menee hänen kanssaan naimisiin.
— Niin voi kyllä käydä, totesi herra Coulanges synkkänä: noilla
Roquevillardeilla on aina ollut hyvä onni.