VII.
JEANNE SASSENAY.
Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.
Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit. Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke. Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.
»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta. Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»
Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.
— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on kiire.
Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja huolten yhteispainon.
— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.
— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.
— Eikö se ole päättynyt?
— Ei, ei.
— Mitä on tapahtunut?
— Sinä et siis ole nähnyt mitään, pikkuruinen?
— Oi, en isä, minä läksin pois. Sanokaa minulle kaikki. Nähkää: minä vapisen vielä.
— Ei ole syytä vavista, Marguerite. Ole luottavainen.
Pöydässä söi hän nopeasti ja ilman ruokahalua ja selosti istunnon tähänastisen kulun.
— Sinä et varmaankaan ole ymmärtänyt paljoa lautamiesten asettamisen, valanteon, jääväysten ja todistajain kutsumisen muodollisuuksista?
— Minä olin teitä lähellä salissa, isä. Nimeäni huudettaessa nousin ylös ja minut saatettiin huoneeseen, jossa tapasin Etienne-sedän ja Thérèse-tädin.
— Todistajahuone. Sitten alkoivat todistukset, kun ensin oli luettu kannekirja, poliisikomisarion laatima tarkastuspöytäkirja, jossa todettiin sadantuhannen frangin varkaus, ja sitten Mauricen kuulustelua koskeva pöytäkirja, josta näkyi, että hän oli vakuuttanut viattomuuttaan suostumatta kuitenkaan syyttämään ketään tutkinnonpitäjän kehoituksesta huolimatta. Kantajan todistajista oli Frasnen toimiston ensimmäinen apulainen osoittautunut kiihkeimmäksi häntä vastaan. Se on tuo Philippeaux, joka näyttää vihaavan meitä, en tiedä minkä vuoksi, sillä hänen todistuksessaan ilmenee suoranainen ilmianto- ja häväisyvimma; pyrkimys esittää langettavina todistuksina omia olettamuksiansa tai ilkimielistä tulkintaansa.
— Mitä olettamuksia?
— Tieto rahain sijoituksesta kassakaappiin, mahdollinen, vaikka ei toteennäytetty avaussalaisuuden löytö pöytäalmanakasta, yksinjäänti toimistoon avaimet hallussaan varkausiltana, omien varojen puute, lähtö ulkomaille, mahdottomuus ajatella ketään muuta rikollista j.n.e. Toiset apulaiset toistivat hänen todistustaan niinkuin ulkoa-opittua läksyä, vaikkei yhtä yksityiskohtaisesti ja varmasti. Vihdoin todisti rouva Frasnen vanha palvelijatar, jota ilmeisesti oli ennakolta neuvottu, että isännän poissaollessa ei hänen emäntänsä ollut milloinkaan mennyt toimiston puolelle. Mitä se todistaa? Olisiko rouva Frasne kutsunut kokoon palvelijansa olemaan läsnä rahojen anastuksessa?… Mutta enhän saa syyttää häntä.
— Mauricehan ei vastusta sitä enää.
— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa: pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla… Minä olin ilmoittanut todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin, notarion.
— Minkä vuoksi viimeksimainitun?
— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui, neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa, vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän keinottelun.
— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen asettuakseen sinne meidän tilallemme?
— Etkö tiennyt sitä?
— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää. Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän nuuski kaikkialla.
— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:
— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.
— Mikä asianajaja, isä?
— Eräs herra Porterieux Lyonista. Hän ei saanut ketään Chambéryn lakimiehistä.
— Teidänkö vuoksenne?
— Epäilemättä.
— Ja mitä hän uskalsi sanoa?
— Se on ovela mies, pisteliäs, kylmä ja laskeva. Hän alkoi kuvaamalla Mauricea ilkeämielisellä tavalla: hän on muka noita nykyajan nuoria miehiä, joita ei mikään hillike pidätä, piintyneitä yksilöllisiin oikeuksiinsa, kiihkeitä asettamaan oman minänsä etusijalle, valloittamaan onnensa, vaikkapa tallaamalla jalkoihinsa toisten, vastahakoisia alistumaan järjestettyyn yhteiskuntaan, sanalla sanoen noita henkisiä anarkisteja, jotka ovat valmiit siirtymään aatteiden alalta tekoihin. »Kysykää», lisäsi hän, »hänen tovereiltaan, hänen ystäviltään. He eivät voi kieltää, etteikö hän keskusteluissaan alinomaa mustannut ja moittinut olevia oloja, ja ihannoinut erään saksalaisen ajattelijan turmiollista oppia, että korkeampi ihmisrotu, yli-ihminen, rakentaa onnensa pienten, heikkojen, vähäväkisten kukistukseen ja suruun. Eikä Chambéryssä ole kenellekään salaisuus, ettei hän voinut tulla toimeen isänsä kanssa, jonka valtaa hän ei voinut sietää.»
— Sanoiko hän semmoista? kysyi Marguerite kuohuksissaan.
— Sanoi, minä kerron niinkuin asia oli. Minuakin käytti hän todistuskappaleena. Meidän perhettämme toisena: syytetty ei voinut puolustuksekseen vedota huonoon kasvatukseen, paremman tiedon puutteeseen, kelvottomiin esimerkkeihin tai onnettomaan lapsuuteen, joka helposti voi ainiaaksi tärvellä luonteen. Minä siirryn ennaltaharkittuun ja edukkaaseen rouva Frasnen viettelyyn.
— Edukkaaseen?
— Niin, henkisessä nihilismissään vei Maurice haikailematta sekä vaimon että rahat. Näin tehtyään tai luullen tehneensä luottamuksen väärinkäytön henkisesti todennäköiseksi siirtyi herra Porterieux syytökseen ja niihin seikkoihin, joita hän ei empinyt nimittää asiallisiksi todistuksiksi. Rouva Frasne suostuu lähtemään. Puoliso on poissa, päivä on otollinen, hetki erinomainen. Rakastajalla ei ole omia varoja, hän etsii, hänen täytyy etsiä matkarahoja. Hän tietää Belvadenin kauppaa varten varattujen rahojen olevan kassakaapissa, löytää avonaiselta paikalta avausohjeen, annattaa itselleen avaimet, järjestää niin, että voi jäädä yksin toimistoon. Ottaa rahat ja karkaa lemmittynsä kanssa ulkomaille. Hän on, ja yksin hän voi olla syyllinen.
— Entä rouva Frasne?
— Rouva Frasneko? Syyttäköön häntä, jos uskaltaa syyttää! Hän on vaiennut alustavassa tutkinnossa, hän vaikenee oikeudessa. »Minä lyön vetoa, että hän ei syytä rouva Frasnea», lopetti asianajaja, jolle herra Bastard ehkä varomattomasti on tullut maininneeksi Mauricen jalomielisen päätöksen, »ja tämä vaikeneminen, joka sisältää tunnustuksen, hänet tuomitsee.»
He olivat siirtyneet ruokasalista työhuoneeseen. Marguerite kuuli tästä kärkevästä ja kuitenkin puolueettomasta vastapuolen todistelun kuvauksesta isän suuttumuksen ja pahoittelun kuohun.
— Isä, lausui hän, onko kaikki hukassa? Toivotteko te vielä?
— Toivonpa tietenkin!
— Milloin se loppuu?
— Kello kaksi, neljänkymmenen minuutin kuluttua, alkaa maitre
Porterieux jatkaa esitystään.
— Eikö hän vielä ole meitä kylliksi vahingoittanut?
— Ei siltä näytä. Hänellä on vielä viimeinen todistelu esitettävänään.
— Mikä?
— Se uusi tunnustus, joka hänen mielestään sisältyy siihen, että minä olen korvannut nuo satatuhatta frangia. Ennen kello kolmea arvelen oman vuoroni tulevan. Kello neljältä tai puoli viideltä olen lopettanut.
Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:
— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.
Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.
— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava. Hubert-parka!
— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani. Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.
— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä. Tuonnempana jäännöksen.
Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut, hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän tappiotaan toitotellut.
— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.
Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:
— Syleilkää minua.
Näin lujittui perheside keskellä onnettomuutta.
Asianajaja eristäytyi neljännestunniksi käydäkseen vielä läpi puolustuksensa pääkohdat. Margueritelle hermostuneen kiihtymyksen vallassa esitetty kuvaus oli ollut hänelle sen suuttumuksen ja häpeän purkaus, joka aamusta alkaen oli hänessä patoutunut, kun hänen täytyi kuulla poikaansa vastaan tehtyjä häväiseviä syytöksiä. Hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen sydämensä tykintä tyyntyi niinkuin meri tuulen tauotessa. Kun oikeuteenlähdön aika tuli, huomasi Marguerite hänen kasvojensa ilmeen levollisemmaksi ja hänen katseessaan saman sisäisen kirkkauden, kuin eilen hänen palatessaan La Vigiestä.
— Näkemiin illalla, isä, sanoi hän. Jumala suojelkoon.
Oven kynnykseltä vastasi herra Roquevillard nopeasti:
— Näkemiin illalla, pikkuruinen… Maurice mukana…
* * * * *
Marguerite oli mennyt huoneeseensa siellä rukoillakseen, kun Jeanne
Sassenay pyysi saada tavata häntä:
— Neiti Marguerite, pyydän.
Ankarampana ja huolekkaampana Raymond Bercyn käynnin jälkeen vastasi palvelijatar päättävästi kieltäen:
— Neiti on väsynyt. Hän ei ota vastaan ketään.
— Sen pahempi, minä menen sisään yhtäkaikki.
Ja sivuuttaen hämmästyneen palvelijan ennenkuin tämä ehti sulkea tietä riensi Jeanne eteisen läpi, etsi ystävättärensä huoneen, jonka hän tunsi, koputti nopeasti, astui sisään ja heittäysi Margueriten syliin.
— Minä tässä olen. Älkää käskekö minua pois. Se ei ole Mélanien syy.
— Tekö Jeanne? Miksikä tulette?
— Kun te olette yksin ja teillä on ikävyyksiä. Siellä on lauma naisia, jotka ovat menneet istuntoon kuin huvinäytelmään. Niin minä ajattelin että minun paikkani on täällä teidän luonanne. Minä rakastan teitä.
Marguerite hyväili ystävättärensä poskea.
— Te olette hyvä.
— Oi, en. Minä vain tunnen suurta ystävyyttä teitä kohtaan… Jo pienestä pitäen ihailin teitä. Ja tahdoin kovasti tulla teidän kaltaiseksenne.
Sitten vaihtoi hän äkkiä keskustelua lausuen salaperäisellä äänellä:
— Ajatelkaa, että he ovat vartavasten pukeutuneet Oikeussaliin menoa varten. Todellakin, aivan kuin päiväkonserttiin.
— Ketkä?
— Nuo naiset.
— Niin, sanoi neiti Roquevillard katkerasti. On kysymys meidän kunniastamme. Onhan siinä näytelmää.
Jeanne Sassenay tarttui hänen käteensä.
— Minä en ole levoton.
Ja opettavaisella äänellä ratkaisi hän koko jutun:
— Mistä rikoksesta oikeastaan teidän veljeänne syytetään? Ettäkö hän on ottanut mukaansa naisen? Sehän ei ole mitään.
Huolimatta huolistansa ei Marguerite voinut olla hymyilemättä, mikä taas rohkaisi hänen vierastaan.
— Ymmärrättehän sen, ettei naista viedä noin vaan niinkuin vaatekappaletta. Joka minua yrittäisi viedä, minä sitä kynsisin, mukiloisin, ja nostaisin kamalan metelin… Jos nimittäin en itse päättäisi lähteä hänen kanssaan.
— Olkaa hiljaa, Jeanne.
— Ah, voiko sitä tietää? Rakkaudesta voi tehdä vaikka mitä. Ei ole leikittelyä lempi.
— Mitä te siitä tiedätte?
— Miksen tietäisi? Minä en ole enää pikkutyttö. Neiti Sassenay oikaisi vinoon mennyttä hattuansa, suori syrjään otsalle valahtaneita vaaleita suortuvia ja koetti olla välinpitämättömän näköinen peittääkseen punastumistaan kysyessään:
— Eihän hän enää rakasta tuota katalaa naista?
— Mauriceko? En usko.
— Tiedättekö varmaan?
— Hän ei puhu siitä koskaan.
— Eihän sitä ole enää täällä nähty?
— Ei.
— Sen parempi. Minä inhoan häntä. Ensiksikään hän ei ole laisinkaan kaunis. Kauniit silmät kyllä; mutta hän käytti niitä vähän liikaa. Ja hymy ja katseet ja eleet ja pään kääntelyt ja kaulan taivuttelut ja olkapäiden nytkähtelyt ja kiikutteleva kävely.
Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.
— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.
— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa, tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä. Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te ette pidä sillä mitään väliä… Ja sitten minä inhoan häntä vielä…
— Mutta ketä?
— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan. Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään, mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen on varmaan hyvin kaunista.
Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:
— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.
— Jos haluatte.
Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:
— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti
Roquevillardille.
— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä… Ah! kirje häneltä… minä vähin sitä odotin.
Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?
— Hubert, lausui hän.
Hän näytti miettivän, mitä tehdä.
— Pitää… täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.
— Minkätähden?
— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.
— Hubert?
— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja sitten hän kirjoittaa… Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe. Tuossa… »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta…» Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.
Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä hattua ja huntua.
— Olen varma, että isä tarvitsee tätä kirjettä. Minä en voi epäröidä.
Kuolleiden ja elävien välillä oli tässä perheessä salaperäinen yhdysside, joka yhdisti heitä kautta ajallisen ja iäisen.
— Minä saatan teitä, sanoi hänen ystävättärensä, hänkin jo täysin valmiina.
— Niin, tulkaa. Teidän kanssanne olen rohkeampi.
Ja molemmat nuoret neidot kiiruhtivat ulos, kulkivat pitkin linnan sivustaa, jonka poreinen seinämä lämmitteli talviauringon valossa, oikaisivat pitkin katuja, jotka lyhensivät matkaa ja olivat muutamien minuuttien kuluttua perillä.
— Ylioikeuden istuntosali, herra? tiedusti Marguerite nöyrästi ovenvartijalta.
— Tuolla, rouva, alimmassa kerroksessa. Mutta salissa on istunto. Sinne ei voi päästä nyt.
Jeanne Sassenay selitti kuitenkin vakuuttavasti:
— Meidän täytyy kuitenkin päästä. Meillä on kirje, asiakirja annettavana syytetyn asianajajalle. Tärkeä asiakirja.
— Mahdotonta, hyvät naiset. Asianajajat puhuvat. Se on liian myöhäistä.
Ketä te olette?
Mauricen sisar nosti huntuansa:
— Neiti Roquevillard.
— Ah, hyvä… Seuratkaa minua.
Tämän nimen vaikutuksesta saattoi hän heidät aina todistajahuoneen ovelle saakka.
— Teidän on vain avattava ovi, neiti. Asianajajain lava on edessänne, vähän vasemmalla. Sitten tulette ulos tätä tietä. Tai löydätte ehkä jonkun vapaan paikan.
Ja viisas ja varova palvelusmies lisäsi poistuessaan:
— Älkää missään tapauksessa sanoko, että minä olen päästänyt.
Marguerite, joka oli etumaisena, tarttui ripaan. Hän kuuli puhuttavan. Ääni ei ollut hänen isänsä ääni. Tuon oven takana ratkaistiin tällä hetkellä Mauricen, Roquevillardien kohtalo. Hän oli tuomassa viimeistä varavoimaa Hubertin puolesta.