KOLMAS OSA.
PALUU VUORELTA.
I. Muntaha.
11. Jamilen hauta.
JAMILE SEETRIEN ALLA.
Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile — tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta — merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä; minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä, joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun, päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja traagillista rakkauttansa.
Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään romaania, vaan samoinkuin Kuolleessa talossa ja Michelangelonkadun haamussa todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa, jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin seetrimetsän rajalla.
Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu kolmentoista vuosisadan aikana.
Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta, Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa. Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia, rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa: eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin, Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin, kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa, Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa, että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin varsoiksi. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren tai Oisen rannoilta.
Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen: sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.
Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita, maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka Tuhannen ja yhden yön palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi, ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte, Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.
Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa, koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat aikaan kaameata kostomusiikkia.
Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä, joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta, joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta…